Kun Ella Mettäselle tulee taas sietämätön kipu, puoliso Antti Tiensuu on tukena: ”Kun olen mustassa aukossa, Antti muistuttaa, että aina olen selvinnyt”

Kohtaaminen

He kohtasivat toisensa opiskellessaan näyttelijöiksi ensin Lahden Kansanopistossa ja sitten Nätyssä, Tampereen yliopistossa. Ella Mettänen ja Antti Tiensuu olivat aluksi ystäviä keskenään, mutta ystävyys syventyi rakkaudeksi. Nyt takana on kaksitoista vuotta yhdessäoloa.

– Antti vaikutti minusta aluksi aika sulkeutuneelta, mutta sitten paljastui hänen poikkeuksellinen hyväsydämisyytensä.

Ella on huoleton, Antti puolestaan niin järjestelmällinen, että hän olisi matkoille lähtiessä lentokentällä mieluiten viisi tuntia etuajassa.

– Tsekkaan monta kertaa, että passi on mukana, samoin ennen esitystä, että mikki on varmasti paikoillaan, Antti kertoo.

Ellaa naurattaa, hän on kiistatta huolettomampi kuin Antti. Ella on ekstrovertti ja huumautuu ihmisistä ja kulloisestakin teatterin työryhmästä. Ei niin, etteikö Anttikin sukella mukaan.

– Tarvitsen kuitenkin Ellaa enemmän rauhaa ja yksinoloakin. Olen introvertti. Juuri ennen esitystä, ennen näyttämölle menoa toimimme eri tavalla. Minulla on luukut tavallaan kiinni, keskityn ja säästän energiaani, hän sanoo.

Ella juttelee samassa tilanteessa muiden kanssa ja saa siitä energiaa.

– Nautin jopa siitä, että minut yritetään ”pudottaa” kesken esityksen. Kollegat kyllä tietävät sen. Osa työn iloani syntyy uteliaista, etsivistä ja leikkisistä kollegoista, Ella sanoo.

Kotona lavalla

Tänä syksynä he ovat olleet yhdessä lavalla. Näytellessään Taru sormusten herrasta -suurtuotannossa Tampere-talolla he tekevät vahvat ja jotenkin perusluonteittensa mukaiset roolit. Ella lähtee roolissaan hobitti Frodona toteuttamaan raskasta tehtäväänsä – pienenä ja periksiantamattomana viemään mahtisormusta Tuomiovuorelle. Antti on näytelmässä hänen uskollinen kumppaninsa, hobitti Sam.

– Antti on Samin lailla järkkymättömän lojaali. Hänellä riittää empatiaa ja tahdonvoimaa. Sekä kärsivällisyyttä, joka ei ole minun vahvuuteni.

Antti kertoo hetkestä, jolloin näytelmän roolitus oli selvinnyt.

– Kun lista roolituksesta tuli julki teatterilla, otin siitä kuvan ja lähetin Ellalle, joka oli Helsingissä. Hän intoutui tutkimaan, keitä esityksessä on mukana, jolloin sanoin, että hei – katso keitä me olemme – vastanäyttelijöinä keskeisissä rooleissa!

Taru Sormusten herrasta -suurtuotanto on näyttelijälle once in lifetime -kokemus, Ella arvelee.

– Ella on näytellyt KOM-teatterissa, Ryhmäteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, minä olen ollut kiinnityksellä Tampereen teatterissa. Tänä syksynä elämämme on keskittynyt tänne Tampereelle, Antti sanoo.

– Vielä viime keväänä elimme elämää kahden kaupungin välillä. Onneksi saan nyt olla kotona. Yksi onnellisen parisuhteen selitys taitaa olla se, että osaamme viettää aikaa yhdessä, Ella sanoo.

He ovat yrittäneet rajata työasiat pois kotoa, mutta aina se ei onnistu. Ei varsinkaan, kun kyseessä on yhteinen iso työ.

– Ihan oudolta ja kaukaiselta tuntuu aika, jolloin emme vielä eläneet yhdessä, Antti sanoo.

