Kuinka Vuoden urheilujuttu syntyi? – ”Kyse on ollut erityisesti halusta näyttää itselleni”
Aition jalkapallokirjoittaja Erkko Meri palkittiin Vuoden urheilujutun kirjoittamisesta. Nyt Meri kertoo, kuinka palkittu essee näki päivänvalon, mihin asioihin hän journalismissa uskoo ja mitä kirjoittaminen on vaatinut.
Urheilutoimittajain Liitto palkitsi minut Vuoden urheilujutun kirjoittamisesta. Kunnianosoitus jaettiin tiistaina järjestetyssä liikunnan ja urheilun juhlapäivässä.
Palkinto myönnettiin suomalaisen jalkapallon identiteetin puutetta käsitelleestä tekstistäni, joka julkaistiin Aition sivuilla viime heinäkuussa.
Suhtaudun titteliin ristiriitaisin tunnelmin.
Yhtäältä olen saavutuksesta ylpeä; toisaalta ajattelen, että yksi juttu on aina vain yksi juttu. Yksittäinen teksti ei kerro paljoa kokonaisuudesta tai pidempiaikaisesta työstä.
Henkilökohtaisesti en pidä palkittua juttua parhaana Aitio-tekstinäni. Omalla listallani se mahtuu nipin napin kymmenen kärkeen. (Suosikkini on edelleen lokakuussa 2024 kirjoittamani analyysi Roman Eremenkon pelaamisesta.)
En myöskään käyttänyt artikkelin kirjoittamiseen yhtä paljoa aikaa tai vaivaa kuin monien muiden tekstieni työstöön. En tehnyt haastatteluja enkä juurikaan penkonut lähteitä.
Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin: tämän taustoituksen tarkoituksena ei suinkaan ole vähätellä juttua saati palkintoa.
Sen sijaan haluan alleviivata, että yksittäisen tekstin arvo tai merkitys riippuu hyvin pitkälti mieltymyksistä – siitä, millainen juttutyyppi tai aihe puhuttelee kutakin lukijaa.
”Jutun aihe, suomalaisen jalkapallon identiteetti ja kilpailuetu, oli pyörinyt mielessäni yli kymmenen vuotta.”
Tekstiäni ei olisi syntynyt siinä muodossa, jossa se julkaistiin, jollen olisi todistanut heinäkuussa lasten puistopelejä Portugaliin kuuluvalla Madeiran saarella.
Silti on väärin sanoa, että idea jutulle olisi syntynyt tuona ajankohtana. Lähinnä se toimi viimeisenä sinettinä.
Jutun aihe, suomalaisen jalkapallon identiteetti ja kilpailuetu, oli pyörinyt mielessäni yli kymmenen vuotta. Olin pohtinut teemaa ja siihen liittyviä moninaisia kysymyksiä ensimmäisen kerran jo 2010-luvun puolessavälissä valmentaessani ensimmäisiä vuosia junioripelaajia.
Olisin siis hyvin todennäköisesti kirjoittanut aiheesta ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella – myös ilman Madeiran-kokemusta.
Lomareissulla näkemäni puistopelit tarjosivat juttuun ennen muuta sopivan aloituksen.
Kymmenien portugalilaislasten intensiiviset pienpelit myös loivat lukijalle kontekstin siitä, millaisesta osatekijästä jonkin maan jalkapalloidentiteetti voi muodostua.
Toki tiedostin koko ajan, ettei Portugali ole Suomelle paras vertailukohta, varsinkaan jalkapallon suhteen. Silti koin ja koen edelleen, että kantaa ottaviin teksteihin kuuluu myös tietynlainen ”liioittelu”. Esimerkki voi herätellä ajatuksia, vaikka se ei sellaisenaan olisikaan suoraan siirrettävissä toiseen ympäristöön.
Eikä Portugali-esimerkin tarkoituksena sinänsä ollut peräänkuuluttaa, että myös Suomessa tarvittaisiin samantapaista pihapelikulttuuria.
