Kun valmentaja luottaa, joukkue uskaltaa – Helmarit opettaa, miten altavastaajasta tehdään tasavertainen

Odotukset eivät olleet korkealla, kun Suomen naisten A-maajoukkue valmistautui alkukesästä meneillään oleviin EM-kisoihin. Pohjalla oli suorastaan surkeasti kevään aikana sujunut Kansojen liiga, missä Helmarit pelasi luvalla sanoen heikkojen maiden seassa vaihtelevalla menestyksellä. Suomen lisäksi lohkon toinen vakavasti otettava joukkue, Serbia, kukisti kaiken lisäksi Marko Salorannan joukkueen sarjanousun ratkaisseessa viimeisessä ottelussa, joten sinivalkoisten todellinen taso näytti olevan kaukana siitä, mitä Euroopan parhaiden joukossa vaadittaisiin. Aikaa Serbia-tappiosta ja lähes hämmentävien virheiden sävyttämästä Hollanti-kenraaliharjoituksesta ensimmäiseen kisapeliin Islantia vastaan oli kolmisen viikkoa. Ei turhan pitkä aika tehdä ihmeitä, mutta se mitä Sveitsissä on nyt kahdessa pelissä nähty, ei paljoa ihmeestä palele.

Suomi vaikutti Kansojen liigassa sekä vielä Hollantia vastaan pelokkaalta ja usein neuvottomalta. Saloranta on läpi päävalmentajakautensa halunnut nähdä joukkueeltaan aktiivista ja rohkeaa pelaamista niin puolustus- kuin hyökkäyspäässäkin, mutta kentällä tästä ei ollut usein tietoakaan. Ja kun pelko ja epätietoisuus joukkueen ja joukkuekavereiden otteista hiipivät pelaajien mieleen, lukuisat helpot ja kömpelönkin näköiset henkilökohtaiset virheet tulivat turhankin näkyviksi. Sinänsä on hämmentävää, mistä epävarmuus kentällä kumpusi juuri Kansojen liigan b-divisioonan vastustajia kohdatessa. Suomi ei ole ennakkosuosikki peleissään arvoturnauksessa, mutta Valko-Venäjän ja Unkarin tasoisten maiden joukossa Helmareiden olisi pitänyt olla se, joka tahdin ja menon kentällä määrää. Ja vaikka tietyt runkopelaajat olivat kevään ajan joukkueesta sivussa, avauskokoonpanon takaa löytyvän laadun olisi silti pitänyt olla aivan riittävää naisjalkapallon lilliputteja vastaan.

Uskon, että nyt nähdyn huikean parannuksen takana on ennen kaikkea henkisen tason kehittyminen. Jostain pelaajien mielien syövereistä Saloranta valmennustiimeineen on saanut kreivin aikaan kaivettua sen uskon ja rohkeuden, mikä liittyy ennen kaikkea siihen, kuinka vahva joukkue on yhdessä. Iso osa henkistä voimaa tulee totta kai Natalia Kuikalta, jonka pelikunto ennen kisoja oli arvoitus, mutta joka on ottanut kentällä selkeän pelillisen sekä henkisen johtajan aseman. Kuikan vierellä koko puolustus on nostanut tasoaan hurjasti kevään konttaamisesta, ja kun myös oikean laidan Emma Koivisto on takaisin Helmaripaidassa, virheet omalla kenttäpuoliskolla ovat jääneet vaatimustaso huomioiden minimiin. Norjaa vastaan Suomea ja erityisesti sen vasenta laitaa kuritti yksi maanosan parhaista pelaajista, Caroline Hansen, jonka kanssa moni Joanna Tynnilää meritoituneempikin pelaaja on ollut voimaton. Vaikka aina voidaan spekuloida kenen olisi pitänyt ketäkin tuplata tai pelata tietty tilanne toisin, silloin kun pelataan Euroopan mestaruudesta, joskus on vaan kädet nostettava pystyyn sen merkiksi, että vastustaja on parempi.

