Kuka on ”Viron Mika Aaltola”? Kristi Raikin mielestä tutkijakin saa ottaa kantaa, mutta puolueeseen hän ei liittyisi

Matkalla koulusta kotiin Kristi Raikin luokkakaveri alkoi puhua vaatteistaan. Niissä oli ollut tuona päivänä jotain poikkeuksellista.

Sitten luokkakaveri sanoi, ettei voisi kertoa asiasta tarkemmin. Lapset tekivät matkaa tuiki tavallisessa kaupunkibussissa 1980-luvun Tallinnassa.

Mikä juttu tämä nyt on, kerro, muut lapset vaativat. Kaveri kuitenkin sanoi, ettei hän voi, ei sisällä bussissa.

Kun he jäivät pysäkillä pois, kaveri paljasti asiansa: hänellä oli ollut koulussa yllään sinistä, mustaa ja valkoista!

Neuvosto-Virossa myös lapset tiesivät, ettei järjestelmää sopinut arvostella julkisesti – siksi bussissakin oli parempi pysyä vaiti. Viron lippua ei todellakaan voinut heiluttaa, tai edes pukeutua sen väreihin.

Sehän olisi ollut kannanotto.

Kop, kop, kop, kop.

48-vuotiaan Kristi Raikin kenkien korot kopisevat terminaalin lattiaa vasten. Hän tuntee reitin kuin omat taskunsa. Tavallisesti työviikko alkaa näin: Ensin matkustetaan Espoosta metrolla Helsingin Länsisatamaan, sitten noustaan laivaan ja valitaan rauhallinen pöytä kahvilasta. Lopuksi jatketaan jalan Tallinnan satamasta Kansainväliseen puolustus- ja turvallisuuskeskukseen Kadriorgin kaupunginosaan.

Siellä, tuiki tavallisessa toimistorakennuksessa, Raik tekee kansainvälisen politiikan tutkimustaan. Tosin viime aikoina varsinainen tutkimustyö on jäänyt vähemmälle. Raik on laitoksen varajohtaja, jolla on tiimissään kahdeksan alaista.

Raik jakaa arkensa kahden kotimaan, Suomen ja Viron, välillä. Espoossa hänellä on perhe, puoliso, kaksi lasta ja koira. Tallinnassa ovat päivätyöt ja kakkosasunto.

Suomalaisyleisö tuntee Raikin median Ukraina-kommentaattorina. Twitterissä hän keskustelee herkeämättä siitä, miten lännen pitäisi vastata Venäjän aggressiiviseen hyökkäyssotaan.

Tavallaan Raik on Viron Mika Aaltola. Yksi ero heillä kuitenkin on: Raikista ei hirveästi tiedetä.

– Aaltola nyt on ihan oma ilmiönsä. Häneltä on tullut paljon henkilökohtaista julkisuutta, jota minä vältän, Raik sanoo Tallinnan-lautan kahvilassa.

Kello on noin 7.30 maanantaiaamuna, ja Raikin työviikko on juuri alkamassa. Aamupalaksi hän valitsee kaurapuuroa, vihersmoothien ja kahvin.

Tarkoitus on vierailla Tallinnassa niissä paikoissa, jotka ovat Raikille tärkeitä. Selvittää, miten Kristi Raikista tuli Kristi Raik.

Kristi Raik vanhan kotitalonsa edessä Tallinnan Õismäessä.

Bolt-kyyti kurvaa Õismäe tee 14:ään. Tuulee kovaa, vaikka aurinko paistaa puolipilviseltä taivaalta.

Talon julkisivua on remontoitu. Harmaa väri on korvattu valkoisella ja vaaleansinisellä maalilla. Täällä, kahdeksannessa kerroksessa, Raik asui lapsena.

Tuleeko hänelle nostalginen olo?

– No tavallaan joo.

– Puut ja kaikki näyttävät ihan samoilta. Ihana aikamatka, hän sanoo.

Kävelemme sisäpihan puolelle leikkipuiston liepeille. Puistossa mies antaa keinuvalle lapselle vauhtia. Iäkäs nainen pysähtyy katsomaan, mitä porukkaa naapurustossa oikein pyörii.

– On ihan positiivista, että ei tämä nyt mitenkään ankealta vaikuta.

Kristi syntyi taiteilijaperheeseen: äiti oli pianisti ja musiikkikoulun johtaja, isä puhallinorkesterin johtaja ja säveltäjä. Priit Raikin tuotantoa soitettiin esimerkiksi Laulujuhlilla, virolaisen musiikkikulttuurin kenties tärkeimmillä ja perinteisimmillä festivaaleilla.