Sen sijaan halusin ravistella suomalaisia jalkapalloihmisiä pohtimaan, onko meillä ylipäätään mitään sellaista tekijää tai tekijöitä, jotka oikeuttaisivat meitä odottamaan nykyistä parempia tuloksia.
”Välillä minua huvittaa, kun yksittäiset lukijat tiedustelevat, enkö pelkää joutuvani Palloliiton ”mustalle listalle”.”
Nykyisessä asemassani kirjoittajana en toivo, että Suomella pitäisi mennä jalkapallossa yhtään nykyistä paremmin.
Pidän jalkapallosta lajina ja se tulee todennäköisesti olemaan aina osa identiteettiäni, mutta ei elämääni juuri hetkauta, meneekö Suomi arvokisoihin vai ei. Tai kuinka paljon Euroopan isoissa liigoissa pelaa suomalaisia.
En muista, että minulla olisi ollut tekstiä kirjoittaessani mitään tavoitetta tai missiota. Nyt, kun luen juttua jälkikäteen, tunnistan siitä kuitenkin pyrkimyksen vauhdittaa muutosta. Otan kantaa, ja kantani on: Suomi voisi olla parempi jalkapallomaa. Ja siihen on myös keinoja.
Jotkut lukijat pitivät tekstiäni kyynisenä ja pessimistisenä. Olen eri mieltä. En kritisoisi tai kyseenalaistaisi, ellen uskoisi kehityksen olevan mahdollista. Tuskin myöskään olisin esittänyt kolmea konkreettista kehitysehdotusta, jos pitäisin tilannetta toivottamana.
Toinen jutusta saamani yleinen kommentti liittyi Palloliittoon. Miksi kritisoin liittoa niin usein?
Syy on selvä: myös urheilujournalismiin kuuluu elimellisesti vallankäytön valvonta. Palloliitto on lajin kattojärjestö, merkittävä päättäjä ja työllistäjä, rahanjakaja sekä suuntaviivojen asettaja. Liiton ihmiset käyttävät merkittävää valtaa.
Välillä minua huvittaa, kun yksittäiset lukijat tiedustelevat, enkö pelkää joutuvani Palloliiton ”mustalle listalle”. Kaksi tällaista kommenttia sain myös nyt puheena olevan julkaisun jälkeen.
Ensinnäkään en usko tuollaista listaa edes olevan.
Toiseksi arvelen, että jos tuollainen lista jonkun yksittäisen ihmisen päässä sattuisi olemaan, eiköhän nimeni olisi ollut siellä jo vuosia.
Ja kolmanneksi: saisin tuollaisesta ”huomiosta” vain lisää virtaa.
”Ajattelen, että tärkeintä on päästä liikkeelle. Ajatustyö on käynnissä koko sen ajan kuin kirjoitan.”
Nojauduin palkitun tekstini kirjoittamisessa ja vuosia luottamaani metodiin.
Yleensä tapanani on aloittaa jutun kirjoittaminen välittömästi ilman sen kummempia muistiinpanoja tai alkuvalmisteluja. Ajattelen, että tärkeintä on päästä liikkeelle. Ajatustyö on käynnissä koko sen ajan kuin kirjoitan.
Jutun laajuudesta riippuu, kuinka paljon niin sanotun pohjatekstin laatiminen vie aikaa. Jos jutun lopulliseksi laajuudeksi muotoutuu vaikkapa 2000 sanaa, ensimmäisen version työstöön menee kahdesta kolmeen tuntia.
Pohjatekstistä syntyy valmis, eteenpäin lähetettävä versio noin kolmen tarkastuskierroksen jälkeen.
Yksi tarkastuskierros vie tyypillisesti puolesta tunnista tuntiin. Joissakin teksteissä ensimmäinen kierros on kestänyt jopa pidempään kuin itse pohjatekstin työstäminen.
