Hämeenlinnalainen opettaja keksi erikoisen tavan rauhoittaa luokkansa – Hän tuo perjantaisin kouluun elävän kukon
Viikon ylivoimaisesti rauhallisin ja oppilaiden mielestä paras päivä Hämeenlinnan Seminaarin koulussa on perjantai.
Opettaja Mari Orkola seisoo koulun pihalla lumisateessa sylissään kukko.
– Tervetuloa! Tässä tämä Kukkopoika nyt on, Orkola sanoo hyväntuulisena.
On hämärä ennen auringonnousua, pakkaslumi kimaltaa katuvaloissa.
Lintu katselee meitä tarkkana, valtavat kellanvihreät koivet siistissä nipussa.
Astelemme rappusia kolmanteen kerrokseen, Orkolan luokkahuoneeseen. Olemme saaneet luvan tulla seuraamaan ykkösluokan päivää täällä Hämeenlinnan Seminaarin koulussa.
Meitä kiinnostaa tämä Kukkopoika. Se viettää joka viikko yhden päivän Orkolan luokassa. Haluamme tietää, mitä silloin tapahtuu.
Orkolan kollega pistäytyy luokassa. Opettajat juttelevat hetken. On vuoden viimeinen koulupäivä, torstai ennen joulua. Kukkoa ei mainita keskustelussa. Se on itsestään selvä osa luokkaa.
Ensimmäinen oppilas saapuu.
– Ensimmäinen luokassa! hän hihkaisee.
Kohta tulee lisää. Joku halaa opettajaa tonttulakki päässä.
– Mä haluun Kukkopojan ekana syliin!
Jokainen haluaa pidellä kukkoa. Kukkopoikaa päätetään kierrättää sylistä toiseen alkaen luokan ovenpuoleisesta päästä. Pulpetit on järjestelty luokkaa kiertäväksi riviksi.
Nyt ovea lähinnä oleva oppilas saa kukon syliinsä ja pitää sitä tottunein ottein. Tunti alkaa.
Opettajan johdolla käydään läpi ulkoa opeteltuja kännykkänumeroita. Numerot putoilevat kuormittumattomista muisteista. Sitten muistellaan osoitteita. Joku muistaa kaverinsakin osoitteen.
Sillä välin Kukkopoika on ensimmäisen oppilaan syliin päästyään sulkenut silmänsä. Se nukkuu linnununta. Alkaa paljastua, että tämän toislajisen eläimen läsnäolo luokassa ei näytä sellaiselta kuin olimme kuvitelleet.
Kukkopoika syntyi syksyllä 2018 hieman sen jälkeen, kun Orkola oli perheineen palannut asumaan lapsuudenkotiinsa maatilalle Hämeenlinnan kaupunkialueen ulkopuolelle. Tilalla oli ollut paljon eläimiä, myös sikoja, kun Orkola oli ollut lapsi. Nyt siellä on kanoja, kukkoja, kissoja ja vuohi.
Kukkopoika oli Orkolan ensimmäisen kanapoikueen ensimmäiseksi kuoriutunut tipu.
– Siitä tuli minulle silmäterä.
Orkola päätti sen, olipa se kana tai kukko. Kukoksi se paljastui muutaman viikon kuluessa kuoriutumisen jälkeen.
Kukkopoika on edelleen hyvin tärkeä Orkolalle.
– Arvostamme samoja asioita, unta ja hyvää ruokaa! Kun se oli tipu, nukuimme yhdessä päiväunia, Kukkopoika tuossa leukani alla.
Orkola tekee opettajan työtä persoonansa kautta. Kun hän muutti maalle, silloinen luokka eli vahvasti mukana.
– Oppilaat perheineen ikään kuin tekivät muuttoa maalle meidän rinnalla. Kävimme sienessä meidän metsässä. Mukana oli mummoja, vaareja ja pikkusisaruksia. Perheet olivat apuna heinätöissä ja maalasivat talkoilla jopa meidän ulkorakennukset.
Orkola muistelee sen olleen tärkeä ja hieno elämänvaihe.
– Ei sellaista yhteisöä enää koskaan varmasti tule. Yksityiselämä ja työ menivät kyllä totaalisesti sekaisin, mikä ei välttämättä ole järkevää, mutta en usko vain järkeviin asioihin. Uskallan sen nykyään sanoa, kahdenkymmenen työvuoden jälkeen.
Oli luontevaa, että Kukkopoika tuli kouluun.
– Se kävi koulussa ensi kerran päivän ikäisenä. Miten muuten lapset olisivat tienneet, miltä päivän ikäinen tipu tuntuu, tuoksuu ja kuulostaa? Kukkopoika kasvoi lasten mukana.
”Jos Kukkopoika ei tule perjantaina, se on aina kamala juttu! Silloin pitää luvata korvaava päivä.”
Luokassa huomaa heti, että Kukkopoika on tärkeä lapsille. Se on kohokohta.
– Jos Kukkopoika ei tule perjantaina, se on aina kamala juttu! Silloin pitää luvata korvaava päivä, Orkola sanoo.
Nykyään puhutaan paljon eläinten seuran myönteisistä vaikutuksista ihmisiin. On eläinavusteista terapiaa ja kuntoutusta ja havaintoja esimerkiksi siitä, että kun vie hoivakotiin koiran, vanhukset ilahtuvat. Eläimet näyttävät läsnäolollaan murtavan jonkin kuoren ihmisessä.
