Kun kirjakauppa kaatuu, on turha syyttää hallitusta – Markkinamyönteisyys pelastaisi kulttuurin
Markkinamyönteisyys tekisi hyvää suomalaiselle kulttuurille, mutta sanalla on väärä kaiku, kirjoittaa Oskari Onninen.
Uusi, ankea vuosi oli aluillaan, kun Facebook-fiidiini putkahti useaan otteeseen kirjailija Siri Kolun pateettinen päivitys.
Kolu oli nähnyt, kuinka Suomalainen kirjakauppa oli lopettamassa liikettään Vantaan Tikkurilasta. Vasta ennen joulua hän oli ostanut joululahjoja kirjakaupasta.
Tästä on kadonnut kirjanystävien koti, ajattelin, hän kirjoitti.
Asetelma oli hauska. Yleensä Suomalaisen kirjakaupan valikoimaa – runohylly! – on totuttu pitämään hengenelämän rappion kuvana, mutta nyt Suomalainenkin oli jotakin arvokasta. Taas uusi pieneen talviseen hetkeen kiteytynyt uhkakuva istuvan hallituksen ”kulttuurikuritukselta”, joka kenties ihan tarkoituksella haluaa kaataa instituutioita ja toimijoita.
Muitakin olisi voinut syyttää. Pari viikkoa myöhemmin Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Laura Karlsson kertoi Ylellä, kuinka joillain paikkakunnilla kirjakaupat menettivät jopa reilun neljänneksen myynnistään sen jälkeen, kun edellinen hallitus pidensi oppivelvollisuutta ja vei kaupoilta lukiokirjamyynnin. Seuraavaksi edessä lienee arvonlisäveron korotus.
”Ei valtio kirjoja Tikkurilan Suomalaisesta osta tai käännä synkkää lukemistrendiä.”
Samoina päivinä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio kirjoitti turhautuneen kolumnin siitä, kuinka yhteiskunnan syyttäminen on ”itsensä älylliseksi kohottavan keskustelukulttuurin tunnusmerkki”.
Tekstin kauneusvirhe, suoranaista itsensä älylliseksi kohottamista, oli vedota talousnobelisti Bengt Holmströmin amerikkalaisuudessa marinoituihin höpöilyihin suomalaisten ”valtioriippuvuudesta”.
Muuten Rautiolla oli pointti – ja minkä mielenterveysteon hän onkaan itselleen tehnyt, jos hän ei näe keski-ikäisten suomalaistaiteilijoiden Facebook-päivityksiä eli niin kutsuttua ”kulttuurikeskustelua”, jossa ilmiö nousee toiseen potenssiin.
Kulttuurivihamielisyys alkaa kirjoissani siitä, kun esittää Suomessa toiveen markkinaehtoisesta taiteesta – ajatuskin on vulgääri ja mahdoton.
Silti on erikoista nähdä, millä innolla kulttuuri-ihmiset huutavat julkista rahaa apuun varsinkin silloin, kun on tehty selväksi, ettei sitä ole tarjolla.
Eikö vakavan paikan tullen ratkaisuja kannattaisi etsiä realistisesta suunnasta mahdottoman sijaan? Pari pientä täsmäannosta markkinamielisyyttä olisivat paras täsmälääke suomalaiselle kulttuurielämälle juuri nyt, kun leikkaukset uhkaavat.
Ei valtio kirjoja Tikkurilan Suomalaisesta osta tai käännä synkkää lukemistrendiä.
”Köyhäilyn romantisoinnin taustalla painaa kai ummehtunut ajatuspinttymä siitä, että porvarillisessa elämässä olisi jotakin hävettävää.”
Oikeaoppiseen järjestelmän syyttelyyn kuuluu, että itse haluaa tehdä sen eteen mahdollisimman vähän. Uskallan yleistää, että mitä syvemmälle taidekentän suuntaan mennään, sitä huonompia ihmiset ovat laittamaan rahojaan sinne, missä suu on – amerikkalaista sanontaa mukaillakseni – eikä asia katso tulotasoa.
Siitä kertovat toistuvat joukkorahoitukset kivijalkakirjakaupoille ja radiokanaville, joista tulee elintärkeä ja upea osa ruohonjuuritason kulttuurielämää vasta sitten, kun niiden talous on romahtamispisteessä.
Köyhäilyn romantisoinnin taustalla painaa kai ummehtunut ajatuspinttymä siitä, että porvarillisessa elämässä olisi jotakin hävettävää.
Jos kirjat jäävät lukematta ja elokuvissa käymättä, ajankäyttöä ja prioriteettejä kannattaa yleensä tarkastella peilin ääressä. Kuluuko aika kenties kuntosalilla, Netflixissä vai sosiaalisessa mediassa hallitusta haukkuen?
”Markkinan luo ja sitä ylläpitää yleisö, ei hallitus.”
Markkinamyönteisyys tarkoittaa yleensä kulttuuripolitiikassa kahta asiaa, joista molemmilla on väärä kaiku.
Se on joko absoluuttinen paha, joka muuttaa kaiken ”viihdetuotteiksi”, tai instituutioiden suosimaa käsienheiluttelua ”luovan talouden mahdollisuuksista” – ikään kuin tarvittaisiin ”Suomen Max Martin”, joka ratkaisisi kaikki ongelmat.
Kaipaamani talousajattelu on paljon arkisempaa.
Syksyllä haastattelemani professori Saara Taalas muistutti, että kulttuurin taloustiedettä kannattaa pohtia sosiaalisten transaktioiden, ei niinkään rahankäytön kautta. Markkinan luo ja sitä ylläpitää yleisö, ei hallitus.
Suomalaisista kahdeksan prosenttia on Suomen Kulttuurirahaston suurtutkimuksen mukaan kulttuurin ”suurkuluttajia”. Se on yli neljäsataa tuhatta ihmistä, joukko, jolla todella on ostovoimaa. ”Aktiivisia valikoivia kuluttajia” on vielä neljä kertaa tätä enemmän.
Suomalainen kulttuurielämä pyörii heidän halujensa varassa. Ja mitä parempana omaa makuaan pitää, sitä oleellisempaa on esitellä sitä myös kuluttajana.
Säälin motivoimia kirjanostotalkoita ei kaivata, vaan mieluummin teatterin satunnaiskävijän houkuttelua seuraksi esitykseen ja muuta suosittelutaloutta.
Mutta jos tarjonta ei miellytä, sekin on tärkeä näyttää. Silloin saa jäädä kotiin oikein luvan kanssa.