Tarkastuskierroksilla viilaan sanajärjestyksiä, tarkistan faktoja, muutan lauseiden paikkoja, teen lisäyksiä, terävöitän muotoiluja ja poistan turhalta tuntuvia kohtia.
Tarkastuskierrosten myötä pohjateksti toisinaan lyhenee, joskus pitenee. (Muuten, edellä mainitun virkkeen lisäsin toisella tarkastuskierroksella antamaan lisätietoa kirjoitusprosessistani.)
”Luen lähes aina jokaisen tekstini myös ääneen ennen kuin lähetän sen eteenpäin.”
Ensimmäiset tarkastuskierrokset teen yleensä tietokoneella.
Viimeiset muokkaukset sen sijaan tykkään viilata puhelimella, sillä erilainen ruutu ja pienempi näyttö auttavat tutkailemaan tekstiä ”uusin silmin” ja karsimaan helpommin esimerkiksi turhaa toistoa.
Luen lähes aina jokaisen tekstini myös ääneen ennen kuin lähetän sen eteenpäin. Omalla kohdallani ääneen lukeminen auttaa viilaamaan jutun rytmiä, virkkeiden pituuksia sekä siirtymiä kappaleiden välillä.
Yllä kuvaamani metodi oli huoneentauluni myös Vuoden urheilujutun kirjoittamisessa.
Normaaliin kirjoitusprosessiin verrattuna ainoa ero oli siinä, että laadin pohjatekstin tietokoneen sijasta kynällä vihkoon.
Syynä ratkaisuuni oli se, että aloitin tekstin työstämisen paluulennolla Madeiralta Suomeen enkä ollut ottanut tietokonettani mukaan lomalle.
Onneksi mustakantinen muistivihko kulkee aina mukanani.
”Jutuista ja niiden yksityiskohdista irtautuminen ei ole aina helppoa.”
Suomeen paluun jälkeen työstin ja viimeistelin tekstiä kahtena aamuna.
Yleensä kirjoitan viikonloppuaamuisin kello 5.30–7.30. Silloin muu perhe nukkuu, ja voin keskittyä rauhassa kirjoittamiseen.
Arki-iltaisin kirjoitan työpäivän jälkeen pääsääntöisesti korkeintaan tunnin.
Viikonloppuaamujen kirjoitushetket ovat minulle tärkeitä. Olen aamuihminen. Koen saavani hyvän lähdön päivään, kun voin harjoittaa luovaa tekemistä heti herättyäni.
Jutuista ja niiden yksityiskohdista irtautuminen ei ole aina helppoa. Voi olla, että päätoimisille kirjoittajille se on vielä vaikeampaa.
Tekstit ja niiden aiheet pyörivät mielessäni monesti koko päivän. Välillä kaivan kesken lauantaipäivän puhelimeni esiin ja äänitän itselleni ohjeet, kuinka hetkeksi lepäämään jäänyttä tekstiä pitää päivittää sunnuntaiaamulla.
Toisaalta uskon tällaisten hetkellisten irtautumisten mahdollistavan valittujen näkökulmien syvällisemmän pohdinnan.
”Ajatus voi tuntua erikoiselta, mutta kyse on ollut erityisesti halusta näyttää itselleni.”
Tekstini suomalaisen jalkapallon identiteetin puutteesta oli järjestyksessään 56. juttuni Aition sivuilla. Heinäkuun lopun jälkeen olen kirjoittanut kolmisenkymmentä tekstiä lisää.
Tuo määrä, lähes 90 kirjoitusta vajaan puolentoista vuoden aikana, antaa minulle kaikkein suurimman tyydytyksen. Se voittaa minkä tahansa tunnustuksen. Pidän sitä niin tärkeänä, että seuraan juttumääräni kehittymistä Excel-tiedostossa.
Vaimoni hymyili huvittuneena pari viikkoa sitten, kun kerroin saaneeni eteenpäin tekstin numero 81.
Ajatus voi tuntua erikoiselta, mutta kyse on ollut erityisesti halusta näyttää itselleni.