– Yksi onnellisen parisuhteen selitys taitaa olla se, että osaamme viettää aikaa yhdessä. Silloin kun aikaa on, Ella sanoo.

Kun koskee

Ella on elänyt kroonisen hermokivun kanssa 19-vuotiaasta. Oireet alkoivat outoina tuntemuksina takareidessä ja muutaman vuoden kuluttua tuntemukset pahenivat sietämättömäksi hermokivuksi.

Meni kuutisen vuotta ennen kuin syy kipuun selvisi ja ennen kuin löytyi lääkäri, joka otti Ellan kivut tosissaan. Syytä kipuun etsittiin vuosia. Se oli raskasta aikaa, kun Ella joutui kertomaan aina uudelleen kipukohtauksistaan.

– Lopulta reidestäni löydettiin kaksi hyvälaatuista hermokasvainta, jotka leikattiin. Kipu kuitenkin palasi, samoin kasvaimet ja niitä oli tullut lisää. Uudelleen ei ole kannattanut leikata, koska riskejä olisi enemmän kuin hyötyjä.

Kipulääkkeitä hän joutuu ottamaan päivittäin. Hän sanoo, etteivät kipu ja kärsimys jalosta, ja vaikka hän elää kivun kanssa, mitään sankarikuvaa hän ei itsestään halua antaa. Tehdessään kollegansa Julia Lappalaisen kanssa Kipeä esitys -näytelmän, he haastattelivat kroonisesta kivusta kärsiviä ihmisiä.

– Monilla kohtalotovereillani, myös minulla on päiviä, jolloin kipu on sietämätön. Putoan silloin kuin mustaan kuiluun. Silloin saan tukea Antilta, joka muistuttaa minua, että aina olen selvinnyt. Hän on rinnallani aina myös vaikeimmilla hetkillä.

Antti kuuntelee Ellaa ja jatkaa:

– Olen jotenkin tosi huono tunnistamaan sitä painolastia ja omia tunteitani, jotka liittyvät Ellan kipuun. Olin keväällä 2022 Kipu ry:n etätapaamisessa, jossa keskusteltiin juuri näistä tunteista, jotka liittyvät läheisen kipuun ja siihen, miten itse sen kokee.

– Antti joutuu välillä jonkinlaiseen stand by -tilaan silloinkin, kun minulla ei ole kovaa kipua. Minusta on tärkeää, että hän tarvitsee tauon kivuistani. Onneksi meillä on muitakin läheisiä ihmisiä, jotka osaavat kuunnella ja olla läsnä.

Antti on tuntenut lapsuudestaan lähtien ahdistuneisuutta, jonkinlaista elämäntuskaa. Ellan valoisuus on auttanut Anttia. Hän sanoo, ettei kaikesta tulevasta tarvitse olla huolissaan.

Ella toteaa, että ihmissuhteessa jokainen kamppailee omien kipujensa kanssa. Olivat ne sitten fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia.

– Iän, kokemuksen ja kolme vuotta kestäneen psykoterapian jälkeen olen paremmin sinut oman mieleni kanssa. Rakastamani muusikko Leonard Cohen on joskus sanonut, että ihmisen ikääntyessä ahdistuneisuuteen liittyvät aivosolut alkavat kuolla. Ehkä se pitää paikkansa, Antti sanoo.

– Emme ole Antin kanssa samasta muotista, siksi kipukin on yksilöllistä ja jokaisella on erilaiset resilienssit. Elämä on aaltoliikettä, ja sekin pitää hyväksyä, Ella toteaa.

Metsästä ja lähiöstä

Vuonna 1989 syntyi Pohjois-Karjalan Nurmeksessa Antti. Samana vuonna syntyi Helsingin Kontulassa tyttö Ella. Istuessaan nyt Tampereella Ella ja Antti toteavat, että kiistatta heidän taustansa ovat kaukana toisistaan. Se ei kuitenkaan vaikuta yhteisiin elämänarvoihin ja tapaan elää.

– Vanhempani, kaksi vanhempaa veljeäni ja minä asuimme pienessä omakotitalossa, vaaran rinteillä melkein keskellä metsää. Isä on maanmittausinsinööri, äiti kieltenopettaja, Antti kertoo.

