Kuninkaallinen taika lässähti: Real Madridin kaikkivoipaisuuden harha murskaksi Arsenalin kynsissä – Mestarien liigan välierissä luvassa lisää dynamiittia

Tuolta siis näyttää, kun Real Madrid on riisuttu siitä kaikesta magiasta, kaikesta lumosta ja tarunhohtoisesta säihkeestä, mikä yhdistää seuran Mestarien liigaan sekä sen edeltäjään, Euroopan cupiin. Kiiltokuvien alta paljastuu täysin normaali jalkapallojoukkue, peruskuolevainen, joka ei onnistu loihtimaan ihmettä, käsittämätöntä nousua takaa-ajoasemasta eikä kirjoittamaan jälleen yhtä uutta lukua kuninkaalliseen jalkapallokirjaan.

Paljastunut kuva on päinvastoin jopa synkkä, epätoivoinenkin. Se rakentuu yksittäisistä, paljastavista hetkistä: David Alaban tappopulkasta, Antonio Rüdigerin vastustajan alavatsan päälle polkaisusta ja Gabriel Martinellin esteettömästä juoksusta läpi kentän viimeistelemään ottelun voittomaalin. Samalla se kruunaa otteluparin madridilaisittain nöyryyttävän yhteistuloksen – yhdenkään valkopaidan estelemättä, kenenkään osoittamatta edes hitusen ylpeyttä sille, mitä edustaa. Tämä kaikki tiivistyy Carlo Ancelottin käännökseen lakerikengillään kohti stadionin uumenia, katseessa tietoisuus siitä, että se, mitä joskus oli, ei hänen silmiensä alla enää palaa.

Taakse jäänyt reilu viikon ajanjakso Mestarien liigan puolivälierien parissa oli odotusta täynnä. Ei vähiten siksi, että tämä vaihe eurooppalaisen jalkapallokalenterin osalta tarkoittaa yleensä myös Suomessa kevään alkua, vihreän veran vihertymistä Pohjolassakin – ainakin siellä jossain, tekonurmien takana. Puolivälieräpareista ennakoitiin tasaisia, sellaisia, joista ainakin osa, elleivät jopa kaikki, ratkeaisi vasta toisessa osaottelussa, mahdollisesti jopa jatko-ottelun tai rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Saatiin kuitenkin isolta osalta jotain aivan muuta. Poikkeuksellisesti jokainen neljästä otteluparista päättyi selkeään lopputulokseen: jatkoon menijän kohtalo oli oikeastaan sinetöity jo ensimmäisen osaottelun jälkeen. Barcelona, Arsenal ja PSG pelasivat kotiottelunsa sellaiseen tyyliin ja tulokseen, jonka varassa oli melko turvallista lähteä vieraspeliin.

Inter puolestaan haki avauksessaan vierasvoiton Münchenistä, ja tiedettäessä sinimustien tämän kauden vire puolustussuuntaan sekä samalla Bayernin ongelmat kokoonpanon suhteen, tämäkin pari oli vahvasti kallellaan jo ennen jälkimmäistä ottelua.

Villa Park saattoi aivan loppumetreille asti uskoa ihmeeseen, mutta muuten: ei suuria takaa-ajojen draamoja, ei jalkapallohistorian uusia lukuja.

Mikäli joku oli puolestaan siinä uskossa ennen keskiviikkoiltaa, että Madridissa saatettaisiin nähdä kotijoukkueelta jotain, mitä on nähty niin monesti aiemmin, ei ollut todennäköisesti katsonut tämän kauden Realia kovinkaan tarkalla silmällä.

Ja vaikka La Ligassa voittoja on sarjan kakkospaikkaan riittävä määrä, Euroopan kahdeksan parhaan joukossa tuollainen pelaaminen ei enää riitä. Realin nousu kuilun partaalta ei ollut oikeastaan missään vaiheessa lähelläkään Realisoitua, päinvastoin. Francois Letexierin aloitusvihellyksen jälkeen joukkue kyllä uhkui ja puhkui, se jahtasi, riisti palloja ja teki oikeastaan kaikkea sitä, mitä normaali jalkapallojoukkue tekee ollessaan 0–3- tappiolla. Real ei kuitenkaan näyttänyt Realilta, se ei pelannut sellaista jalkapalloa, mitä sen kannattajat ovat nähneet silloin, kun ihmeiden toteutuminen oli normi-ilta Bernabeulla.

