Kulmien kuninkaat – näiden asioiden vuoksi Arsenal on Euroopan pelätyin hyökkäyserikoistilannejoukkue

Englannin Valioliigan ja koko eurooppalaisen jalkapallon yksi kuumista taktisista perunoista ovat olleet tänäkin syksynä Arsenalin hyökkäyspään erikoistilanteet, erityisesti kulmapotkut. Niistä kohistiin jo viime kaudella, eikä tahti ole osoittanut hyytymisen merkkejä.

Arsenalin hyökkäyskulmapotkuissa kyse ei kuitenkaan ole yllätyksellisyydestä tai NFL-pelinrakentajan hallitsemasta määrästä erilaisia kuvioita. Joukkueen punaisen langan pystyy nappaamaan vain muutaman videoklipin katsomisen jälkeen.

Miksi Mikel Artetan ryhmä tekee silti valtaisaa tuhoa kulmapotkuilla? Koska niiden laatu ja siihen liittyvä pelaajien yhteistoiminta on kaikilla mittareilla jopa poikkeuksellista. Arsenal toimii kulmapotkuissa kuin vuosikymmeniä yhdessä soittanut sinfoniaorkesteri – vai pitäisikö asiaa tarkemmin katseltua paremminkin sanoa: trash-metal -yhtye?

William Saliban sunnuntainen tasoitusmaali Craven Cottagella nosti Arsenalin kulmapotkumaalien määrän tämän kauden Valioliigassa jo seitsemään. Viime kauden alusta joukkue on viimeistellyt niitä 23 – Euroopan top viisi -sarjojen joukkueista ylivoimaisesti eniten. Tällä kaudella osumia olisi voinut tulla – ja kenties onkin tuloillaan – vielä kovempaa tahtia Arsenalin kulmapotkujen maaliodottaman ollessa 11,42, peräti 35 prosenttia joukkueen koko xG:stä.

Vaikka Arsenalista onkin jo lauottu “Stoke, jolla on rahaa” -heittoja ja päävalmentaja on saanut brittimedioissa Mikel Pulis -lempinimen, on erikoistilannetaiteesta Artetan sijaan päävastuussa 43-vuotias ranskalainen Nicolas Jover, kentän sivurajalle hyökkäyskulmissa ilmestyvä hahmo. Erikoistilannevalmentaja tuli seuraan Manchester Citystä kesällä 2021 toimittuaan jo siellä Artetan kanssa samassa valmennustiimissä. Joverin saapumisen jälkeen Arsenal on tehnyt Valioliigassa yhteensä 49 kulmapotkumaalia, eniten kaikista joukkueista.

Kaukana ovat ajat, jolloin Arsenalia pidettiin – syystäkin – mikkihiirijoukkueena molempien päiden erikoistilanteissa. Nyt on jopa kieli poskessa ehdotettu, pitäisikö seuran hankkia erikoistilannevalmentajan lisäksi myös avoimeen peliin erikoistunut luotsi.

Puretaanpa siis Arsenalin kulmapotkut atomeiksi. Vaikeaa tai monimutkaista ydinfysiikkaa se ei ole. Ylistys vakiintuneille, koko pelaajiston täydellisesti hallitsemille periaatteille sitäkin enemmän.

Vaikka Arsenal on Artetankin aikana profiloitunut avoimessa pelissä näyttäväksi pallonhallintajoukkueeksi, ei se kulmapotkuja pallonhallinnan välineenä näe. Lyhyitä kulmapotkuja Arsenal on antanut tämän kauden Valioliigassa vaivaiset viisi prosenttia, sarjan pienimmän osuuden. Vertailun vuoksi, esimerkiksi Tottenhamin ja Manchester Cityn vastaavat prosentit huitelevat yli 30:ssä.

Tällä kaudella 96 prosenttia joukkueen kulmapotkuista on lähtenyt sisäänpäin kiertävinä, vain 98 prosentin Brentfordin vastaava osuus on Valioliigassa suurempi. Kulmapotkut antaa hyökkäyssuuntaan vasemmalta aina Declan Rice ja oikealta Bukayo Saka.

