Kun Pia Heikkurisen mies kuoli, Piasta tuli yksinhuoltaja ja alkoi uuvuttava byrokratiahelvetti – ”Se tuntuu kiusanteolta”

Viimeisinä yhteisinä hetkinä Pia Heikkurinen kysyi mieheltään Tommilta, miten hän ja lapset muka pärjäävät ilman tätä. Te pärjäätte aivan varmasti, ihan niin kuin me ollaan pärjätty tähänkin asti, mies vastasi. Pia halusi uskoa sen, että asiat järjestyvät. Mutta usko on ollut koetuksella monta kertaa.

Niin hankalaa moni asia on miehen kuoleman jälkeen ollut. Pia ei puhu vain surusta ja siitä, että hänestä tuli yhdessä hetkessä yksinhuoltaja. Kyse on myös käytännön asioista.

– Byrokratiahelvettiä on kaikessa, ihan kaikessa. Mikään ei ole ollut helppoa, Pia sanoo keittiön pyöreän pöydän ääressä kotonaan Helsingin Munkkivuoressa.

Koti on kolmio. Siinä asuvat Pia ja tämän kaksi poikaa. Kun Pian aviomies ja poikien isä kuoli elokuussa 2022, pojat olivat 12- ja 16-vuotiaita, siis alaikäisiä. Sillä oli seurauksia, joita Pia ei voinut aavistaa.

– Olen naimisissa, en enää mieheni, vaan Digi- ja väestötietoviraston kanssa, hän sanoo.

Koska molemmat pojat perivät isältään yli 20 000 euroa, Pian pitää raportoida Digi- ja väestötietovirastolle (DVV) vuosittain heidän rahaliikenteestään, tehdä niin sanottu vuositili. Näin määrää holhoustoimilaki.

Ensimmäisenä vuonna raportti oli paperinen. Toissa vuonna tuli mahdolliseksi tehdä se myös digitaalisesti. Pia rohkeni kokeilla sitä vasta tänä vuonna, koska oli kuullut muilta, kuinka hankala järjestelmä on.

– Kurkkua kuristi, että sain edes aloitettua. Minun piti valmistautua siihen kuin urheilusuoritukseen. Viikkoa etukäteen kävin pitkillä kävelyillä. Sitten pumppasin itseni täyteen suklaalla.

Lomakkeessa oli noin 25 sivua, liitteitä Pia keräsi kolmisenkymmentä: tiliotteita, laskuja, sopimuksia. Paperit levittäytyivät ensin työpöydän viereisen sängyn päälle ja sieltä keittiön pyöreälle pöydälle ja muille tasoille. Työ oli valtava, vaikka nyt piti raportoida enää yhdestä alaikäisestä ja osan dokumenteista pystyi liittämään mukaan tiedostoina.

Pia raportoi ruokalaskut, harrastusmaksut, puhelinliittymän, matkat ja niin edelleen. Kulut piti kirjata tarkasti ja kuittien mukaisesti. Pia sanoo, että kysymyksiä oli asioista, joita ei paperisessa versiossa edes kysytty, ja asioista, jotka eivät Pian mielestä kuulu DVV:lle. Miksi viranomaiselle pitää raportoida, mitä edesmenneen puolison työeläkkeeseen perustuvalla perhe-eläkkeellä ostettu?

– Minusta ei pitäisi kuulua kenellekään, mihin mieheni eläkettä käytetään.

Pian äidin ja isän kesäpaikka on Vuolenkoskella Konniveden rannassa ja Pian oma mökki toisella puolen harjua. – Miehestäni on täältä hyviä muistoja, ja vanhempieni mökki on ainoa asia, mitä heistä on jäänyt, Pia sanoo.

Piasta tuntuu kuin hän olisi syytettynä jostain. Jos kysyy neuvoa, yksi virkailija sanoo yhtä ja toinen toista.

– Se tuntuu kiusanteolta. Kukaan ei ota vastuuta mistään.

Piasta on periaatteellisesti väärin, että lesken pitää alkaa jonkinlaiseksi kirjanpitäjäksi, joka kerää ja säilöö kuitteja ja dokumentteja pitkin vuotta.

– En ole tehnyt mitään, että minua voisi epäillä jostain väärinkäytöksestä. Virheeni on se, että aviomieheni on kuollut ja häneltä on jäänyt lapsia.

Kaikki tämä tapahtuu järjettömän surun keskellä, kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan.

Diagnoosi oli aivosyöpä. Se todettiin miehellä vuonna 2016. Syöpä leikattiin, ja mies pystyi palaamaan työelämään. He saivat kuusi yhteistä vuotta lisää.

– Ne olivat meidän elämän parhaat vuodet. Osasimme olla kiitollisia jokaisesta päivästä, Pia kertoo.

Mies koki, että oli saanut tehdä elämässään kaiken, mitä oli halunnut. He olivat perustaneet perheen, olleet työkomennuksella Kiinassa, jakaneet elämän.