Kotijoukkue hätäili, oli kärsimätön ja pelasi jopa törkeän harmaalla alueella kaksinkamppailunsa. Keskikenttä ylitettiin kuin sitä ei olisikaan ja maalipaikkoja yritettiin luoda aikaisilla keskityksillä tai omalta kenttäpuoliskolta lähtevillä pystysyötöillä. Arsenal oli vienyt siltä uskon oman pelitavan toimivuuteen ja nyt se yritti jotain, mikä näytti kenties tilastoissa hyvältä, mutta silmien edessä täydellisen epäuskottavalta.

Siinä missä, ei niin kovin kauan sitten, keskikentällä valkoiseen paitaan pukeutui sellainen kolmikko kuin Toni Kroos–Luka Modric–Casemiro, nyt siellä liikkuu Federico Valverden ja Dani Ceballosin nimiä selässään kantavia yleismiehiä, tai sinänsä omassa, mutta valitettavan rajoittuneessa tehtävässään pätevän Aurelien Tchouamenin kaltaisia työmyyriä. Ei siis ihme, että joukkueen pelinrakentaminen ylitti tai ohitti jälleen useimmiten juuri sen osan, mistä ennen joukkueen kaikki juonikkuus, rytmi ja tyyli oli lähtöisin.

Casemiro on kolmikosta ainoa, joka on edes jollain lailla korvattu Tchouamenilla, ja vaikka Kroosin ja penkillä Madrid-aikansa loppua viettävän Modricin korvaaminen saattaisi mille vaan joukkueelle olla vaikeaa, ellei mahdotonta, tuntuu siltä, että Real ei ole sitä edes yrittänyt. Kun samaan aikaan joukkueen suurimmat tähdet yläoksalla turhautuvat joukkueeseensa sekä omaan heikkoon vireeseensä, lopputulos on juuri sen kaltainen sekamelska, mitä viimeksi keskiviikkona nähtiin.

Ehkä kaikkein surullisimman kohtalon pelaamisensa kautta kokee tällä hetkellä Vinicius Junior, jota, ehkä kiirastorstain ja pitkäperjantain läheisyyttä korostaen, edes Ancelotti ei päästänyt piinastaan vaihtopenkille kesken ottelun.

Arsenal ja Mikel Merino näyttivät hauista Real Madridille.

Sanojen tuhlaamista Real Madridiin ei kannata jatkaa, ainakaan suorastaan loisteliaan puolivälierän pelanneen Arsenalin kustannuksella. Valioliigan mestaruuden karkaaminen on saattanut olla euromenestystä ajatellen onni, niin keskittyneeltä ja omistautuneelta menestymiseen vaadittavaan suoritukseen Mikel Artetan ryhmä nimenomaan Euroopassa vaikuttaa.

Se teki jo Lontoossa jokaiselle selväksi, että pelkkään yksilötaitoon luottava joukkue ei omaa minkään valtakunnan mahdollisuuksia viimeiseen asti hiotulla pelisuunnitelmalla tykkinsä ladannutta Arsenalia vastaan ja ehkäpä vielä korostetummin joukkuepelaamisen laatu näkyi Madridin jälkimmäisessä osassa. Toki 3–0-johtoasema antaa tietyn vapauden ja ehkä jopa rentouden pelaamiseen, mutta jos lontoolaisten pelaamisessa jotain rentoa keskiviikkona oli, sekin oli jokaista askelta, pallonsiirtoa ja tilan täyttämistä myöden organisoitua.

Arsenal tiesi tarkalleen, mitä sillä oli vastassaan, ja pelin jälkeen esimerkiksi Bukayo Saka sanoi todeksi sen, minkä jokainen omilla silmillään kentällä näki. Real ei ollut juurikaan kiinnostunut alun päätöntä ja omaa identiteettiä uhmannutta koohotusta lukuun ottamatta tekemään riittävää määrä töitä tai seuraamaan omia vastustajiaan sinne, missä se itselle ei tuntunut enää miellyttävältä. Kuinka nautittavaa tuollaista vastustajaa vastaan on pelata, varsinkin silloin, kun oman joukkueen henkinen tila on täysin toinen.

Yksi isoimmista onnistumisista Artetan Arsenalin pelisuunnitelmassa oli Realin pelin ohjaaminen aivan järjettömään määrään keskityksiä. Tosin en tiedä, uskoiko edes Arteta itse suunnitelman onnistumiseen, sillä keskityksiin pohjaava tapa hyökätä on hyvin erikoinen valinta, kun katsoo millaisia pelaajia molemmissa joukkueissa on niitä päättämään.

