Kun tärkeintä on olla oikeassa

Istun korkeakoulun luokkahuoneessa. Tila on täynnä aikuisia ihmisiä, joilla on mielipiteitä, vahvojakin. Analysoimme näkemäämme esitystä. Kerron mielipiteeni. Vastareaktioina lähinnä kurttuisia kulmia, tyhjiä katseita, ehkä muutama nyökkäys.

Heti perään tilan ottaa haltuun toinen, kertoo hieman eri sanoin täsmälleen saman, jonka olin aiemmin sanonut. Huoneessa nyökytellään. Niinpä niinpä, hoetaan. Uskaltaudun kertomaan, että sanoin juuri täsmälleen samoin. Vastaus? ”Mä en tainnu kuunnella sua.” Yhtäkkiä keskustelu ei olekaan enää dialogista.

Ajattelen – mikä erottaa hänet minusta? Kenties äänenkäyttö (lue: julistavuus), anteeksipyytelemättömyys (hänelle 6, minulle 0), sukupuoli. Olennaisin ero taitaa kuitenkin olla se, että hän ei ollut halukas keskusteluun. Vain kertomaan mielipiteensä. Tämän vuoksi itsevarma ja julistava retoriikka.

Useimmiten näissä tilanteissa luovutan, sillä en jaksa lähteä mukaan pätemisen areenalle. En jaksa todistella ja vakuutella, koska asetelma tuntuu epäoikeudenmukaiselta: toinen ei halua edes yrittää ymmärtää. Lasken miekkani, kaivan taskustani valkoisen liinan ja nojaudun taaemmas. Olen saamassa tuta besserwisseriltä.

Kielitoimiston sanakirjan mukainen pätijän eli besserwisserin määritelmä kuuluu seuraavasti: ”Besserwisser [-visser] ihmisestä joka luulee tietävänsä kaikesta enemmän kuin muut.”

On mahtipontista ja oletettavasti myös teorian tasolla mahdotonta väittää, että joku tietäisi kaikesta enemmän kuin muut. Silti Kielitoimiston määritelmä tuntuu tutulta. Yleensä kovan luokan pätijä tuntuu saavan äänensä ja mielipiteensä vahvimmin esiin oli aihe mikä tahansa. Mikäli pätemisen taidot eivät ulotukaan nippelitietoon, saattaa pätijä heittää aihetta yleisesti alentavan kommentin.

Emme osaa enää keskustella missään: Twitterissä, sanomalehdissä, Facebookissa, koululuokissa, baarissa tai julkisessa saunassa. Raja pätemisen ja keskustelun välillä on hämärtynyt. Olemme alkaneet keskustella toistemme ohi. Ikään kuin jokainen keskustelu olisi sota, josta selviää vain yksi voittaja.

Pätijöistä olemme saaneet toki lukea jo vuosia.

Oskari Onninen kirjoittaa (HS, 2014) tekstissään Minä, sivistyshakkeri, kuinka alati harvenevat lounaskeskustelun aiheet muuttuvat luonteeltaan snobbaileviksi. Kun kirjoista ei enää puhuta kasuaalisti, on niiden esiin nostaminen monelle osoitus itsensä ylevöittämisestä – niin kuin Tukholman kehyskuntaa kuvaavassa naapurustosarja Solsidanissa, kun Anna tapaa vanhan ystävänsä ja kutsuu hänet puolisonsa kanssa kylään. Ystävän puoliso on kirjallisuuskriitikko Dagens Nyheterissä, joten itsensä epävarmaksi kulttuurin saralla tunteva Annan puoliso Alex alkaa tankata faktoja turkkilaisesta kirjailijasta Orhan Pamukista. Loppu on kiusallista katsottavaa, kun ”faktat” ovat vain tyhjiä lauseita artikkelin seasta noukittuna ja Alex ei ole yhtään Pamukin kirjaa todellisuudessa lukenut.

