Äiti oli hiljaa, mutta kädessä vaihtuvat oluet tuntuivat Heikki Hallanoron joka solussa – Musiikista tuli turvapaikka ja Heikistä itseoppinut pianisti

Äiti istuu olohuoneen sohvalla ja tuijottaa telkkarista Kauniita ja rohkeita. Olut vaihtuu kädessä uuteen. Teini-ikäinen Heikki Hallanoro seisoo oman huoneensa ikkunan ääressä ja tuijottaa ulos. Sälekaihtimien välistä siivilöityy kirkasta valoa.

Tuonne hän joku päivä lähtisi. Valon puolelle, hän ajattelee.

Kaukaisesta, lumotusta maasta haaveilu pitää Heikin ajatukset poissa olohuoneesta. Vaikka äiti on hiljaa eikä tee itsestään numeroa, hänen läsnäolonsa hiipii Heikin jokaiseen soluun. Ahdistaa.

Näin Heikki Hallanoro muistelee lapsuutensa tapahtumia kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Onneksi on piano. Sisko käy tosissaan pianotunneilla, mutta Heikille pianonsoitto on satunnaista, hauskaa leikkiä.

Hän säveltää omia melodioitaan ja laulaa mukana. Koulu ja urheiluharrastukset ovat Heikille suorittamista, mutta musiikki ei.

– Siitä kasvoi hiljalleen oma maailmani, hän kertoo.

Vielä muutama vuosi aiemmin samassa oululaisessa olohuoneessa oli ollut leppoisa tunnelma. Vanhemmat katselivat yhdessä puoli yhdeksän uutisia ja rasvasivat samalla toistensa kuivia jalkapohjia.

He olivat tavallinen kolmilapsinen, keskiluokkainen perhe. Isä teki paljon töitä, luki itsensä mekaanikosta tohtoriksi ja soitti kotona hanuria. Äiti oli iloinen ja pedantti ihminen. Hän kuskasi lapsia treeneihin ja paijasi heitä. Äidillä oli hyvä kosketuksen taju.

Kun Heikki meni yläasteelle, ilmapiiri kotona alkoi muuttua. Heikistä vaikutti siltä, että äiti ui yhä syvemmälle oluttuoppiinsa ja hänestä tuli kuin pimeä lamppu, joka katosi päivä päivältä kauemmas. Äiti siivosi ja hoiti edelleen lasten asioita, mutta yhteisiä hetkiä olohuoneessa ei enää ollut.

Heikkikin vetäytyi omaan huoneeseensa. Hän oli jatkuvasti virittäytynyt kuuntelemaan, mitä olohuoneessa oli meneillään.

– Yhä aikuisenakin aistin seinän läpi, mikä on meno, Heikki toteaa.

Heikki Hallanoro on musisoinut koko ikänsä. – Tärkeintä on, että tunne välittyy, hän sanoo.

Kun illallisseurueessa jonkun haarukka hetkeksi pysähtyy ja katse viipyy jossain kaukana, Heikki Hallanoro huomaa. Tuollaisista merkeistä hän tietää, että hänen soittoaan kuunnellaan.

Heikki Hallanoro on nyt 44-vuotias itseoppinut pianisti, joka säveltää ja keikkailee hotelli- ja viinibaareissa sekä yksityistilaisuuksissa. Hänen sävelmänsä ovat hidastempoisia ja viipyileviä.

Osalle Heikin musiikki on tuttua sosiaalisesta mediasta ja kotikaiuttimista. Hänen pianokappaleitaan on kuunneltu Instagramin kelojen taustalla ja suoratoistopalvelujen kautta yli miljoona kertaa.

Uusimpien pianolevyjensä myötä Heikki on noussut Spotifyn kolmanneksi kuunnelluimmaksi suomalaispianistiksi Iiro Rantalan ja A. Blomqvistin jälkeen.

Aika hyvin pianistilta, joka ei ole opiskellut pianonsoittoa päivääkään.

Tähän pisteeseen päästäkseen Heikki Hallanoro onkin tehnyt isoja, valtavirrasta poikkeavia valintoja.

Tutkimusryhmän johtaja seisoo tohkeissaan Heikki Hallanoron työhuoneen ovensuussa Oulun yliopistossa. On vuosi 2005, ja nyt olisi sitten kaikki valmista – Heikki voisi muuttaa Yhdysvaltoihin jatko-opiskelemaan. Heikillä oli lupaava tulevaisuus tähtitieteilijänä.