Sisäänpäin kiertämisen lisäksi annetuille kulmapotkuille on leimallista niiden uskomattoman korkea toimituksen laatu. Arsenal haluaa lennättää kulmansa vitosen alueen sisälle ja kaikista annetuista palloista sinne on päätynyt tällä kaudella huimat 80,6 prosenttia.

Jos taas vitosen alueen leveyssuuntaisen viivan ja rangaistuspisteen korkeuden yhdensuuntaisen, kuvitteellisen viivan välistä suorakulmiota tarkastellaan, on sinne kulmapotkuista laskeutunut vaivaiset 5,4 prosenttia. Kyseinen alue on jalkapallossa yleisesti ottaen huomattavasti yleisempi kohde kulmapotkuissa.

Ricen ja Sakan toimittamissa palloissa on laskeutumistarkkuuden lisäksi huomionarvoista myös niiden hyvin matala lentorata, etenkin etutolppavariaatiossa. Pallon korkeus vitosen alueen pystysuuntaisen viivan kohdalla ei juurikaan kahta ja puolta metriä ylitä. Tälle on hyvä syy, sillä pallon on oltava juuri riittävän korkea, jotta vastustajan etutolppapelaaja ei siihen yllä, mutta riittävän matala, jotta Arsenalin etualueelle juoksevat pelaajat pääsevät siihen hyökkäämään.

Ricen ja Sakan näkövinkkelistä katsottuna vitosen alueen reunan kohdalle voikin kuvitella baseball-lähetysten tietokonegrafiikoista tutun syötön, tässä tapauksessa keskityksen, osumisalueen – johon molemmat osuvat hämmentävällä prosentilla.

Vakiintuneiden keskittäjien lisäksi Arsenalin boksissa olevien pelaajien toiminta on samankaltaista kerrasta toiseen. Yleensä kaksi pelaajaa jää boksin reunalle kakkospalloja varten ja yksi lähemmäs keskiympyrää niin sanotuksi vakuutuspelaajaksi.

Kahdella boksin reunapelaajalla on tärkeä rooli myös rest defence -vaiheessa, sillä jos vastustaja voittaa kakkospallon boksinsa yläreunassa, on näiden Arsenal-pelaajien tehtävä prässätä heitä aggressiivisesti vastaan estäen eteenpäin pelaaminen. Jos purku onnistuu ylemmäs kenttää tai vaikka maalivahti koppaa pallon (mitä tapahtuu hyvin harvoin), hoitaa alimmas jäänyt vakuutuspelaaja yksi vastaan yksi -tilanteen puolustamisen ollen yleensä joukkueen nopeimmasta päästä.

Loput kuusi kenttäpelaajaa muodostavat vitosen alueen takareunaan tai hieman sen ulkopuolelle ryhmitelmän. Kun Rice tai Saka nostaa kätensä, on se tälle kuusikolle merkki lähteä liikkeelle: vihikoirat on vapautettu.

Pallo lähtee antajan jalasta melko tarkalleen kaksi sekuntia käsimerkin jälkeen, jolloin takakuusikon saapuminen oikeaan paikkaan osuu optimaalisesti kohdilleen. Ajoitus tässä on kriittistä sekuntien kymmenyspeliä, jonka Arsenal on Joverin johdolla hionut huippuunsa. Jos pelaajat ovat halutuilla alueilla hetkenkin liian myöhään, pääsee vastustaja ensimmäiseen kontaktiin pallon kanssa vaivatta, jos liian aikaisin, häviää ajoituksen tuoma etu välittömästi.

Se, mitä takakuusikko sitten tekee, riippuu kulmavariaatioista. Kuten todettua, niitä ei todellakaan ole paljoa, vaan karkeasti jaoteltuna kaksi (tai kolme, laskutavasta riippuen): etu- tai keskialue sekä taka-alue. Molemmissa variaatioissa pallo siis halutaan aina vitosen alueen sisään.