Että pystyn ruuhkavuosina työstämään vapaa-ajallani säännöllisesti tekstejä, joista koen monien pureutuvan pintaa syvemmälle.
Että pystyn kaivamaan itsestäni virtaa ja innostumaan eri aiheista, vaikka aloitin jalkapallosta kirjoittamisen jo lähes kymmenen vuotta sitten.
Että pystyn kehittämään kirjoittamisen taitojani viikko viikolta.
Jollain oudolla tavalla saan näistä asioista kiksejä.
Ja joka ikinen kerta, kun lähetän tekstin julkaistavaksi, sisälläni tapahtuu valtava ulospuhallus. En tiedä ihan tarkkaan, mistä se kertoo.
Ehkä siitä, että suhtaudun kirjoittamiseen edelleen suurella tärkeydellä.
”Olen varmaan huono kirjoittaja siinä mielessä, että en jaksa hirveästi miettiä lukijamääriä. Olisikohan tätä saanut sanoa ääneen?”
Yksi palkinto ei tee minusta journalismin asiantuntijaa – ja myönnän sen kernaasti.
En ole koskaan kirjoittanut printtiin. En ole perehtynyt mainostulojen jakautumiseen printti- ja digipuolen välillä. En ole lukenut mediatalojen tilinpäätöksiä. Osaamiseni ei riitä kertomaan, milloin teksti on ”liian pitkä” lukijan sietokyvylle.
Olen varmaan huono kirjoittaja siinä mielessä, että en jaksa hirveästi miettiä lukijamääriä. Olisikohan tätä saanut sanoa ääneen?
Ajattelen itsekkäästi, että kirjoitan, jotta voin kokea merkityksellisyyttä. Omalla kohdallani se muodostuu muun muassa asiaan paneutumisesta ja syy-seuraussuhteiden avaamisesta. Toki myönnän, ettei varmaan ihan jokainen tekstini mitään timanttia ole ollut.
Ei minusta olisi selaamaan sosiaalisen median kanavia ja poimimaan sieltä aiheita lyhyitä raapaisuja varten. Koen, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaiseen. Kusettaisin urheilua.
Jos Aition voimahahmot Samuel Savolainen ja Petteri Sihvonen pyytäisivät minua kirjoittamaan vaikkapa Patrik Laineen kesäloman grilliherkuista – mitä he eivät toki tekisi – ilmoittaisin välittömästi lopettavani. Sellaisen jutun tekeminen ei antaisi minulle mitään merkitystä.
”Minun ei tarvitse jäädä roikkumaan journalismiin.”
Toisaalta en usko, että urheilun näkökulmasta heikkojen tekstien esiin nostaminen ”median jalkapuuhun” on paras tapa edistää journalismia. Tässä suhteessa näkemykseni varmasti eroaa joidenkin muiden Aition tekijöiden filosofiasta.
Näen, että paljon parempi tapa on yrittää tehdä itse paremmin. Se ei tietystikään tarkoita, etteikö alan käytäntöjä ja tottumuksia voisi haastaa.
Samaan aikaan toki tiedostan, että moni kirjoittaja on ”syyntakeeton” joutuessaan kirjoittamaan aiheista, joilla ei ole sidettä urheiluun nimeksikään. Siksi en syytä heitä. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.
Se, ettei elantoni ole kiinni urheilukirjoittamisesta, antaa minulle vapauden tunteen. Voin lopettaa milloin tahansa. Minun ei tarvitse jäädä roikkumaan journalismiin.
Minulle tärkeämpää on tavoittaa kaksi lukijaa ja herättää heissä edes jokin ajatuksen siemen kuin kymmenen lukijaa, joille ei jää tekstistäni mitään käteen.
Jos se ei jonain päivänä enää riitä kaupallisen median pelikentällä, poistun kuvioista onnellisena ja ylpeänä siitä juttumäärästä, jonka olen saanut tehdä.