Kun Saloranta ennen kisoja puhui paljon siitä, kuinka Suomi tulee ehkä paperilla olemaan kisavastustajiaan kohdatessaan altavastaaja, mutta pelillisesti kaikkea muuta, mietin, miten ihmeessä päävalmentaja aikoo puheilleen saada katetta. Sen tasoinen joukkue, joka Suomi Kansojen liigassa oli, ei realistisesti voi haaveilla pelaavansa hyökkäysvoittoisesti tai hallitsevansa palloa Euroopan parhaita maita vastaan. Mietin Suomen mahdollisuuksien piilevän matalalla puolustamisessa sekä nopeissa iskuissa ryhmitystään rajusti nostaneen vastustajan selustaan. Pallo olisi syytä luovuttaa suosiolla kilpakumppaneille, sillä kevään peleissä Suomi tuntui peliväline hallussaan niin virheherkältä, että jos pallo menetettäisiin väärissä paikoissa ja vääriin aikoihin, lukemat rumenisivat ja sitä kautta viimeinenkin itseluottamuksen murunen saattaisi sirpaloitua.

Suomi on ollut kisoissa kuitenkin juuri sitä, mitä Saloranta lupasi, eikä sitä, mitä itse pelkäsin. Se ei ole tyytynyt osaansa altavastaajana, vaan välittömästi Islanti-pelin ensi hetkistä joukkue on haastanut paperilla parempiaan. Helmarit pelaa niin suurella ja vahvalla itseluottamuksella, että molemmat Pohjoismaalaiset ovat hetkittäin olleet suurissa vaikeuksissa Suomen kanssa. Ja vaikeudet ovat olleet moninaisia. Ne eivät ole olleet pelkästään vastaisku- tai erikoistilannepelkoa. Suomi on pystynyt omalla pallollisella pelaamisellaan ahdistamaan molemmat kohtaamansa vastustajat ajoittain syvälle omaan kenttäpäätyyn pelatessaan pidempiä hyökkäyksiä. Mutta aivan yhtä lailla Suomi on tullut nopeasti ja päättäväisesti silloin, kun paikka siihen on auennut. Varsinkin Norjaa vastaan Helmarit pääsi hyökkäämään ammottavan tyhjää kenttää vastaan useita kertoja ja se teki sen aivan viimeisiä suorituksia lukuun ottamatta hyvin. Valitettavasti tietty laatuvaje joukkueessa ilmenee silloin, kun tilanteita pitäisi ratkoa tulostaululle, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö jokainen pelaaja kentällä uskaltaisi, haluaisi tai pystyisi tällä hetkellä pelaamaan omaa parasta jalkapalloaan.

Noussut itseluottamus ja usko omiin kykyihin ei vielä itsessään riittäisi pelaamaan tuloksista näin kovassa seurassa. Ne vaikuttavat kuitenkin ratkaisevasti siihen, miten jokainen yksilö kykenee kentällä pelaamaan taitojensa ylärajoilla. Suomi pelaa taktisesti niin vaativaa jalkapalloa, että sitä toteuttaakseen se tarvitsee ja kysyy pelaajiltaan paljon. Prässin alta pelaaminen tai pallonhallinta hyökkäysalueella Islantia tai Norjaa vastaan ei onnistu, jos syöttö, haltuunotto tai liike on pielessä. Päinvastoin pari kertaa Suomen alakerta on ollut jopa yliluottavainen omiin ja kavereiden kykyihin pelata ahtaimmassa mahdollisessa välissä. Niistä ei onneksi ole sen vakavampaa seurannut, mutta pelaamalla sitä jalkapalloa, mitä valmentaja haluaa, pelaajat osoittavat todeksi myös Marko Salorannan ominaisuudet ihmisten johtajana. Jokainen pelaaja tietää, että kentällä saa ja myös pitää yrittää tehdä asioita, jotka eivät ole niitä kaikkein odotetuimpia tai helpoimpia toteuttaa. Jos epäonnistut, tiedät että sinulla on valmentajasi tuki eikä virheistä seuraa ankaraa huutomyrskyä ja paikkaa koirankopissa.