Sitten syöpä uusiutui. Tommi kuoli kolmen kuukauden päästä. Hän oli 46-vuotias.

Pialle kaikki yhdessä luotu menetti merkityksensä, kun miestä ei enää ollut. Värit katosivat, maailmasta tuli mustavalkoinen. Lasten takia piti kuitenkin elää. Pia oli nyt yksin vastuussa kaikesta.

Kuoleman hetkellä katosi koko miehen digitaalinen identiteetti. Terveydenhuollon järjestelmään Maisaan ei päässyt perumaan jo sovittuja lääkärikäyntejä eikä lukemaan aiempia kirjauksia hoidosta.

– Kaikki tieto ikään kuin häviää. Pankit, vakuutukset – mihinkään ei ole minkäänlaista pääsyä. Postissa tulee sitten jossakin vaiheessa kirjeitä, Pia kuvaa.

Hän kehottaa kaikkia valmistautumaan kuolemaan käytännön tasolla. Salasanat eri palveluihin kannattaa jakaa. Jos on yhteisiä tilejä, on syytä tarkistaa, ovatko ne ja- vai tai-tilejä: saako toinen osapuoli siis käyttää tiliä yksin vai ei. Jos ei, kuoleman jälkeen tiliin ei pääse helpolla käsiksi.

Pian perheessä kodin sähkösopimus jäi miehen nimiin.

– En edelleenkään pääse käsiksi siihen.

Siksi on käynyt esimerkiksi niin, että kuolinpesälle osoitetut sähkölaskut tulivat postissa myöhässä. Oli kertynyt viivästyskorkoja. Pia yritti selvittää asiaa sähköyhtiön kanssa. Siinä meni puoli vuotta, hän sanoo.

Moni ajattelee, että toisen vaikeudet ovat tämän valintojen seurausta, vähän niin kuin oma syy. – Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että nämä kaikki asiat ovat tapahtuneet minulle ilman, että olen voinut sanoa mitään mihinkään, Pia sanoo.

Kuoleman kokemusasiantuntija – sillä tittelillä Pia kutsuu itseään. Miehensä lisäksi hän on menettänyt molemmat vanhempansa kuuden vuoden sisällä. Ensin kuoli isä tammikuussa 2018, sitten mies elokuussa 2022, ja viimeksi äiti heinäkuussa 2024.

Se on ollut todella rankkaa, eikä sellaiseen tilanteeseen joutumista kukaan halua ajatella silloin, kun kaikki on hyvin. Pia on kuitenkin ymmärtänyt, että melkein jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman jälkeisen byrokratian vaikeuden.

– Ainoa tapa välttyä siltä on kuolla itse. Jos elät, olet enemmin tai myöhemmin näissä tilanteissa.

Sellainen voi olla vaikka absurdi keskustelu pankissa. Isän kuoleman jälkeen piti lopettaa tämän tilit. Pia oli äitinsä mukana S-pankissa hoitamassa asiaa.

– Virkailija sanoi, että ei valitettavasti onnistu, vaan isän pitää tulla itse lopettamaan tili.

Ei niin helppo homma se! Piaa naurattaa, vaikka tekisi mieli itkeä.

Isän asioiden selvittely oli muutenkin työlästä. Isä oli yrittäjä ja aktiivi, ollut kunnallispolitiikassa 30 vuotta. Kuoleman jälkeen Pian piti lakkauttaa viisi yritystä. Isä oli myös keräilijä ja himomapittaja.

– Hän oli säästänyt varmaan joka ikisen paperin elämänsä aikana. Mappeja oli kymmeniä metrejä.

Vanhemmilla oli mökki Vuolenkoskella Päijät-Hämeessä ja isällä siellä suuri autotalli täynnä tavaraa. Pia kävi läpi kaiken, sillä hänen kaksi veljeään asuivat silloin molemmat ulkomailla. Urakasta oli kuitenkin yllättävää iloa.

– Löysin sisäisen alter egoni, ammattijärjestäjän.

Kun autotalli oli lopulta tyhjä, Pia remontoi siitä perheelleen mökin.

Äidin kuoleman jälkeen asiat oli helpompi järjestää, koska äiti oli valmistautunut. Hän oli tehnyt kuolinsiivouksen ja edunvalvontavaltuutuksen. Henkisesti äidin menetys oli silti Pialle todella raskas.

– Kun äiti kuoli, olin varma, että nyt maailma romahtaa. Kävi vielä niin, että samoihin aikoihin työnantajani aloitti yt-neuvottelut ja vakituinen työsopimukseni muuttui määräaikaiseksi. Menetin käytännössä työni.

Mutta jotenkin siitäkin selvittiin, läpi syksyn ja talven ja kevään. Nyt Pia on juuri saanut hyviä uutisia, uuden työpaikan.

