Onko Atlantin ylittäminen ja hengenvaarallinen pakkomielle sankaruutta?
Halumme nähdä elokuvamaisia draaman kaaria ja poikkeusyksilöitä. Mutta onko hengenvaarallinen pakkomielle sankaruutta?
Atlantin yli soutanut Jari Saario sai tänä vuonna kutsun Linnan juhliin. Uhkarohkean ylityksen tehnyttä Saariota on julkisuudessakin tituleerattu sankariksi. Eittämättä teko oli huima ja vaativa!
Tänä syksynä ensi-iltansa sai myös elokuva, joka perustuu tositarinaan. Se kertoo yli 60-vuotiaana Kuubasta Floridaan uineen Diana Nyadin seikkailusta ja lukuisista epäonnistumisista ennen lopullista päämäärää. Nyad keskittyi vuosia vain itseensä ja laittoi koko lähipiirinsä koville hengenvaarallisen pakkomielteensä takia.
Nykyaika ja media myös vaativat poikkeuksellisia tekoja ja ihmisiä. Haluamme kokea elokuvamaisia draaman kaaria, nähdä itsemme ylittämistä myrskyistä ja kymmenien metrien aallokoista huolimatta. Jotain erityistä ja arjesta poikkeavaa.
Olen viimeisten kuukausien aikana seurannut vierestä, kun läheinen opetteli kävelemään uudelleen vakavan leikkausvirheen takia. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, oli vain pakko.
Mutta mitä on sankaruus? Onko se sitä, kun kovakuntoinen viisikymppinen ui syntymäpäivänsä kunniaksi 30 kilometriä Saimaalla saadakseen näkyvyyttä nuorten mielenterveystyölle? Vai onko sankaruus sittenkin sitä, että istuu arki-iltana vastaamaan resurssipulasta kärsivän auttavan puhelimen soittoihin? Tai ehkä sankaruus on molempia – jälkimmäisellä vaan ei saa huomiota itseensä.
Olen viimeisten kuukausien aikana seurannut vierestä, kun läheinen opetteli kävelemään uudelleen vakavan leikkausvirheen takia. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, oli vain pakko. Pakko on ollut myös ukrainalaisilla, jotka ovat kahden vuoden ajan puolustautuneet Venäjän mielipuolista hyökkäystä vastaan. Pakko on saanut monet muutkin tekemään tänä vuonna ihmeitä.
Se vasta sankaruutta onkin.