Akateeminen menestys ei tullut kenellekään yllätyksenä, sillä Heikki oli aina ollut hyvä koulussa. Kotona arvostettiin etenkin matemaattisten aineiden opiskelua. Isä kannusti poikaansa suoriutumaan koulusta hyvin arvosanoin.

Ala-asteella Heikki harrasti telinevoimistelua ja laski kaikki ylimääräiset matematiikan tehtävät. Yläasteella hän oli se nörttipoika, joka sai aina stipendin koulumenestyksestään. Ikätoverit eivät tätä kuitenkaan arvostaneet ja Heikkiä kiusattiin.

Hän vaihtoi voimistelun taistelulajeihin, jotta osaisi tarpeen tullen puolustaa itseään.

– Minulla oli kavereita, mutta koin oloni silti ulkopuoliseksi.

Yliopistossa Heikki päätyi tekemään gradunsa tähtitieteen laitokselle. Siellä dynamiikan tutkimusryhmä tutki galaksien ja Saturnuksen renkaiden rakenteita. Kaikki tämä kiehtoi Heikkiä.

Hän ryhtyi graduaan varten mallintamaan Saturnuksen renkaiden rakennetta. Ja kuinka ollakaan, hänestä tuli ensimmäinen ihminen, joka onnistui simuloimalla ja koodaamalla selvittämään syyn siihen, miksi planeettaa kiertää yhden renkaan sijaan lukuisien renkaiden järjestelmä.

– Saturnuksen renkaissa talojen ja autojen kokoiset jääkappaleet heijaavat toisilleen vauhtia – ikään kuin leikkipuistossa keinut olisi asennettu niin lähelle toisiaan, että keinuessaan lapset yltäisivät antamaan toisilleen vauhtia, Heikki kuvaa.

Löytö oli niin mullistava, ettei vuosikymmeniin kukaan ollut saanut Oulun fysiikan laitoksella yhtä hyvää arvosanaa gradustaan. Hän pääsi Suomen Akatemian rahoittamaan kansainväliseen tohtoriohjelmaan, johon otetaan mukaan vain kourallinen fyysikoita.

Tilaisuus oli ainutlaatuinen senkin takia, että maailmassa oli vain noin sata ihmistä, jotka ymmärsivät, mistä Heikki tutkimuksessaan puhui. Mutta kun kansainvälinen huippu-ura odotti kulman takana ja kaikki oli valmista, Heikki sanoi ei.

– En minä ole lähössä mihinkää. Minä lähen tekkee biisejä, Heikki muistaa tokaisseensa Oulun murteellaan ovella seisseelle tutkimusryhmän johtajalle.

Heikki käy talviuimassa kotinsa lähellä Oulussa.

Heikki oli kyllä musiikkimiehiä, mutta pitikö sen takia uhrata kiehtova ja taloudellisesti turvattu ura, ihmiset hämmästelivät. Heikin ratkaisua ei otettu hyvällä yliopistollakaan.

– Olin siihen asti tehnyt kaiken, mitä oli pitänyt, ja suoriutunut hyvin kaikesta, mihin ryhdyin. Mutta sydän sanoi, että jos haluan olla oma itseni, minun täytyy jättää tähtitiede ja tehdä biisejä. Se olisi hyödyllisempää koko planeetalle.

Seuraavat vuodet olivat Heikin elämässä kiinnostavia, mutta melko levottomia. Heikki teki musiikkia, soitti bändeissä ja reissasi paljon. Hän halusi aina nähdä seuraavan kukkulan taakse ja olla vapaa. Tasamaan kasvattina hän rakasti vuoria.

Työkseen Heikki opetti matematiikkaa. Vuonna 2012 hän julkaisi rakkausromaanin Viivalla.

Heikin äiti sairastui Alzheimerin tautiin ja jäi varhaiseläkkeelle. Heikki muistaa, kun huomasi, että olut oli vaihtunut väkeviin. Välillä poliisi haki äidin mukaansa. Heikki ei ollut enää vuosiin asunut kotona, mutta silti äidin tilanne painoi häntä.

Hähmäisiä päiviä alkoi Heikinkin elämään kasaantua roppakaupalla vuoden 2020 syksyllä.

Heikki oli tuolloin edennyt matematiikan lehtorin virkaan lukiossa. Koronapandemia paisutti työkuormaa, ja nuoret voivat pahoin. Aiemmin opiskelijoiden tunnetilojen aistimisesta oli ollut opettaessa hyötyä, mutta nyt se vei voimat.