Antajan käden noustessa ja vihikoirien lähtiessä liikkeelle on yksi heistä selkeä kärkietenijä, usein Kai Havertz. Oli kyse sitten etu- tai takatolppavariaatiosta, on tämän pelaajan tehtävä hyökätä vastustajan etutolppa- tai etualuepelaajaan skriinaten vartalollaan estäen tämän kontakti palloon. Jos kärkietenijä ei saa asiaa hoidettuaan vartalollaan, nähdään monesti myös pieni, usein tuomareille liian köykäinen tönäisy selkään tai kylkeen. Usein kuullaan esimerkiksi selostuksissa puhuttavan “ensimmäiseen pelaajaan jäävästä pallosta” kulmapotkuissa. Arsenalilla näin ei käy usein, koska ensimmäisen pelaajan eliminointi on keskeisessä roolissa.

Etu- ja keskialuevariaatiossa Arsenalin takaa hyökkäävä kuusikko miehittää luonnollisesti vitosen alueen melko etupainotteisesti. Tämäkin on tarkkaan synkronoitua, niin sijoitusten kuin ajoitusten suhteen. Arsenal-pelaajat liikkuvat vastustajan pelaajien väleihin yksi kerrallaan, aina pallon puolelle, usein myös hieman puolustavan pelaajan ja maalin väliin jättäen siis vartijansa taakseen niin suhteessa tulevaan keskityspalloon kuin maaliin. Jos vastustajalta on skoutattu sen selvästi heikoin puolustuspelaaja, voi tämän etupuolelle liikkua kaksikin pelaajaa. Näin ollen jokaisen vastustajan vitosen alueella puolustavan pelaajan etupuolella on Arsenal-paitainen peluri.

Etualuevariaatiossa näihin väleihin liikkuneet pelaajat hyppäävät palloon synkronoidusti; etummainen pelaaja näkee lentävän pallon parhaiten, jolloin hän hyppää ensimmäisenä. Heti, kun ensimmäinen pelaaja on hypännyt, tekee toiseksi etummainen saman. Ja niin edelleen. Jos pallo tulee ensimmäisenä hypänneen yli, on toinen välittömässä valmiudessa ja valmiiksi ilmassa – sekä omaan suoraan vastustajaansa nähden pallon puolella, tehden puolustajalle pallon näkemisen ennakkoon lähes mahdottomaksi.

Arsenalin tuodessa jopa neljä-viisi pelaajaansa vitosen alueen etuosaan ei sitä haittaa, että vastustaja luonnollisestikin tekee samoin. Kuten todettua, keskityksen laatu on niin korkea, että kovana ja suhteellisen matalana etualueelle putoava, sivuun skriinatun etualuepelaajan läpi tuleva pallo aiheuttaa aina vaikeuksia.

Maalivahdin näkyvyys pallolle on usein olematon pelaajamäärän vuoksi. Sen lisäksi Arsenal käyttää aina yhtä, joskus kahta pelaajaa maalivahdin häiritsijänä, mikä tekee maalivahdin irtoamisesta keskitystä kohden todella vaikeaa. Yleisin maalivahdin blokkaajan roolissa toimiva pelaaja on ollut William Saliba.

Ei olekaan ihme, että Arsenal on tuonut vitosen alueelle keskimäärin koko Valioliigan eniten pelaajia yhtä kulmapotkua kohden – 3,8. Eikä sekään, että Arsenalin vastustajien pelaajamäärä samalla alueella on myös liigan suurin – 6,7.

Taka-aluevariaatio alkaa, kuten etualueen vastaava. Kuusikko (tai viisikko) liikahtaa päivystyspaikaltaan kohti etu- ja keskialueita. Heidän toiminnassaan on tässä kohtaa se ero, että etualueelle liikkuvien tarkoituksena ei ole saada itse kontaktia palloon, ainoastaan sulkea vastustajat pois. Välillä voidaan nähdä etualueelta jatkettava liippaus päällä, mutta se ei ole ensisijainen tavoite.