Emmi-Liia Sjöholm (HS, 2019) selvittää psykoterapeutti Mikael Saarista haastattelemalla, kuinka keskustella pätijän kanssa. Lopputulema: ”keskustelun voi aina keskeyttää sanomalla menevänsä vessaan”. Rebecca Solnitin esseestä Men explain things to me (2014) on syntynyt 2010-lukua vahvasti määrittelevän #metoo:n raamattu. Solnit paalutti keskustelun sukupuoleen, läväytti pöydälle rumat menneisyyden haamut, sanoitti rivien välit. Hän antoi oikeutuksen kokea surua ja mielipahaa siitä, että on tuntenut tiettyjen ihmisten seurassa itsensä tarpeettoman pieneksi, tyhmäksi ja mitättömäksi.

Kaikilla edellä mainituilla kirjoittajilla tuntuu olevan sama pointti: kaikkitietävä pätijä on nykyään entistä helpompi olla. Pikaisella googlauksella saa eteensä yksipuolisen mutta eksaktin, vakuuttavasti artikuloidun ja perustellun määritelmän esimerkiksi vapauden käsitteestä romantiikan ajan Ranskassa. Vastapuolen voi laulaa suohon ja loitsia uponneen päälle vielä häpeän ja nolouden tunteet. ”Kun hengittää sosiaalisen median virtoja uusien informaatiofiksien perässä, oppii hetkessä poimimaan läpirullatuista artikkeleista pari terävää yksityiskohtaa ja keräämään keskusteluissa esiin tulleet fiksujen ihmisten fiksut mielipiteet”, kirjoittaa Onninen.

Keitä pätijät ovat ja miksi he ovat koko ajan äänessä? Vai onko pätijyys meissä kaikissa kytevä piirre, joka kömpii ulos pölyttyneestä pesästään, kun sille otollinen aihe nostetaan pöydälle? Miksi ihminen päättää lähteä pätemisen tielle?

En usko olevani ainoa, joka toivoisi pätemisen, voittamisen ja häviämisen sijaan hedelmällisiä ja toista osapuolta kunnioittaen käytyjä keskusteluja. Empatiaa. Miten tämä on edelleen näin hankalaa, vaikka olemme pyöritelleet samoja asioita keskusteluissamme jo vuosikausia?

Mennyttä 2010-lukua määrittelevät harvinaisen selkeästi keskustelu patriarkaatista ja sen alta kumpuavat käsitteet, kuten manspreading ja mansplaining. Yhtäältä naiset saavat vihdoin sanotetuksi sen möykyn, pahanolon sisällään, jolle ei ole ollut ennen tarpeeksi kuvaavia määritelmiä. Miehet julistautuvat kilpaa feministeiksi. Toisaalta #metoo-liike ja haavojen julkinen käsittely on tuonut pintaan myös käsitteet, kuten valkoisen keskiluokkaisen heteromiehen taakka ja maalittaminen.

Mansplaining on käsite, joka antoi hähmäiselle ärtymykselle tunnustuksen. Hannamari Hoikkala kirjoittaa tekstissään (Yle, 2019) Solnitin esseestä ja miesselittämisen nimeämisen voimasta. Tärkeää nimeämisessä on juuri se, että tunnistettavaa tilannetta pystyy nyt paremmin ymmärtämään sosiokulttuurisessa kontekstissa, ja täten sitä voi olla ottamatta sitä niin henkilökohtaisesti.

”Termihän on varsin hauska ja kieltämättä kuvaava – ymmärrän naisten vuosituhansia jatkuneen ja patoutuneen vitutuksen siitä, että heidän tehtävänsä on kuunnella hiljaa, kun idiootit rakastavat omaa ääntään”, komppaa jutussa kulttuuritoimittaja Tuomas Karemo.

Ida Kronholmin Ylelle kirjoittama ja ohjaama radiokuunnelma Lyssnar på killar pohjautuu samaiseen Solnitin esseeteokseen. Kuunnelma avaa eteemme lukuisia tilanteita, jotka asettuvat samaan kaanoniin alun luokkahuone-episodin kanssa.