Hän arvelee kuulostavansa keski-ikäiseltä nostalgikolta muistellessaan sitä, miten onnellinen ja hyvä lapsuus hänellä oli.

– Se oli leikin ja mielikuvituksen magian aikaa. Oivalsin sen viime kesänä, kun teimme veljieni kanssa viiden vuorokauden erämaasuunnistuksen. Kännykät olivat kiinni koko vaelluksen ajan ja ehdimme jutella kaikesta, myös yhteisestä lapsuudesta ja elämästä Nurmeksessa.

Ellalla on yksi veli. Lapsuudenperheen it-yrittäjäisä ja lapsia perhepäivähoitajana työtä tehnyt äiti ”kuluttivat kulttuuria” ja opettivat lapsensakin kulttuurin rakastajaksi.

– Antti kävi koulua Pohjois-Karjalassa ja kaipasi kertomansa mukaan teininä pois maalta. Minä liikuin Itä-Helsingissä ja kuljin pitkin levotonta Helsingin Vaasankatua Kallion lukioon. Niillä kaduilla näin elämän rosot ja monet karut kohtalot.

Ellan myötä Antti on oppinut arvostamaan Itä-Suomea. He käyvät Antin vanhempien luona Nurmeksessa ja ehdottomasti kerran vuodessa Kolilla.

Yhteisiin liikuntaharrastuksiin kuuluvat joogan lisäksi vaellukset.

– Aloin Ellan silmin nähdä metsien hiljaisuuden ja luonnon arvokkuuden. Täällä Tampereella nautin siitä, että voin lenkkeillä pitkin Näsijärven ja Pyhäjärven rantoja. Eikä avantouintia parempaa rentoutumiskeinoa ole.

Ella toteaa, että he varmaankin asuisivat maalla, jos työt eivät olisi nyt Tampereella tai Helsingissä.

– Vaikka olen alkujani helsinkiläinen, minua kaupungin keskustan levottomuus ottaa helposti hermoon, hän sanoo.

Vaikka maailma ympärillä on kaaoksessa, Ella ja Antti haluavat muistaa elämän hyvät puolet. Yksi niistä on perheen vilkas Molli-koira.

Elämä antaa

Ella ja Antti ovat hyviä kotoilemaan. Yksi yhteinen perinne on ääneen lukeminen.

– Olemme lukeneet viime aikoina muun muassa Hannu Sokalan kirjoittamaa 50 maailman vaarallisinta sukua -kirjaa. Kiinnostava kirja saa meissä aina aikaan vilkkaan keskustelun, Antti kertoo.

Arjen iloista suloisin on englanninspringerspaniel Molli, 14 kuukautta. Molli on hyvin kasvatettu, vaikka yhä vilkas teini.

– Ja Molli rakastaa läheisyyttä, Ella sanoo, kun koira kömpii syliin ja luulee olevansa yhä se kämmenen kokoinen pentu kuin muuttaessaan kennelistä Ellan ja Antin luokse.

Antti, joka lapsena pelkäsi koiria, on nyt koiraihminen ja osaa ilmiselvästi kasvattaa koiraa.

Ella on pitänyt pitkään kiitollisuuspäiväkirjaa ja sanoo, että se on hyvä ja tarpeellinen rutiini.

– Kun sen oppii, ei tarvitse miettiä mikä elämässä on hyvää. Hyvää on paljon, vaikka maailma on kaaoksessa. Se hyvä pitää nähdä joka päivä.

Oman kiitollisuudentunteensa voi kanavoida myös muiden auttamiseen. Antti on siitä hyvä esimerkki, hän on tehnyt erilaisia vapaaehtoistöitä.

– Antti ei halua, että kehun häntä, mutta kehun kuitenkin! Kaikkien ei tarvitse tehdä suuria tekoja, mutta jokaisen pitäisi tehdä jotain kykyjensä ja voimavarojensa mukaan.

Kun Antti sanoo oppineensa Ellan myötä tunnistamaan kiitollisuuden aiheita elämässä, Ellan katseessa häivähtää liikutus.