Apu

Kun Dakota Robin korjasi sukupuolensa, häntä alettiin yhtäkkiä kuunnella: "Seurassani cismiestenkään ei tarvitse röyhistellä"

Kun Dakota Robin korjasi sukupuolensa, häntä alettiin yhtäkkiä kuunnella: "Seurassani cismiestenkään ei tarvitse röyhistellä"
Kun sukupuolen mieheksi korjanneen Dakota Robinin kuva painettiin Reissumies-leipäpussin etikettiin, hän osasi varautua vihaan. Elämä oli kuitenkin valmistanut hänet kohtaamaan pelkoja. – Lähdin mukaan, että nostaisin pintaan piilossa olevia asenteita. Sain myös tuhansia positiivisia viestejä.
Julkaistu: 30.4.2022

Kun juopunut mies räyhää naispuoliselle kassahenkilölle ja solvaa tätä rasistisesti, moni katsoo kiusaantuneena muualle ja toivoo, että tilanne menisi ohitse. Sitten on niitä, jotka lähtevät viereisestä kassajonosta ja puuttuvat tilanteeseen.

Esimerkki on elävästä elämästä helsinkiläisessä lähikaupassa ja väliin mennyt suomalainen ihmisoikeuskouluttaja Dakota Robin. Hän sai tilanteen jälkeen toiminnastaan kehuja muilta asiakkailta. Se on Dakotan mukaan osa ongelmaa.

– Jälkikäteen on helppo sanoa, että minunkin teki mieli mennä väliin. Jokainen voi kuitenkin luoda turvaa omalla olemassaolollaan ja osoittaa tukensa, kun joku kohtaa huonoa kohtelua. Räyhääjän kaltaiset tyypit pitää laittaa vastuuseen muiden edessä. Halusin puuttumisellani luoda myyjälle olon, että hän ei ole yksin.

Dakota Robin korostaa, ettei transsukupuolisuus ole trendi. Hänestä on myös vanhanaikaista sanoa, ettei lapsi voi tietää sukupuoli-identiteettiään varmasti, ellei hän ole hetero ja cissukupuolinen.

Dakotalla on henkilökohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuu jäädä yksin. Hän on paitsi kansainvälisesti pätevä ihmisoikeuskouluttaja myös transmies. Dakota määritettiin syntymässä tytöksi ja hän koki, että lapsena häntä kohtaan asetettiin mahdottomilta tuntuvia kiltin tytön vaatimuksia. Nuorena aikuisena hän identifioitui muunsukupuoliseksi, ja nyt kolmekymppisenä hän on sukupuolen korjausprosessin läpi­käynyt mies.

"Vaari oli autoritaarinen kasvattaja, joka riisui minulta paljon unelmia"

Dakota Robin syntyi vuonna 1991 Sveitsissä. Hänen äitinsä on suomalainen ja isä Turkin kurdi. Isä lähti perheen elämästä, kun Dakota oli alle vuoden.

– Itkin jo varhain, että haluan olla poika. Äiti letitti hiukseni, mutta muuten halusin pukeutua shortseihin ja leikkiä niin sanottuja poikien leikkejä. Kaikki kaverini olivat poikia. Lapsuudessani ja varhaisnuoruudessani minulla ei kuitenkaan ollut mitään tietoa translapsista.

Sen Dakota tiedosti, ettei pystynyt täyttämään hänelle asetettuja odotuksia.

– Minulta odotettiin muun muassa rauhallisuutta, hyvää koulumenestystä ja että osaan piirtää hyvin. En onnistunut missään niistä. Minulla oli myös paha lukihäiriö.

Kolmevuotiaana hän muutti äitinsä ja isoveljensä kanssa Suomeen. Sveitsissä äiti työskenteli sairaanhoitajana, perheen muutettua Suomeen hän otti hoitaakseen isänsä yrityksen Lahdessa. Dakotan ja hänen veljensä arkea pyörittivät sota-ajan kokeneet isovanhemmat. Kuri oli kova.

Nyt jo edesmenneen isoisän muistelu nostaa kyyneleet Dakotan silmiin.

– Vaari oli autoritaarinen kasvattaja, joka riisui minulta paljon unelmia. En silti syytä häntä. Vaari joutui isoon rooliin jo 13-vuotiaana, kun hän toi kahdeksan sisarustaan Karjalasta pois sodan jaloista. Se oli kova koulu. Hän oppi rakastamaan ja pitämään huolta kontrolloimalla.

– Olen tosi herkkä, ja kasvaminen tällaisessa ympäristössä transsukupuolisena ja siihen aikaan Lahden yhtenä harvoista rodullistetuista tyypeistä oli rankkaa.