On treffitilanne, jossa mies pätee klassisesti viineistä ja omaa koko keskustelun ajan kaikkitietävän sävyn; sivistää ja opettaa treffikumppania keskustelemisen sijaan. On pomo, joka kehityskeskustelussa itse keskustelun sijaan vain fiilistelee radiosta kuuluvaa ”mestariteosta” ja pätee klassisen musiikin tietämyksellään. Naisen kehitysideoita ei kuunnella, saati oteta tosissaan. (Esimerkiksi Michael Hallin ja Kaitlin Raimin vuonna 2018 Michiganin yliopistossa tekemän tutkimuksen mukaan miehet ovat taipuvaisempia arvioimaan itsensä muita fiksummaksi. Seuraavana vuonna Raimi oli mukana tutkimuksessa, jossa puolestaan kävi ilmi, että naiset ovat miehiä epävarmempia kyvyistään silloinkin, kun heidän taitonsa ovat ihan yhtä hyvät. Raimi esittää, että tässä saattaa piillä syy siihen, miksi yhä suhtaudumme mielipiteensä hanakasti esittäviin naisiin epäillen. Emme vieläkään ole tottuneet siihen.)

Solnit kirjoittaa teoksessaan, kuinka kerrottuaan uudelle tuttavuudelleen kirjoittavansa ammatikseen, alkaa tämä mies selittää hänelle ”erittäin tärkeästä kirjasta”. Kirja, jota mies suosittelee Solnitille, onkin Solnitin itsensä kirjoittama. Miehen on vaikea uskoa tätä. Solnit maalaa sanoineen hienosti sen lamauttavan piirteen tilanteissa, joissa huomaa olevansa katseen alla ja ”läksytettävänä”:

”Hänen halveksuntansa oli niin murskaavaa ja itsevarmuutensa niin päällekäyvää, että kiistely hänen kanssaan tuntui kaikessa turhuudessaan lähinnä pelottavalta ja kutsulta lisäloukkauksiin.”

Tuleekin mieleen: mikä itse asissa erottaa pätijän puhtaasta kusipäästä? Erottaako mikään?

John Walkerin dokumentti Assholes: A theory pohjautuu kirjailija ja filosofian professori Aaron Jamesin samannimiseen bestselleriin. James kertoo suurimman osan kusipäistä olevan miehiä. Miksi? Yksi merkittävimmistä ja paikallistettavimmista syistä kusipäisyyden taustalla on machokulttuuri, jossa uskottavuus hankitaan karskiudella ja narsismilla. Näennäisellä itsevarmuudella.

Machokulttuurin sikiämispesä juontuu tietysti kulttuurituotteisiin ja kasvatukseen, mutta ennen kaikkea sosiaalisia hierarkioita lapselle ensi kertaa näyttävään kouluun ja sen klikkeihin.

Huolestuttavinta Walkerin dokumentissa onkin, kuinka nuoret miehenalut kertovat päättäneensä ryhtyä kusipäiksi, koska sillä saa – rahaa, naisia ja valtaa. Nyt kun joku vielä osaisi keksiä, kuinka kaupallistaa nöyryyden ja kuuntelemisen taidon. Silläkin saisi.

Ajatellaan, että reilusti ja nöyrästi toimiminen eivät palkitse kantajaansa heti. Nykyisessä fast wins -kulttuurissa kymmenen vuoden päässä siintävä palkinto hedelmällisten ystävyyssuhteiden muodossa ei houkuttele rakentamaan syviä ihmissuhteita. MIT Sloan School of Economicsin johtamisen ja yrityskulttuurin emeritusprofessorin Edgar Scheinin mukaan erityisesti Yhdysvalloissa arvostetaan enemmän nopeita tehtävien suorituksia kuin pitkäkestoisten suhteiden rakentamista. Tämä kävi ilmi Walkerin dokumentistakin: nuoret valitsivat sosiaalisen median kontaktinsa sen perusteella, kuinka paljon hyötyä siitä vaikutti olevan heille itselleen.

Kovaäänisen johtajan seuraaminen ja komppaaminen on helppo ja monesti ainoa mahdollinen tapa selviytyä hierarkkisessa maailmassa. Ongelma kuitenkin on, että kun emme puutu äänekkäimpien ja röyhkeimpien ihmisten toimintaan, valamme heihin vääränlaista uskoa: ”Tämä toimii. Ehkä sanomiseni tosiaan on kaikkia muita järkevämpää.” Kaikkihan haluavat olla yhteisöissään hyväksyttyjä, vaati se sitten pahimman kusipään komppailua tai ei. Ojennamme hiljaisuudellamme ja hyväksynnällämme kovaäänisille narsistin vapaapassin. Sen mukana tulee peili, joka ei näytä empatiaa.