Arsenal on tehnyt tälläkin kaudella useamman kulmapotkumaalin niin, että neljä, jopa viisi, pelaajaa rakentaa skriinit omille vastustajilleen vitosen alueen keskikohdalla sekä pallonpuoleisessa reunassa yhdellä ainoalla tavoitteella: jättää takatolpalle liikkuva punavalkopaita vapaaksi tai saada sinne ainakin kaksi vastaan yksi -tilanne. Takatolpalle liikkuva pelaaja voi joko puskea keskityksen suoraan maaliin tai viimeistelykulman ollessa heikompi jatkaa pallon keskelle maalinedustalle, joka on täynnä joukkuekavereita.

Taka-alueella haettava pelaaja on useimmiten ollut Gabriel, joka onkin viimeistellyt Arsenalin viime ja tämän kauden 23 Valioliiga-kulmamaalista peräti viisi. Brassin oltua viime aikoina loukkaantuneena on virkaveli Saliba tuurannut roolissa verkkojen heiluttuakin komeasti.

Joissain otteluissa Arsenalin taka-aluevariaatiossa on nähty muunnelma, jossa Gabriel ei olekaan takakuusikossa, vaan rangaistuspisteen kohdalla yksi vastaan yksi -vartioinnissa.

Muun viisikon pesti on silti sama: skriinien asettaminen taka-alue sinne saapuvalle Gabrielille tyhjentäen. Miehen maali Manchester Cityä vastaan on kauden näkyvin esimerkki tästä mallista Kyle Walkerin hävittyä rangaistuspisteellä käydyn hipan karmealla tavalla.

Gabrielin puolustamisen näissä tilanteissa tekee toki hyvin vaikeaksi brassin fyysisyyden lisäksi myös hänen erinomainen taitonsa tehdä hämäysliike: ensin kohti etutolppaa, mistä nopea kaariliike takatolppaa kohti puolustavan pelaajan ollen lähes pakotettu kääntämään selkänsä hetkellisesti pallolle.

Arsenalin takakuusikon, tai -viisikon, suoran maalintekouhkan tai skriinaamisen lisäksi heidän sijoittumisensa luo myös merkittävän maalintekouhkan paluupalloista. Taka-alueelta lähteneet pelaajat ovat lopulta sijoittuneet vitosen alueelle melko tasaisesti maalin leveyssuuntaan nähden. Jos maalivahti torjuu tai puolustaja blokkaa maalintekoyrityksen, on lähin Arsenal-pelaaja väistämättä hyvin lähellä siivoamassa roskia säkkiin. Ei sattumaa tämäkään. Arsenal luo omat todennäköisyytensä.

Vaikka Arsenalin konsepti on yksinkertainen, on sen puolustaminen osoittautunut kerta toisensa jälkeen ylivoimaiseksi tehtäväksi. Vastustajat tietävät tasan tarkkaan, mikä heitä odottaa – todetakseen tilanteen silti toivottomaksi.

Aluepuolustamiseen kulmapotkuissa luottavien joukkueiden suurin ongelma Arsenalia vastaan on se, että Tykkimiesten saapuessa kuolleesta kulmasta, on sekä pallon että heidän yhtäaikainen seuraaminen käytännössä mahdotonta, sillä se vaatisi 180 asteen näkökentän.

Pelaajavartiointiin perustuva puolustaminenkaan ei ole ollut helppoa, sillä Arsenalin epäortodoksinen lähtöasetelma tekee hyökkäävien pelaajien jakamisesta vaikeaa. Lisäksi, pelaajajoukon lähtiessä kohti etualuetta, tekevät he paljon hämäysliikkeitä. Kuka vartioi ketä? Ja vaikka vartioisi, on laadukkaan toimituksen ja etualueruuhkan yhdistelmä aina vaarallinen. Lisäksi, liikkeellä tilanteisiin tulevilla Arsenal-pelaajilla on etu paikallaan seisoviin puolustajiin nähden pääpallotilanteissa.