13-vuotiaana Dakotalta vedettiin matto alta

Jalkapallosta tuli Dakotalle henkireikä jo viisivuotiaana. Hän oli lajissa hyvin lahjakas, mutta urheilulla oli myös syvempi merkitys.

– Pelasin poikien joukkueessa. Kukaan ei pitänyt outona, että joukkueessa on yksi tyttö. Tunsin kuuluvani joukkoon. Jos vastustajat huutelivat tyttöjuttuja, joukkueeni puolusti minua. Olin yksi muista.

Joukkoon kuulumisella oli valtava vaikutus identiteettinsä kanssa kamppailevalle lapselle. Kun Dakota oli 13-vuotias, matto vedettiin jalkojen alta.

– Valmentaja vaihtui ja uusi potkaisi minut ulos. Alkoi kivinen tieni, jolle mahtui paljon hölmöilyä ja itsetuhoisuutta päihteiden muodossa. Tunsin riittämättömyyttä ja itseinhoa. Voin pahoin. Ajattelin, etten ansaitse rakkautta.

Dakota koki turvattomuutta ja hänellä oli pakko-oireita, joihin sai myös ammattiapua. Sisimmässä kytenyt tunne siitä, että jokin on vinossa, ei silti mennyt pois.

16-vuotiaana Dakota jatkoi jalkapalloilua naisten joukkueessa ja eteni aina naisten liigaan ja maajoukkueeseen asti.

– Jalkapallosaavutukset eivät tyydyttäneet vaan tuntuivat valheellisilta. Olin ahdistunut ja lopetin pelaamisen.

"Pikkuhiljaa ymmärsin, etten ole outo enkä yksin"

Dakota kertoo, että on aina ollut raamikas ja lihaksikas, eikä hänen kehossaan ole ollut naisellisia muotoja. Kun huippu-urheilu ja ahkera treenaaminen 19-vuotiaana loppuivat, muotoja alkoi tulla.

– En tunnistanut sitä kehovihaksi silloin, mutta sitä se oli. Laihduin valtavasti lyhyessä ajassa. Oireiluani hoidettiin syömishäiriönä ja se helpottikin nopeasti, mutta paha olo jäi. Pakenin vaikeita tunteita bilettämällä paljon.

Kun Dakota oli 21-vuotias, huolestunut äiti ehdotti hänelle terapiaan menoa. Solmut alkoivat aueta vähitellen.

– En tiennyt, mistä kaikesta paha oloni kumpuaa. Terapiassa käsittelimme myös lapsuuteni tunteita ja aloin hahmottaa yhä selkeämmin, että elän väärässä kehossa. Pikkuhiljaa ymmärsin, etten ole ainoa, outo tai vääränlainen – enkä yksin.

Transnuorelle ei kuitenkaan ollut tarjolla terveitä roolimalleja.

– Näin lähinnä naiseksi pukeutuvia miehiä, joille naurettiin sketseissä. Tv-sarjojen transihmiset kuvattiin prostituoituina, jotka murhattiin. Meitä ei tuotu esiin menestyvinä, hyvinvoivina tai rakastettuina. Boys Don’t Cry oli eka leffa, johon samastuin.

Dakota hakeutui sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle vuonna 2014. Hän tunsi pakokauhua.

– Ajattelin, että jos uskallan olla oma itseni, en ole turvassa. Minua pelotti, miten yhteiskunta näkee minut. Rakastaako kukaan minua? Jos yhteiskunta sanoo, että olet vääränlainen, mitä se tekee psyykelle? Tutkimusten mukaan noin 89 prosenttia transihmisistä on harkinnut itsemurhaa ja lähes 50 prosenttia yrittänyt. Minäkin kuulun heihin.

Dakota eli vielä vuosia muunsukupuolisena, kunnes oli kypsä muutokseen. Vuonna 2016 Dakota vaihtoi etunimensä. Rintakehän korjausleikkaukseen hän hakeutui 2016 ja hormonihoidot alkoivat vuonna 2020.

– Prosessin alussa halusin salata tarinani, mutta sen aikana ajatukseni kääntyivät päinvastoin. Päätin, että puhun transtaustastani tosi avoimesti. Minä haluan olla mies ja saan olla mies. Olen ylpeästi juuri transmies. Etuliite on iso osa miehisyyttäni. Sen ansiosta saan olla enemmän se, joka olen: täynnä sekä feminiinisyyttä että maskuliinisuutta. Ne ovat maagisia ja upeita puolia meissä jokaisessa. Ne auttavat luomaan yhteyttä toisiin ihmisiin ja voimaan hyvin.

