Realismia peliin – Missä on vasemmiston keskustelu, joka ei paheksu kulttuuritukien leikkaamista, turkistarhaamista ja oikeistoa?
Tulevien kulttuurileikkausten alla ei keskustella siitä, mikä on kulttuurirahojen jakamisen tärkeysjärjestys, kirjoittaa Oskari Onninen
Elokuulla Instagramissa alkoi tulla vastaan rahankeruukirjeitä. Rikosuhripäivystys tarvitsee minua. Naisten linja myös. Ja pakolaisneuvonta.
Tuli vaikea olo. Tässä se nyt on, hyväntekeväisyysyhteiskunta.
Pian alkoivat samojen ihmisten toisenlaiset storyt. Niissä taiteilijajärjestöt julkistivat lausuntojaan, kuinka kulttuurista leikkaaminen on niin kauheaa ja tuhoisaa.
Tuli vielä vaikeampi olo.
”Kulttuuri-ihmisten maine on vasemmistolainen. Stereotypiaan sopii sekin, että tiukassa paikassa kovin meteli nostetaan omien saavutettujen etujen puolesta.”
Inhokkiargumenttini valtiontaloutta koskevissa keskustelussa on se, kuinka herkästi ihmiset päätyvät luomaan keksittyjä vastakkainasetteluja itselle tärkeiden asioiden ja omien inhokkien välille.
Kulttuurialalla nämä ovat erityisessä suosiossa. Monesti muistan kuulleeni, kuinka valtion rahaa hävittäjiin tai raviurheilun ja turkistarhauksen kaltaisiin typeryyksiin mutta ei tarpeeksi taiteeseen.
Toinen muoto on toivotaan toivotaan -argumentit, joissa huudellaan poliittisesti hyvin vaikeita reformeja, kuten tiettyjä sinänsä järkeviä mutta hankalia veronkiristyksiä, joilla sitten voitaisiin kasvattaa taidebudjettia, helppo homma.
Yleensä näitä vaatimuksia höystetään sopivalla sapella mutta ennen muuta ylpeyttä tihkuvin muotoiluin taiteen tärkeydestä. Parhaimmillaan lopputulos on taidokasta arvopuhetta.
Mutta sen oheen kaipaisin paljon lisää inhorealismia ja exceliä. Elämässä ja valtiontaloudessa kun on budjettirajoitteensa.
Suurten ja mukavien voittojen maalailun lisäksi pitäisi koettaa sanallistaa pieniä ja ikäviä voittoja. Samalla saattaisi oppia jotakin paitsi priorisoinnista, myös omista todellisista arvoistaan.
”Leikkauksia tulee nyt ja varmasti myöhemminkin, no can do.”
Nyt, kun Suomen kulttuuribudjettia uhkaavat merkittävät leikkaukset, julkisessa keskustelussa on elefantti, johon kukaan ei katso. Sen nimi on trade-off, mistä rahat.
Ikäviä vaihtokauppoja ei tunnu etsivän oikein kukaan. Oikeistoa ja paheksuttavia budjettieriä paheksutaan senkin edestä. (Raveista ei sentään puhuta, koska hevosurheilulta ollaan leikkaamassa suhteessa vielä paljon enemmän.)
Lobbaus käy kuumana, koska leikkaustilanne on auki. Opetus- ja kulttuuriministeriö ei ole vielä päättänyt, miten se haluaisi jyvittää vaaditut 50 miljoonan euron lisäleikkaukset.
Jos kulttuurialan edunvalvojat ovat esimerkiksi sitä mieltä, että taidelaitoksia tai vapaan kentän taiteilijaryhmiä kannattaisi pelastaa saman ministeriön rahoittamien ammattikoulutuksen tai Suomi liikkeelle -arkiliikkumishankkeen tai arkkitehtuurimuseon rakentamisen kustannuksella, kertokaa se, nyt!
”Montakaan veroeuroa ei tienattaisi”, protestoi Antti Nylén kirjojen arvonlisäveron nostamista Suomen Kuvalehden paljon jaetussa kirjoituksessaan. Mieluusti kuulisin, mistä muualta taiteen rahoituksesta Nylén napsaisisi pois tämän arviolta pienen kymmenmiljoonaisen luvun, jonka arvonlisäveron nosto valtiolle tuo.
Siitä päästäisiin kaikkein tärkeimpään: puheenvuoroihin, joissa vaihdettaisiin näkemyksiä rahanjaon tärkeysjärjestyksestä kulttuurin sisällä. Siis käytäisiin normaalia julkista keskustelua ja lobbausta siitä, kuinka vahingot minimoidaan. Leikkauksia tulee nyt ja varmasti myöhemminkin, no can do.
Jotain lienee silti tehty oikein. Helsingin Sanomien tällä viikolla julkaisemien tietojen mukaan OKM:n omassa ehdotuksessa merkittävä osa valtiovarainministeriön ehdottamista kulttuurileikkauksista oltaisiin jyvittämässä muille vastuualueille. Ministeri Multala saa tuskin kuulla kiitosta.
”Itse pidän enemmän sellaisesta vasemmistolaisuudesta, jossa saavutetuista eduista oltaisiinkin valmiita luopumaan.”
Kulttuuri-ihmisten maine on hyvin vasemmistolainen. Stereotypiaan sopii hyvin sekin, että tiukassa paikassa kovin meteli nostetaan omien saavutettujen etujen puolesta.
Itse pidän enemmän sellaisesta vasemmistolaisuudesta, jossa niistä oltaisiinkin valmiita luopumaan. Kaipaan taiteilijoita, jotka eivät jakaisi järjestöjen Instagram-keräyksiä vaan kysyisivät samalla innolla, eikö meidän tuistamme voisi ottaa mieluummin.
Samoin kaipaan taidepoliittisia tavoitteita, joissa ei olisi kyse taidebudjetin ja oman kakun kasvattamisesta vaan siitä, millä keinoin suomalainen kulttuuripolitiikka loisi ja tasaisi kulttuurisia pääomia niin paljon kuin on mahdollista. Uskoisin olevan esimerkiksi niin, että Suomessa tuetaan liikaa taiteen tekemistä ja liian vähän ihmisten kasvattamista sen kokijoiksi.
Eniten kaipaan julkista kulttuurikeskustelua, jossa ihmiset puhuisivat arvoistaan niin, että sattuu eivätkä vain paheksuisi ainaista turkistarhaamista ja oikeistoa.
”En missään nimessä halua, että ainakaan ammattikouluilta leikataan taidebudjetin pelastamiseksi.”
Voin aloittaa.
En usko, että nykyinen, vuosikymmeniä vanha laitosteatteriverkosto kannattaa Suomessa, joka kaupungistuu, tyhjenee ja vanhenee.
En missään nimessä halua, että ainakaan ammattikouluilta leikataan taidebudjetin pelastamiseksi.
Olisin koska tahansa valmis vaikeuttamaan sekä omia julkisia apurahamahdollisuuksiani että suomalaisen taidekentän tilannetta, jos sillä voitaisiin auttaa oikeassa hädässä olevia ihmisiä, kuten kirjoituksen alussa mainittuja järjestöjä.
Taiteessa hyväntekeväisyysyhteiskunta tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että ihmisten on ostettava aiempaa enemmän lippuja.
Jos valita pitää, se on paljon siedettävämpi hyväntekeväisyysyhteiskunta kuin se, jota sosiaali- ja terveysministeriössä meille rakennetaan.