Pialla on Vuolenkosken mökissä esillä muistoja läheisistään. Valokuvassa on Pian isä, joka on pukeutunut vanhan ajan vaatteisiin. Isä oli heittäytyjä ja hassuttelija.

Eräänä päivänä ulosotosta tuli ilmoitus: kuolinpesän veroja oli jäänyt maksamatta. Mitä ihmettä, Pia ajatteli. Hän kysyi ulosottofirmalta, minne lasku oli lähetetty.

Ensin tietoa ei löytynyt. Sitten selvisi, että verottaja oli lähettänyt kuolinpesän postit perheen vanhaan osoitteeseen. Se oli outoa, sillä perheen osoite oli päivitetty väestötietojärjestelmään ja Pialle itselleen verottaja lähetti postit oikeaan paikkaan. Tämänkin selvittelyyn meni valtavasti aikaa.

– Tavallisesta asiakaspalvelusta ei saa apua, mutta se on se, mistä pitää lähteä liikkeelle.

Lopulta Pia sai langan päähän ihmisen, joka pystyi päivittämään osoitteen. Pia ei tähän päivään mennessä tiedä, mikä asiassa oli mennyt pieleen. Verohallinnon verkkosivuilta löytyy tieto, että kuolinpesän yhteyshenkilön osoitteenmuutos ei välttämättä päivity verottajalle ja tietyissä tilanteissa osoitteenmuutos pitää osata ilmoittaa itse kirjallisesti lomakkeella.

Tänä vuonna Pia teki viisi veroilmoitusta: omansa, lastensa ja kuolinpesien. Niihinkin liittyy monenlaista säätämistä. Esimerkiksi kuolinpesän veroilmoituksen voi tehdä vain paperilla, ei verkossa.

Pia kutsuu kaikkea tätä elämänhukaksi: Tieto ei kulje tai sitä ei ole. Laskut myöhästyvät. Kertyy korkoja ja palvelumaksuja. Asiat on pakko selvittää, mihin kuluu aikaa ja energiaa. Ja tämä toistuu niin viranomaisten, pankkien, vakuutusyhtiöiden kuin muidenkin tahojen kanssa.

Pian mielestä suurin ongelma on silti unknown unknows: byrokratiaviidakkoon heitetty ihminen ei tiedä, mitä ei tiedä.

– Kukaan ei kerro, mitä pitäisi tehdä. Mutta jos et tee asioita määräpäivään mennessä, olet vastuussa, Pia sanoo.

Se on hänestä väärin.

Kun Pian mies kuoli, kaikki yhdessä luotu menetti merkityksensä. Pia halusi ensin luopua mökistään Vuolenkoskella, mutta nyt hän on onnellinen, että molemmat mökit ovat yhä tallella, vaikka niissä on työtä.

Piaa ovat auttaneet eteenpäin monet asiat: Musiikki, johon on voinut upota. Käveleminen, edes korttelin ympäri. Merkityksellinen työ. Pojat ja heidän jalkapalloharrastuksensa, joka on tehnyt Piasta futisäitin. Ystävät, veljet ja sukulaiset – ne hyvät ihmiset.

– Kun kerroin somessa suruprosessistani, sain paljon tukea. Kun minun oli vaikeaa nousta ylös kuopasta, pyysin, että tulkaa hakemaan ovelta, ja ystävät tulivat. He ovat täyttäneet pakastimen ja auttaneet.

Pia sanoo roikkuvansa silti kuilun reunalla. Aina tulee uutta selvitettävää ja raportoitavaa. Silloin tekee mieli luovuttaa.

– Mutta en voi tehdä sitä, koska pojillani ei ole ketään muuta.

Mitä pitäisi tehdä, jotta asioiden hoitaminen olisi helpompaa? Pian mielestä palveluja pitää kehittää paremmiksi ja käyttäjäystävällisemmiksi. Niiden pitää vastata tarpeeseen. Olisipa yhden luukun paikka, josta saisi apua ja neuvontaa kokonaisvaltaisesti.

– Viranomaiset yrittävät kyllä parantaa palveluja, mutta vauhti ei ole riittävä. Myös vauhtia pitää lisätä.

Jo olemassa olevista palveluista pitää kertoa aktiivisemmin. Pia itse on saanut eniten apua Terhokodista, jossa mies oli saattohoidossa, vertaistukea Nuoret lesket ry:stä ja käytännön veroneuvontaa Riku Rinta-Joupin veroklinikalta, josta hän sai vinkin kaveriltaan.

Pia on miettinyt, miten voisi itse auttaa muita. Hän toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi käydä yksin läpi samaa kuin hän. Kuolemasta pitäisi ylipäätään puhua enemmän, jakaa vertaistukea.

– Meiltä on unohtunut kuolemisen taito, ars moriendi. Toivoisin, että kuolemaa kohdanneella olisi fiilis, että saa apua.