– Kannatan blokkihoitoja, joilla nuorille annettaisiin aikaa pohtia identiteettiään rauhassa ilman, että teini-iän keholliset muutokset vaikeuttavat tilannetta, Dakota Robin sanoo.

Juuri feminiinisyys on kuitenkin monelle uhka. Sen Dakota huomasi esimerkiksi, kun hän piti koulutuksia yrityksille ennen korjausprosessiaan ja näytti vielä feminiiniseltä.

– Tila ei hiljentynyt, kun tulin paikalle. Minua haastettiin koulutuksissa eri tavalla. Jouduin todistelemaan osaamistani ja turvautumaan toksiseen maskuliinisuuteen. Tajusin tämän kaiken vasta myöhemmin. Se teki minut surulliseksi. Olin sama ihminen, mutta miehekkäämpänä minua yhtäkkiä kunnioitettiin! Yhteiskunta toimii epäreilusti.

Niin sanottujen pehmeiden arvojen halveksunta näkyy hänestä jo poikien kasvatuksessa.

– Pojissa halveksutaan feminiinisyyttä, eikä heille sallita tiettyjä tunteita, kuten pelkoa tai surua. Feminiinisyyden katsotaan vähentävän miehisyyttä. Kun pojat ovat levottomia, heille sanotaan, että mene pihalle purkamaan energiaasi. Jos tytöt ovat levottomia, heidän kanssaan jutellaan. Se on epätasa-arvoista.

Dakota muistuttaa, että tunteet eivät katoa patoamalla. Kaikilla on oikeus kaikkiin tunteisiin.

– Mieskuvamme on kapea, mikä ruokkii toksista maskuliinisuutta ja siten naisvihaa. Itse yritän olla aina täysin oma itseni, jolloin tuon automaattisesti esiin kaikkia puoliani. Cissukupuoliset miespuoliset ystäväni ovat sanoneet, että minun seurassani he riittävät miehinä, eikä heidän tarvitse röyhistellä.

Tiedon jakaminen on Dakotasta paras tapa murtaa ennakkoluuloja. Siksi hän kertoo tarinaansa ja haluaa auttaa yrityksiä ja yksilöitä kohtaamaan ennakkoluulojaan.

– Ennakkoluuloja on kaikilla. Olennaista on halu oppia uutta ja pois vanhasta. Mielikuvia voi purkaa, jos on valmis katsomaan, mistä ne kumpuavat.

Hänen valttejaan kouluttajana ovat oma tausta ja hyväksyvä läsnäolon taito. Hän mieltää itsensä sillanrakentajaksi.

– Koulutuksissa on aina mukana joku, joka ei ole aiheesta innoissaan. En ikinä tuomitse ketään. Päinvastoin pyrin osoittamaan, että olemme samanlaisia. Kun ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään ja ajatuksineen, hän on valmis näkemään ja kuulemaan muita.

Vaikeiden vaiheiden jälkeen Dakota on onnellinen. Hän on löytänyt rakkautta ja tekee merkityksellistä työtä. Päivätyönsä lisäksi Dakota toimii tukihenkilönä transnuorille ja näiden vanhemmille. Hänelle antavat voimaa aidot ihmissuhteet, luonnossa liikkuminen, urheilu ja mielenterveyden hoitaminen.

Hän käy slovenialaisen muusikkokihlattunsa kanssa pariterapiassa jo ennakoivasti estääkseen parisuhteen ongelmat.

– Haluamme pitkän avioliiton, joten päätimme toimia näin päin. Olen etuoikeutettu, koska koko perheeni on hyväksynyt minut varauksetta. Kun riitän itselleni ja lähimmäisilleni, voin kohdata maailman haasteet.

Dakota Robin (virallisesti Dakota Demiri)

  • Syntyi: 1991 Sveitsissä.

  • Perhe: Kihlattu July Jones. Pari asuu Lontoossa ja Helsingissä.

  • Ura: Työskentelee monimuotoisuus- ja inklusiivisuuskonsulttina, ihmisoikeuskouluttajana, keynote-puhujana ja LGBTQ+-kouluttajana. Kouluttaa ja konsultoi yrityksiä monimuotoisuuden kehittämisestä työyhteisössä.

  • Ajankohtaista: Kertoo tarinansa Kiia Beilinsonin, Mona Eidin, Koko Hubaran ja Caroline Suinnerin kirjassa Third Culture Kids (Otava, 2022). Marraskuussa 2021 Reissumies-leivän kasvona monimuotoisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta.

Kommentoi »