– Näen tässä todella helposti eläimen kohtaamisen merkityksen lapsille, Orkola sanoo.
Hän puhuu hetken Pisa-tuloksista, jotka julkaistiin syksyllä ja joista seurasi yhä jatkuva keskustelu koulun ja oppimisen ongelmista.
– Paljon puhutaan yksityiskohdista, yksittäisistä keinoista tarttua ongelmaan. Pohjalla on isoja juurisyitä, joista suurin on vaikeus keskittyä.
Siihen Kukkopojan läsnäolo auttaa. Eläin pakottaa keskittymään ja rauhoittumaan. Lapsi tuntee, ettei voi huutaa tai tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Mieli rauhoittuu, oppiminen vaikuttaa helpottuvan.
– Nyt on turvattomuutta ja oppilailla kotona kaikenlaista. Monelle lapselle Kukkopoika on ehkä ainoa asia, johon voi sataprosenttisesti luottaa.
Lapset ovat siirtyneet lattiatyynyille. He kuuntelevat opettajan ääneen lukemana Ella-kirjaa. Orkola painottaa rivejä rauhallisesti. Osa oppilaista istuu tyynyllä, osa makailee. Osa on jo rauhoittunut, osalla kestää pidempään.
Kukkopoika istuu erään pojan sylissä. Poika on vaipunut selälleen, lepäilevään asentoon. Hän kuuntelee ja tuijottaa kattoon. Toinen käsi on taitettu niskan taakse, toinen tekee hitaita silittäviä liikkeitä Kukkopojan selkää pitkin. Kukko torkkuu.
Juuri tämä on toisin kuin etukäteen tuli ajatelleeksi: kukko ei kieu eikä marssi keskipisteenä. Se kuljettaa mukanaan rauhaa. Jos ei tietäisi, että luokassa on muunlajinen eläin, sitä ei päältä näkisi.
Kukon ohella koulussa voi joskus olla tipuja. Kerran rehtori sanoi Orkolalle, että eläimistä on tullut palautetta. Orkola arveli sen olevan kriittistä, mutta mitä vielä: joku oli sanonut kotona, että parasta, mitä hän tietää, on se, kun ope tuo kanan kouluun.
On silti yllättävää, että Kukkopojasta ei ole kertaakaan valitettu. Kun on tämä perusoletus asioiden kulusta Suomessa: joku keksii jotakin luovaa, josta ei ole haittaa, mutta kun on säännöt ja normaaliuden vaatimus, joista ei saa poiketa.
Viimeistään se olisi voinut hätkähdyttää, kun kukon hoksattiin välillä papanoivan luokkaan. Siitä seuraavan vakavahenkisen keskustelun voi kuvitella. Vanhempainillassa tehtäisiin järkipäätös: varmuuden vuoksi ei enää tällaista kouluun, vaan mieluummin kontrolloitavaa samanlaisuutta.
Sellaista keskustelua ei ole käyty. Palaute on ollut vain myönteistä.
– Kerran tosin yksi oppilas kysyi, onko kanassa salmonellaa. Siitä oli varmasti kotona puhuttu. Se oli tietysti aiheellinenkin kysymys. Kerroin sen, minkä aika ajoin mainitsen, että salmonellaa ei tarvitse pelätä, koska linnut on testattu, niillä ei ole tauteja.
”Tässä pitää olla koko ajan hyvin hereillä siitä, että Kukkopojan elämä on varmasti vielä elämisen arvoista.”
Nyt on kulunut jo viisi vuotta ilman ongelmia. Sitä ei ole muuttanut pandemia, lintuinfluenssa eikä tieto eläimiltä ihmisiin siirtyvistä taudeista.
Ehkä Suomi ei olekaan ankeuttajien maa, jollaiseksi se tulee miellettyä?
Maailmassa on myös meneillään muutos suhteessa hygieniaan. Se on toki yhä tärkeää, mutta samalla leviää tietoisuus siitä, että kontaktit eläinten kanssa ovat hyvä juttu. Ne rikastuttavat elimistöömme mikrobistoa, mikä vaikuttaisi tutkimusten mukaan ehkäisevän autoimmuunisairauksia ja allergioita. Rajat ovat silti tarpeen. Orkola ei esimerkiksi tuo kouluun kissoja.
– Ei olisi tullut mieleenkään tuoda allergisoivia eläimiä kouluun. Kanoille kukaan lapsista ei ole tähän saakka ollut allerginen.
Kukkopoika täyttää pian kuusi vuotta. Kanojen keski-ikä on Orkolan mukaan noin seitsemän vuotta riippuen rodusta, elinoloista ja tuurista. Viikoittaiset tapaamiset lasten kanssa eivät näytä heikentäneen Kukkopojan elämänlaatua. Hyvässä lykyssä se voi elää jopa kymmenvuotiaaksi.
– Jaloissa on ikävä kyllä nivelrikkoa, mutta se saa siihen lääkettä. Tässä pitää olla koko ajan hyvin hereillä siitä, että Kukkopojan elämä on varmasti vielä elämisen arvoista. Niin kauan kuin se syö hyvin ja vaikuttaa onnelliselta, ei ole huolta, Orkola kertoo.
Toistaiseksi Kukkopojan elämä on korkeintaan hieman hitaampaa kuin nuorilla kukoilla.
– Paitsi, kun tarjolla on juustoa. Silloin tulee vauhtia kinttuihin!
Silloin Kukkopoika päästelee menemään kuin nuoruuden vimmassa.