Mutta onko kyse kusipäisyydestä? Retoriikan tutkija Juhana Torkin mukaan asia ei ole näin yksinkertainen.

”Pätemisen takana voi olla pelko siitä, ettei nauti riittävää arvostusta sosiaalisessa hierarkiassa. Päteminen on tuon arvostusvajeen epäonninen paikkausyritys”, hän kirjoittaa sähköpostissa.

Torkin mukaan päteminen ominaisuutena on ”valitettava”, sillä se on ”virhekäyttäytymistä”. Pätemisen vastakohta humiliaatio eli vapaaehtoinen oman statuksen madaltaminen taas sattuu olemaan retoriikan perussääntö.

”Esimerkiksi puheen alussa puhuja ei röyhistä rintaansa ja julista erinomaisuuttaan, vaan päinvastoin näyttäytyy inhimillisessä valossa. Se on hyväksihavaittu keino rakentaa yhteyttä toisiin ihmisiin”, Torkki kirjoittaa.

Myös sosiaalitieteiden tohtori ja tutkija Karolina Petterson näkee yhtenä pätijöitä parhaiten kuvaavana piirtenä poissulkevan retoriikan. Kaikkitietävyyden avulla voidaan vahvistaa omaa aatetta tukevia kannanottoja. Siis saada ihmisiä omalle puolelle ja samalla hiljentää vastapuoli.

Onko ajassamme sitten jotain erityistä, joka urauttaa ihmiset pätemisen tielle juuri nyt? Torkin mielestä nykytekniikan mahdollistava luonne ”antaa jokaiselle käteen megafonin”, jonka seurauksesta kakofonia kovenee.

Kakofonian suurin häviäjä on totuudenmukaisuus, sillä kuten psykologian peruskäsitteisiin kuuluva vahvistusharha on meille opettanut, ihmisellä on taipumus kakofonian seasta valita lähde, joka tukee hänen omia uskomuksiaan.

Besserwisseriyshän on silkkaa luulosairautta!

Oman ajattelun kehitys on riippuvaista sen haastamisesta. Jos jäämme mielipiteinemme omiin poteroihimme, yksinkertaistamme monimutkaisen maailman. Syntyy identiteettipolitiikkaa. ”Totuuden jälkeisenä aikana” etsimme kuumeisesti juuri meidän totuuttamme jo valmiiksi algoritmien meille räätälöimästä uutisvirrasta, pseudotieteistä ja omista kokemuksistamme. Riitelemme, kun emme osaa olla yhtä mieltä siitä, että olemme eri mieltä.

Pieniä kuppikuntia syntyy, ja koska koolla ei algoritmien aikana ole merkitystä, voi muutaman hengen näkökulma levitä nopeammin kuin virus.

Koronaviruspandemian aikana kaikilla onkin siinnyt oma ja vankka näkemyksensä asioista, joista varmaa tietoa ei vielä ole saatavilla. Yksi jos toinen lähipiiristäni tuntuu pätevän sillä, mitä nyt saisi tai ei missään nimessä pitäisi tehdä.

”Juuri saamani tiedon mukaan besserwisseriys on levinnyt niin kovalla vauhdilla, että Maailman terveysjärjestö WHO on päättänyt julistaa sen pandemiaksi”, mukailee Heikki Aittokosken twiitti (12.03.2020) ajatuksiani.

Suurin osa meistä ajattelee mielipiteidemme ja uskomuksiemme olevan parempia kuin muiden. Jopa 67 prosenttia meistä uskoo olevansa aina oikeassa. Tämä käy ilmi psykologian ja neurotieteiden professori Mark Learyn kirjoituksesta Psychology today -julkaisussa.

Hän nostaa kuitenkin esiin ryhmän ihmisiä, jotka yliarvioivat oikeellisuuttaan meitä muita useammin.

Tämä ryhmä koostuu heistä, joiden älyllinen nöyryys (se sama humiliaatio, josta Torkki puhuu) on matala.

Olen saanut selville, että päteminen on älyllisen nöyryyden puutteen ja omaan itseen kohdistuvien harhaluulojen summa. Jotain tekemistä sillä on myös huonon itsetunnon kanssa.

