Oma elämä voi valua hukkaan parisuhdetta odotellessa – Jos kumppania ei löydy, paras ratkaisu voi olla deittailun lopettaminen

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Washingtonissa työskentelevä terapeutti Karen Lewis kohtaa työssään monia turhautuneita sinkkuja. Hänellä on tapana ehdottaa heille ajatusleikkiä.

Kuvittele, että katsot kristallipalloon. Näet, että löydät unelmiesi kumppanin vaikkapa 10 vuoden päästä – mutta et sitä ennen. Millaisia asioita tekisit noiden vuosien aikana, vapaana parisuhteen etsimisen taakasta?

Moni vastaa, että silloin he voisivat vihdoin ottaa rennosti. Tehdä kaikkea sellaista, jota he ovat aina halunneet tehdä. Eräs nainen oli aina toivonut kuviollista astiastoa, samanlaista, jonka hän laittaisi häälahjalistalleen, jos se päivä joskus koittaisi. Lewis kysyi naiselta, miksei tämä hankkisi astiastoa jo nyt. Keskustelun jälkeen nainen ilmoitti ystävilleen ja perheelleen: haluan sen astiaston seuraavana syntymäpäivänäni, hitto soikoon.

Lewis, joka on tutkinut sinkkuutta jo vuosia ja kirjoittanut kirjan With or Without a Man: Single Women Taking Control of Their Lives, ei väitä, että kenenkään pitäisi luopua deittailusta kokonaan, vaan että ihmisten ei pitäisi laittaa omaa elämää tauolle deittailun aikana.

Tämä saattaa kuitenkin olla vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa. Seurustelukulttuuri pyörii sovellusten ympärillä. Sopivan kumppanin löytäminen vaatii toisinaan jopa tuhansien vaihtoehtojen selaamista, viestittelyä, tapaamisten sopimista – ja saman toistamista yhä uudelleen ja uudelleen. Se vaatii aikaa, mutta myös energiaa, motivaatiota ja optimismia.

Maaseudulla Yhdysvaltojen Uudessa-Englannissa asuva 40-vuotias Cameron Chapman toteaa, että deittailu on ainut asia, joka hänen mielestään muuttuu vaikeammaksi harjoittelun myötä: jokainen uusi epäonnistuminen horjuttaa uskoa siihen, että seuraava treffikumppani voi olla erilainen.

Niinpä jotkut vain… lakkaavat yrittämästä. Haastattelin tätä juttua varten kuutta eri ihmistä, jotka olivat Chapmanin tavoin tehneet tämän valinnan. He toivovat yhä parisuhdetta – eikä heitä haittaisi, jos sellainen kehittyisi luonnollisesti – mutta he ovat joutuneet innostumaan ja pettymään liian monta kertaa jatkaakseen yrittämistä.

Deittailusta luopuminen ei tarkoita pelkästään sovellusten poistamista puhelimesta tai sitä, ettei tuttuja tai mukavan oloisia uusia tuttavuuksia enää pyydetä treffeille. Se tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset ovat katsoneet Lewisin kristallipalloon ja kuvitelleet, että he eivät koskaan tule löytämään toivomaansa parisuhdetta.

Tämän mahdollisuuden hyväksyminen voi tuntua raskaalta. Mutta siitä voi olla myös hyötyä, sillä hyväksymisen myötä ihmiset voivat surra tulevaisuutta, jota he kerran odottivat, ja määritellä omilla ehdoillaan sen, miltä antoisa elämä näyttää.

Chapman ei ole aina inhonnut deittailua. Kun hän palasi parisuhdemarkkinoille avioliittonsa päättymisen jälkeen, hänellä oli mielessä eräs periaate: ”Huonoja treffejä ei ole olemassakaan. On vain hyviä treffejä ja hyviä brunssitarinoita.”

Häntä alkoi kuitenkin lannistaa pikkukaupungin niukka tarjonta. Jotkut hänen tapaamansa ihmiset olivat siellä vain lomamatkalla, toiset taas eivät vain tuntuneet sopivilta. Hän lakkasi käyttämästä sovelluksia treffien sopimiseen vuonna 2017 ja luopui seurustelusta kokonaan noin neljä vuotta sitten.

Alkuvuodesta 2023 hän päätti kokeilla deittailua vielä kerran ainakin viikon ajan. Hän kertoo, että sinä aikana hän kävi läpi satoja profiileja ja sai kaksi matchia. Myöhemmin paljastui, että toinen miehistä ei ollut kertonut olevansa polyamorisessa suhteessa.

”Laskin minuutteja siihen, että viikko olisi ohi”, hän muistelee. Sen jälkeen hän teki päätöksen: ”En tarvitse enää yhtäkään uutta brunssitarinaa.”

Aiempina vuosina, ennen kuin sovelluksista tuli yleisin keino hankkia parisuhde, ihmisillä oli usein tapana alkaa seurustella ystävän, tuttavan tai työtoverin kanssa. Deittailun ja ei-deittailun välinen ero ei ollut yhtä jyrkkä.