Arsenalin kulmapotkuja mietitään hiki hatussa muuallakin kuin Aition toimituksessa. Mikä niiden tyrehdyttämiseksi voisi toimia? Oikeita vastauksia kukaan ei ole vielä keksinyt, mutta jotain uutta Arsenal-vastustajien on silti kokeiltava.

Yksi mahdollisesti kokeiltava asia voisi olla pelaajavartioinnin aloittaminen jo taka-alueryhmityksestä. Se toki sisältäisi riskinsä puolustavan joukkueen joutuessa käytännössä tyhjentämään vitosen alueensa. Se ei myöskään eliminoi Ricen ja Sakan pallojen laatua. Pluspuolena, se voisi kuitenkin selkeyttää vastuita vartioitavista pelaajista.

Mikä voisi auttaa etualuepalloihin, olisi vastustajien ryhdistäytyminen omassa etualuepuolustuksessaan. Manchester United tätä yritti, tuoden etualueelleen kaksi pelaajaa. He eivät vain yksilötasolla hoitaneet hommaansa, mutta valmennuksen pyrkimys oli hyvä.

Kahden etualuepelaajan käyttö tarkoittaisi toisen roolin olemista käytännössä toisen suojelija eli takimmainen etualuepelaaja estäisi Arsenalin kärkietenijän pääsemistä skriinaamaan etummaista puolustajaa. Silloin puolustavalla joukkueella voisi olla enemmän mahdollisuuksia päästä etualuepalloissa ensimmäiseen kontaktiin.

Toinen puolustavien joukkueiden mahdollisuus liittyy tuomaritoimintaan, etenkin Arsenalin pelatessa taka-aluevariaationsa. On selvää, että Arsenal on operoinut jo pitkään harmaalla alueella skriiniensä kanssa. Niin kauan, kun ne kuitenkin menevät läpi, ei sillä ole tietenkään asian suhteen mitään ongelmaa eikä se tee asiassa vääryyttä.

Vastuu on tuomareilla, jotka toistaiseksi ovat päästäneet pieniä tönäisyjä melko lailla läpi. En ota kantaa, ovatko päätökset olleet oikeita, mutta tämä peli on toistaiseksi ollut vahvasti Arsenalin puolella.

Voiko tuomarien päätöksentekoa sitten jotenkin voittaa puolelleen? Tilanteiden jälkeen valittamisella tuskin, mutta nykyistä paremmalla rikkeiden myymisellä mahdollisesti. Käsiä on turha levitellä enää verkon heiluttua ja puolustajan keräillessä kamojaan nurmelta. Jos käsi tulee selkään, olisi asia tehtävä näkyväksi välittömästi. Luonnollisesti tällaisessa toiminnassa on aina riskinsä, mutta se voi olla ainoita kokeilemisen arvoisia tapoja Arsenalin skriinipelaamisen tylsyttämisessä. Arsenal on ottanut sääntöjen rajamailla operoinnin haltuunsa, nyt olisi vastustajien vastaiskun vuoro.

Arsenalin kulmapotkujuhlien nopeaa valomerkkiä on silti tuskin piakkoin luvassa. Vastassa yksittäisessä ottelussa kun ovat aina joukkue, joka on hionut kahta samaa perusmalliaan kuukausitolkulla lähes täydelliseen kuosiin ja joukkue, joka yrittää laittaa kapuloita rattaisiin yhden 90-minuuttisen ajan – täysin spesifisti yhdellä-kahdella yhteisellä Arsenal-otteluun valmistavalla harjoituskerralla.

Arsenalin kulmapotkut opettavat meille jälleen kerran, että periaatteiden ei tarvitse olla monimutkaisia, jos ne vain ovat hyvin valmennettuja. Silloin ne menevät aina yksittäisten kikkakolmosten edelle.