Mieleeni tulee vähän kiusallisia kysymyksiä. Miksi päteminen silti ärsyttää minua niin paljon? Eikö minun ärsyynnyksen sijaan pitäisi osoittaa empatiaa, jos haluan olla linjassa oman argumentointini kanssa?

En osaa selittää, miksi en pysty nousemaan pätemisen yläpuolelle, vaikka tiedän, että pätemisen taustalla piilee uskomus eikä totuus. Liittyykö vahva reagoimiseni kaikkitietäviin vain huonosta itsetunnostani? En kai tällä ärtymykselläni vain vahvista pätemisen kulttuuria? Saattaahan olla, että pätemisen kaltaiset epämieluisat asiat olisi hyvä vain vaieta kuoliaaksi.

Vai olenko itse asiassa itse pahimman luokan pätijä, kun koen kaikki vastakkaiset mielipiteet hyökkäyksenä omiani – itseäni – kohtaan? Kuulunko minä tuohon 67 prosenttiin?

Oletettavasti me kaikki olemme joskus olleet siinä tilanteessa, jossa meidät on hiljennetty tai sanomisemme muotoiltu uudelleen ydinviestiä kuitenkaan muuttamatta. Luokkahuonetilanne oli vain yksi monista kokemistani vaiennuksista.

En kuitenkaan usko, että kukaan halusi olla alistava tahallaan.

Onkin pakko kysyä: onko ärsyynnyksen kaltainen välitön reaktio nimenomaan se, joka paljastaa todellisen itsemme? Nöyryyden ja reiluuden asteikkomme. Olisiko minun kuvaamassani luokkahuonetilanteessa pitänyt olla hiljaa ja antaa pätijän nautiskella arvostuksessaan?

Kuten sanottua, nöyryydelle olisi nyt tilausta. Olkoonkin sitten oman vallan hetkittäisen madaltumisen kustannuksella.

Katseeni on kaukana kymmenen vuoden päässä, kenties omissa lapsissani. Utopiassa, jossa täyden luokkahuoneen jokainen oppilas kokee tulleensa kuulluksi. Jossa kukaan ei pelkää myöntää vajavaisuuttaan, siis ihmisyyttään.

Kaipaan tilaa virheille. Keskustelutilanteita, joissa voi mokailla turvallisesti. Kuten Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan 8. maaliskuuta: ”ihmistä arvostetaan hänen kykyjensä takia mutta rakastetaan virheidensä takia”.

Totta tosiaan: kun Sanna Marin ei muistanut 7.3.2020 Columbian yliopistolla pitämänsä puheen aikana englanninkielistä sanaa ruuhkamaksuille, juuri se pieni inhimillinen hetki jäi haastateltujen kuulijoiden mieleen.

Omia virheitä on paljon vaikeampi rakastaa kuin muiden. Jo tätä esseetä kirjoittaessani huomaan kyseenalaistavani kirjoitukseni mielekkyyden. Etsin kuumeisesti perusteita kokemukselleni tutkimuksista, asiantuntijoilta, kirjoista ja lehtijutuista. Olisi sitten argumentteja, joilla puolustautua.

Aina ei kuitenkaan jaksaisi olla oikeassa tai väärässä. Haluaisi vain olla. Siksi parasta arjessa on nykyään seurata muiden keskustelua.

Pauli Aalto-Setälän toimittama Ylen radio-ohjelma Pyöreä pöytä käsittelee ajankohtaisia uutisia. Pöydän ääreen kokoontuu viikottain vaihtuva kolmikko, joka on vahva mielipiteissään eikä pelkää näyttää sitä. Pyöreässä pöydässä kiihdytään, kiivastutaan ja haastetaan. Erimielisyys ja tunteet luovat draaman kaarta.

Areena on kuitenkin reilu. Sanomisista ei loukkaannuta, sillä perimmäinen tarkoitus on vaihtaa mielipiteitä ja katsomuksia. Oppia toiselta. Pysähtyä toisen todellisuuden äärelle.

Ja mikä tärkeintä: ohjelmalla on selkeä muoto ja puheenjohtaja jakamassa puheenvuoroja. Keskustelijat tietävät, missä ovat mukana ja keskustelevat keskenään kasvotusten.

Usein Aalto-Setälä toteaa: Mukavaa kun olitte eri mieltä.