Arsenalin ylivoima korkeisiin palloihin teki kotijoukkueen hyökkäämisestä tylsää ja lähes jokainen kakkospallo voitettujen pääpallojen jälkeen päätyi loistavasti itsensä puolustustilanteissa sijoittaneiden Declan Ricen tai Thomas Parteyn jalkoihin. Real keskitti ottelussa erikoistilanteet huomioiden 43 kertaa, Arsenal 8. Voi myös olla, että laidoilta lähteneet pallot olivat pakkorako isännille, sillä niin pahasti alakynnessä se keskustan hallinnassa oli. Ja jos hallitset keskustaa, hallitset lähes poikkeuksetta myös koko peliä. Tällä kertaa mielenkiintoista oli sekin, että vieraat hallitsivat sitä pitkälti ilman palloa, ja siinä kaikki kaikessa oli kaksikko keskikentän ytimestä.

Declan Rice keräsi, täysin ansaitusti, otsikot itselleen Lontoossa pelatun ensimmäisen osaottelun vaparikaksikon ansiosta. Madridissa 26-vuotias Chelsean ja West Hamin kautta Arsenaliin päätynyt Englannin maajoukkuepelaaja oli kuitenkin, jos mahdollista, kokonaisvaltaisesti vielä parempi. Paljon Ricen pelaamisesta kertoo se, että mies oli kaikista kentällä olleista kakkonen niin puolustavissa kuin hyökkäävissäkin kontribuutioissa. Rice ei siis millään muotoa ole perinteinen kutonen, enemmän jopa seiska puoli, mutta se vaatii toki oman joukkueen puolustavilta pelaajilta kykyä muokkaantua häntä tukeviin rooleihin.

Esimerkiksi laitapuolustajan nouseminen keskustaan pallonhallinnan aikana vapauttaa Ricen osallistumaan vahvemmin joukkueensa hyökkäyspelaamiseen, mihin sadan miljoonan punnan pelaaja omaa varsinkin avainsyöttövalikoimallaan oivia ja pelejä ratkaisevia kykyjä. Artetan Arsenalia on rakennettu pitkään ja kärsivällisesti ja tällä hetkellä se näkyy parhaiten juuri siinä, miten jokaisen pelaajan ominaisuudet tukevat joukkuetta ja sen muita yksilöitä vapauttamaan kaiken sen potentiaalin, mitä heiltä löytyy. Ei siis yksittäisiä satunnaisostoja, vaan toimivia ja tärkeitä osia koneeseen. Ei kuulosta seksikkäältä, eikä Real Madridilta.

Kaikesta Arsenalin loistokkuudesta huolimatta, en pidä sitä ennakkosuosikkina välierään PSG:tä vastaan. Pariisi pysyy edelleen turnauksen voittajaehdokkaanani, ja saattaa hyvinkin olla, ettei kahta englantilaista uhria ilman kolmatta. Varsinkin Liverpoolin pudottaminen oli niin kova näyte Luis Enriquen joukkueelta, että sen jälkeen altavastaajan viitan sovittaminen ennakkoarvioinneissa ketä tahansa vastaan olisi melko rajua pariisilaisten aliarviointia.

Ja jos keskikenttä voittaa pelejä, niin nyt Ricen ja kumppanien vastus tulee olemaan aivan eri tasolla, kuin mitä Real pystyi pöytään lyömään. Vitinha ja Fabian Ruiz on täysin vertailukelpoinen mihin kaksikkoon tahansa Euroopassa ja hyökkäys heidän edessään on mielestäni laadullisesti leveämpi, kuin Arsenalilla. Joka tapauksessa ottelupari tulee olemaan todella herkullinen, mielenkiintoinen ja tasollisesti aivan varmasti eurooppalaisen välierän arvoinen.

Neljä isoa eurooppalaista seuraa, neljä tämän kauden parasta joukkuetta. Jokaisen taso riittää mestaruuteen, jokaisella omat erilaiset vahvuutensa sen tavoitteluun. Kun toisessa välierässä kohtaavat Bayernin pudottanut, Serie A:ta johtava Inter ja milanolaisten tavoin maansa mestaruudessa vahvasti kiinni oleva Barcelona, PSG:n tai Arsenalin palkinto oman välieränsä voitosta voisi olla helpompikin.

Mestarien liiga on armoton kilpailu, jossa eilisen saavutukset eivät takaa huomisen menestystä. Jopa Real Madridin on ansaittava voittonsa joka kerta uudelleen, historia ei pelaa otteluita.