Kun edellä kirjoitin henkisen tason nostosta, viittasin juuri tähän. Suomi pelaa pelaajamateriaaliinsa nähden parasta mahdollista jalkapalloa, kovimmassa mahdollisessa paikassa. Tämä on suurelta osin Salorannan ja hänen valmennustiiminsä valmentamisen ja ennen kaikkea henkisen valmentamisen ansiota. Vaikka kisoja edeltänyt aika oli vaikea, joukkue tiesi kisoihin tullessaan, mihin se pystyy. Tämä on se ihme, jonka Saloranta siinä kolmessa viikossa ennen Sveitsiin tuloa teki. Omasta pelitavasta ei ole joustettu piiruakaan, vaikka sillä ei voitettu edes Kansojen liigan b-divisioonaa. Jos valmentaja tämän pystyy joukkueelleen myymään, puhutaan erittäin kovan luokan tekijästä, mitä tulee ihmisen käyttäytymisen tuntijaan. Toki Saloranta tuntee pelaajansa jo pitkältä ajalta, mikä varmasti on helpottanut henkistä psyykkaamista. Valmentajan on pakko tuntea lisäksi myös pelaajiensa kyvyt jalkapalloilijoina, muuten tuolla tasolla pelattavaa peliä ei kukaan osaisi joukkueeltaan vaatia. Saloranta siis tiesi sen, mitä muiden oli synkimpinä aikoina vaikea nähdä ja kaiken lisäksi onnistui kovankin paineen keskellä pitämään päänsä toteuttaakseen nyt nähtävän suunnitelmansa.

Kuluva kesä on ollut mielenkiintoinen ja poikkeuksellinenkin siinä, miten kaksi suomalaista maajoukkuetta osallistui jalkapallon arvokisoihin. Miesten U21 -joukkuetta ja Helmareita yhdistää moni asia, mutta samalla joukkueiden lähtökohdista ja turnauksen aikaisesta toiminnasta löytyy myös eroja. Uskon, että aivan kuten Marko Saloranta, myös Mika Lehkosuo on sosiaalisesti taitava, moderni ihmisten valmentaja. U21 -joukkue lähti omiin EM-kisoihinsa huomattavasti naisia paremmista asetelmista, olihan joukkueen edellinen kilpailullinen tapahtuma johtanut kisapaikan lunastamiseen. Joukkue olikin täynnä itseluottamusta ja kykyä omiin mahdollisuuksiinsa kisojen avausottelussa Hollantia vastaan, tuloksena ennalta ajatellen hieno tasapeli. Sen jälkeen Lehkosuo teki jotain, mitä Saloranta ei. Hän vaihtoi seuraavaan Ukraina-otteluun useita avauskokoonpanon pelaajia ja tulos oli epäonnistuminen. Saloranta puolestaan teki ensimmäisen ja toisen ottelun välillä ainoastaan yhden vaihdon ja vaikka tulos oli heikompi, esitys kentällä saattoi olla monin osin jopa parempi. Oliko kyse valmentajan halusta jättää oma puumerkkinsä vahvemmin historiaan, tietynlaisesta ylivalmentamisesta vai oliko Lehkosuon teon motiivina puhtaasti tiettyjen pelaajien kuormituksen sääntely, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa molemmissa toimintatavoissa on varmasti puolensa, mutta ainakin Helmareille tuntuu sopivan se, että pelaaja tuntee valmentajansa luoton ja tietää avaavansa pelit terveenä ollessaan, mikä antaa varmasti tietyn turvan ja rauhan keskittymiseen. Toisaalta yhdenkään pelaajan avauspaikan ollessa varma, jokainen pysyy varpaillaan ja tekee varmasti kaikkensa avatakseen myös seuraavan pelin.

Kaataakseen Sveitsin, Suomi tarvitsee yhä edelleen kollektiivista uskoa voittamiseen. Enää Marko Salorannan ei tarvitse joukkueelleen myydä pelitapaansa, kahden ensimmäisen pelin jälkeen jokainen varmasti uskoo sen toimivuuteen myös näissä karkeloissa. Suomen pelaaminen on saanut kisoissa kiitosta ja kehuja osakseen, mutta Salorantaa jonkin verran kuunnelleena, nuo asiat tuskin lämmittävät miehen mieltä pätkääkään, mikäli sillä pelaamisella ei irtoa muuta kuin sympatiaa. Uskon vahvasti, että myös Sveitsiä vastaan Suomi pelaa niin hyvin kuin se osaa ja ehkä vähän päälle. Riittääkö se voittoon, jää nähtäväksi. Toimintatavoillaan kentän ulkopuolella sekä esityksillään kentällä Helmarit on kuitenkin jo nyt opettanut, millä keinoin altavastaajasta tehdään tasavertainen. Pienten pelaajamäärien maassa se oppi on arvokasta.