Nykypäivänä parisuhteen etsintä voi kuitenkin tuntua velvollisuudelta, joka ei salli hetkenkään herpaantumista. Mai Dang, 34-vuotias ohjelmapäällikkö Washingtonista, kertoo pohtivansa usein erään ystävänsä reaktiota, kun hän oli kertonut tälle haluavansa perustaa jossain vaiheessa perheen: ”No, teetkö sinä jotain asian eteen?”

Valtaosa sinkuille suunnatuista kirjoista, podcasteista ja somevaikuttajien sisällöistä käsittelee sitä, miten voi deittailla paremmin: tehokkaasti, itsevarmasti ja avoimin mielin. Harvemmin puhutaan siitä, että rakkaus on myös onnenkauppaa, tai siitä, että kaikille ei välttämättä ole olemassa sitä oikeaa, kuten Lewis suorasukaisesti toteaa.

Useimmat meistä tiedostivat aikuisuuden kynnyksellä, että emme välttämättä pääse unelma-ammattiimme eikä meistä tule kuuluisia.

Mutta parisuhde, perhe, paikka, jossa rakentaa yhteistä elämää – monet meistä on kasvatettu pitämään näitä asioita merkityksellisen elämän rakennuspalikoina. Voi olla vaikea hyväksyä, että ne eivät ole jokaisen ihmisen perusoikeuksia. Ilman niitä voi tuntea jämähtäneensä elämässä paikoilleen: kuin odottaisi jotakin, tai jotakuta.

Lewisin mukaan pitkittynyttä, ei-toivottua sinkkuutta voidaan kuvata käsitteellä ambiguous loss, eli kahtalainen tai epäselvä menetys. Käsitteen loi Minnesotan yliopiston yhteiskuntatieteilijä Pauline Boss 1970-luvulla. Boss kirjoitti alun perin isän psykologisesta poissaolosta.

Tuolloin elettiin Vietnamin sodan aikaa, ja pian kävi selväksi, että myös fyysinen poissaolo ruokkii ilmiötä, esimerkiksi niiden sotavankien kohdalla, joiden perheet eivät tienneet, pitäisikö heidän surra läheisiään vai toivoa näiden paluuta. Kun menetys on epäselvä, asioiden saattaminen päätökseen on lähes mahdotonta; ei ole varmaa, onko ketään syytä surra.

Pitkään jatkuva sinkkuus ei ole yhtä vakava asia, mutta se voi tuntua yhtä lailla ratkaisemattomalta tilalta. Jos ihmisellä on jo kauan ollut mielessään kuva tulevasta puolisosta, mutta tuota kuviteltua henkilöä ei vain näy, mistä tietää, kannattaako pitää toivoa yllä vai siirtyä eteenpäin elämässä?

”Sellainen välitilassa roikkuminen on hyvin, hyvin epämukava olotila”, sanoo Lewis.

Haastattelemani ihmiset kokivat turhautumista siihen, etteivät he voineet hallita rakkauselämäänsä. He onnistuivat kyllä hankkimaan uusia ystäviä, muuttamaan tai vaihtamaan työpaikkaa, mutta he eivät osanneet loihtia itselleen parisuhdetta. Deittailun lopettaminen oli keino tulla sinuiksi tuon asian kanssa.

Jeffrey B. Jackson, perheterapeutti ja Brigham Youngin yliopiston School of Family Life laitoksen professori, muistuttaa minua rukouksesta, joka on keskeinen osa AA-liikkeen toimintaa: siinä toivotaan ”tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan”.

Tähän menettelytapaan liittyy omat riskinsä. Entä jos juuri ne treffit, joille päätät olla menemättä, olisivatkin muuttaneet kaiken? Eräs tapaamani nainen löysi parisuhteen sen jälkeen, kun hän oli jo päättänyt poistaa deittisovellukset puhelimestaan ja pakastaa munasolujaan; hän tapasi nykyisen kumppaninsa viimeisillä sovelluksen kautta sovituilla treffeillään.

Sinkkuutta tutkiva Toronton yliopiston psykologi Geoff MacDonald on havainnut, että kun ihmisiltä kysytään heidän suurimmista seurustelupettymyksistään, vastaukset koskevat huomattavasti useammin menetettyjä mahdollisuuksia kuin torjutuksi tulemista.

Mutta jos keskittyy vain ja ainoastaan romantiikkaan, muut tilaisuudet saattavat mennä ohitse. Kun Nicole Vélez Agosto, 38-vuotias psykologi Teksasista, päätti reilut kaksi vuotta sitten lopettaa deittailun, hän koki vapautuvansa ”siitä jännityksen tunteesta, että soittaakohan se mies tai pitääköhän hän minusta”, hän kertoo.

”Ilman sitä tunnetta elämä tuntuu ihmeen kevyeltä.”

Kun tuo henkinen taakka on poissa, moni alkaa kiinnittää huomiota muihin asioihin. ”Kun olin naimisissa, elämäni pyöri aviomiehen ympärillä”, Chapman kertoo. Hän ei oikein edes tiennyt, mistä hän itse oli kiinnostunut. Mutta nyt ollessaan sinkku – joka ei deittaile – hän on käynyt vaelluksilla ja harrastaa burleski- ja vatsatanssia.