Hänestä tuntui surulliselta, että tässä maailmantilanteessa opiskelijat stressasivat matematiikasta.

– Tein kaikkeni opiskelijoiden eteen, mutta silti oppimistulokset huononivat.

Heikki oli lapsesta asti kokenut velvollisuudekseen varmistella, että kaikilla oli hyvä olla. Kotona hän oli kaikkein synkeimpinäkin vuosina yrittänyt pitää hyvää fiilistä yllä.

Samaan aikaan kun koronapandemia levisi maailmalla, Heikillä ja hänen vaimollaan oli kotona vauva. Nyt jos koskaan oli se hetki, kun olisi pitänyt iloita ja jaksaa.

Mutta Heikin teki mieli painua jokeen. Energian ja värien myötä elämästä olivat hävinneet myös sävelet.

– Päässä ei soinut enää mitään. Kuolin pystyyn.

Musiikki auttoi Heikkiä myös aikuisena, kun elämässä oli vain tyhjää. Pianon ääressä, tahti ja laulu kerrallaan, hän alkoi virota.

Sen talven Heikki vain makasi sängyssään. Hän tapitti vielä kevättalvellakin telkkarista hiihdon MM-kisojen kaikki lähdöt.

Kaiken lisäksi hänen toinen romaanikäsikirjoituksensa oli vielä ilman kustannussopimusta. Hän oli kirjoittanut kirjaa seitsemän vuotta ja säveltänyt jokaiseen lukuun oman biisinkin. Kirja kertoo hänen ja hänen äitinsä suhteesta.

Mutta siitäkään ei näköjään tullut mitään. Oli vain tyhjää.

Hän päätti ottaa loparit töistä.

Nykyisin Heikki ymmärtää äitiään. Äiti oli karannut kotoa 17-vuotiaana alkoholisti-isänsä takia. Myöhemmin alkoholi sairastutti äidinkin. Surullinen, tyypillinen tarina.

Heikki on päättänyt, että sukupolvien ketju katkeaa häneen. Alkoholia hän ei juuri juo, mutta jotta hän voisi toimia esimerkkinä omalle lapselleen, hänen pitää osata olla rehellinen itselleen.

Äiti eli lastensa kautta. Heikki haluaa näyttää lapselleen esimerkkiä tekemällä asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi.

Lapsen lisäksi pitäisi osata rakastaa myös itseään. Tämän taidon kanssa Heikillä on vielä tekemistä.

– Äitikin rakasti minua itseään enemmän.

– Nalle Puhissa sanotaan mahtavasti, että laulut eivät ole sellaisia, jotka voi löytää, vaan laulut löytävät sinut. Tämän vuoksi haahuilen metsissä. Laulujen eteen pitää kävellä paljon, Heikki sanoo.

Kun kevättalvella 2021 Heikki oli maannut sängyssä riittävän kauan ja MM-hiihdotkin loppuivat, hän päätti kokeilla, miltä tuntuisi taas tapailla säveliä sängyn vieressä olevalla sähköpianolla. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt puoli vuotta.

Tahti ja laulu kerrallaan hän alkoi virota.

Uuttakin materiaaliakin alkoi pikkuhiljaa syntyä, ja muusikon ura nytkähti harppauksen eteenpäin. Tänä vuonna julkaistu Soul Songs Vol. 1 & 2 -levy on paljaampi ja intiimimpi kuin edeltäjänsä. Siitä on karsittu kaikki ylimääräinen pois – jäljellä on vain mies ja piano.

– Ihminen, joka ei oikeasti ole pianisti, tekee soolopianolevyn – noloa, suorastaan pöyristyttävää, Heikki naurahtaa.

Mutta juuri sillä materiaalilla Heikki on saanut yli miljoona kuuntelua netissä ja levytyssopimuksen saksalaisen levy-yhtiön kanssa, jonka listoilla on isoja nimiä. Sellaisia kuin Ella Fitzgeraldin ja Duke Ellingtonin trumpetisti Clark Terry ja Stingin ja Peter Gabrielin rumpali Manu Katché.

Heikki sanoo, että hänen tärkein tehtävänsä muusikkona on yrittää parantaa ihmisten mielenterveyttä, edes hetkellisesti. Äidin rinnalla eläminen on vaikuttanut siihen, että hän haluaa tehdä rumasta kaunista.

– Jos siinä onnistun, lahjani tällä planeetalla eivät ole valuneet hukkaan.