Kun MacDonaldin tutkimusryhmä kysyi sinkuilta, mikä sinkkuelämässä on parasta, useimmat sanoivat vapaus. Pahinta vastaajien mielestä oli yksinäisyys. Haastattelemani ihmiset tuntuivat kuitenkin kokevan vähemmän yksinäisyyttä nyt, kun he eivät enää deittailleet; he osasivat aidosti arvostaa yksinoloa ja niitä ihmissuhteita, joita heillä jo oli.

Chapman voi vierailla vapaammin ikääntyvän äitinsä luona, ja hän ehti viettää runsaasti aikaa isänsä kanssa ennen tämän kuolemaa muutama kuukausi sitten. Nyt kun hän ei enää yritä olla jatkuvasti avoin romanttiselle suhteelle, hän saattaa alkaa jutella kenen kanssa tahansa paikallisessa baarissa. Hän on saanut enemmän uusia ystäviä kuin koskaan ennen.

Kumppanin jättäminen pois yhtälöstä saattaa mullistaa ihmisen koko elämänsuunnitelman. Mutta jos joutuu harkitsemaan muunlaisia elämänpolkuja, saattaa päätyä paikkaan, joka on sekä epätäydellinen että ihana. Vélez Agosto adoptoi tytön, jota hän kasvattaa yksin.

Kun hänen tyttärensä oli hiljattain sairaalassa, kaksi läheistä ystävää tarjosi perheelle apuaan. Toiset kertovat minulle, että he olivat oppineet hyväksymään sen, etteivät he saa toivomaansa perhettä, ja että heillä on uusia tavoitteita elämässään: alanvaihto, kirjan kirjoittaminen, kodin ostaminen, surffaaminen.

Deittailusta luopuminen tuo mukanaan hyviä ja huonoja päiviä. Toive parisuhteesta ei kuitenkaan noin vain katoa minnekään. Tiettyinä hetkinä, kuten ystävänpäivänä tai kun jotain hienoa tapahtuu eikä kukaan ole paikalla kuulemassa siitä, asia muistuu mieleen: Tämä ei ole sitä, mitä olisit itse valinnut. Menetyksesi on yhä epäselvä. Halu selkeyttää asioita on luonnollista.

”Kun jokin tuntuu hankalalta, yritämme usein yksinkertaistaa asioita”, Jackson huomauttaa.

Hän kuitenkin toivoo, että ne, jotka kokevat jääneensä sinkkuuden piinaavaan limboon, kysyisivät itseltään: ”Miten voisit tässä hetkessä elää toiveidesi mukaista elämää ja jatkaa samalla parisuhteen etsintää?”

Ehkä ratkaisu on se, että ostat kuviollisen astiaston ja lähetät siinä sivussa viestin jollekin. Tai ehkä aloitat harrastuksen, josta itse pidät, riippumatta siitä, tapaatko siellä jonkun ihanan vai et. Tai ehkä pidät taukoa romantiikasta sen sijaan, että luopuisit siitä lopullisesti. Työssään Jackson on havainnut, että ihmisillä on joka tapauksessa tapana palata jossain vaiheessa deittailun pariin.

Vaatii rohkeutta sinnitellä eteenpäin lukuisten pettymysten ja nöyryytysten jälkeen. Mutta myös pysähtyminen vaatii rohkeutta, vaikka amerikkalaisessa yhteiskunnassa tätä valintaa ei yleensä ylistetä tai edes tarjota vaihtoehtona.

Päätös saattaa kuulostaa radikaalilta, mutta haastattelemani ihmiset olivat jo yrittäneet deittailla ja panostaa samalla täysillä muihin asioihin – ja todenneet yhtälön mahdottomaksi. Deittailusta luopuminen ei ole niinkään hankalan asian välttelyä kuin panostamista kaikkiin niihin muihin arvokkaisiin asioihin, joista arki koostuu. Kuten A Single Serving -podcastin pitäjä Shani Silver, joka luopui deittailusta tammikuussa 2019, toteaa:

”Jos suhtaudut elämääsi kuin odotusaikaan ennen rakkauden löytämistä, oma elämä valuu hukkaan.”

Silverin sanat tuovat mieleeni tarinan, jonka kuulin Drew Clementiltä, 37-vuotiaalta ohiolaismieheltä. Hän kertoi, että hänen suhtautumisensa elämään muuttui täysin, kun hän lopetti deittailun.

Hänellä oli ollut tapana käydä konserteissa, mutta mielessä oli jatkuvasti pyörinyt parisuhteen mahdollisuus. Hän haki usein katsekontaktia johonkin yleisössä ja suunnitteli sitten koko loppuillan tälle hymyilemistä tai tämän puhelinnumeron hankkimista. Enää hän ei murehdi tällaisia asioita.

Ensimmäistä kertaa hän voi keskittyä vain seuraamaan lavan tapahtumia ja kuuntelemaan musiikkia.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC. Käännös: Apropos lingua.