Kristi soitti pianoa itsekin. Jossain vaiheessa hän harkitsi siitä jopa ammattia. Se ei ollut mikään ihme: hän oli tottunut näkemään, kuinka vanhemmat levittelivät nuottejaan keittiön pöydälle perheen kerrostalokolmiossa. Ennen ruokailua ne korjattiin pois.

Lapsuus Õismäessä oli muutenkin tavallinen. Raik oli avainkaulalapsi, jonka lähimmät kaverit asuivat samoissa kortteleissa.

Nykyään lähiössä asuu erityisesti vironvenäläisiä. Raik ajattelee, että kun mahdollisuuksia ja vapautta tuli lisää, virolaiset halusivat muuttaa toisenlaisiin taloihin ja kaupunginosiin. Ehkä neuvostoarkkitehtuuri muistutti liikaa venäläistämisen historiasta.

Õismäellä Raik ei muistaakseen ole käynyt poismuuttonsa jälkeen.

– Nämä alueet ovat vähän sellaisia, ettei tänne ole mitenkään juurtunut. Ei ole mitään erityistä kaipausta tai sellaista oloa, että täällä pitäisi päästä käymään.

Helmikuun alussa Suomen ulkopolitiikan piireissä kohisi. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola oli käynyt Turkissa instituutissa työskentelevän Henri Vanhasen kanssa.

Elettiin herkkiä aikoja, sillä Turkki ei vielä ollut ratifioinut Suomen Nato-jäsenyyttä. Arvostelijat kysyivät, tekivätkö riippumattoman tutkimuslaitoksen tutkijat ulkopolitiikkaa.

Raik seurasi kohua omalta tontiltaan.

– Kyllä siinä mentiin ihmeellisille laduille väittämään, ettei tutkija saisi esittää mielipiteitään, hän sanoo.

– Ulkopoliittisen instituutin tehtäviin kuuluu asiantuntemuksen pohjalta antaa ihan politiikkasuosituksiakin. Se on aina jossain määrin subjektiivista, siinä tulee mielipide mukaan.

Raikin mielestä ei ole olemassa mitään selvää rajaa sille, kuinka paljon tutkija voi ottaa kantaa. Hän ottaa kantaa itsekin. Viime aikoina Raik on puhunut siitä, kuinka Ukrainan tietä sekä EU:hun ja Natoon olisi tuettava kaikkialla Euroopassa.

Yhdestä asiasta Raik tosin on ollut tarkka. Hänellä ei ole minkään puolueen puoluekirjaa, vaikka jotkut kuulemma ovat kyselleet, eikö hän voisi puolueeseen liittyä.

– Olen aina ollut ihan varma, että en halua puoluepoliittiseen toimintaan mukaan. En ole koskaan halunnut poliitikoksi.

Raikilta on pakko kysyä, mitä hän ajattelee suomalaisen kollegansa Mika Aaltolan mahdollisista suunnitelmista lähteä mukaan presidenttikilpaan.

Raik miettii hetken.

– En tiedä, onko minulla siitä sen kummemmin sanottavaa.

– On jännä seurata, onko mahdollista nousta ehdokkaaksi puolueiden ulkopuolelta.

Kristi Raik oli hyvä koulussa, erityisesti kielissä.

Koulun käytävä näyttää ihan erilaiselta, sanoo Kristi Raik. Pintoja on ehostettu, ja yleisilme on huolitellumpi kuin 1980-luvulla.

Täällä, kahdeksan kilometrin päässä Õismäestä, Raik kävi koulunsa. Lähikoulut olisivat olleet ihan kotitalon vieressä, mutta Kristin vanhemmat halusivat, että hän pääsisi opiskelemaan englantia. Sellainen koulu löytyi Tallinnan keskustasta.

Kristi pyrki ja pääsi Koulu numero 7:ään.

Rakennuksessa toimii nykyään Tallinnan ranskalainen koulu. Sisään pääsee ihan vain ovea kokeilemalla. Aulassa meidät ottaa vastaan koulun vahtimestari. Raik muistelee, että hänen lapsuudessaan heitä kutsuttiin garderoobitädeiksi.

Neuvostoaikanakin virolaisten koulujen vaatimustaso oli kova, niin kuin on nytkin. Toisin kuin Suomi, Viro on noussut viime vuosina lukemisen, matematiikan ja luonnontieteiden osaamista mittaavan Pisa-tutkimuksen vertailussa.

Raik käy istumaan pulpettiin. Hän oli hyvä koulussa, erityisesti kielissä. Niin kuin muissakin aikansa oppilaitoksissa, myös Koulu numero 7:ssä oli pakko opiskella venäjää. Raik piti venäjän opiskelusta, kuten muidenkin kielien, vaikka monille se oli vain pakkopullaa. Raik ymmärtää venäjää yhä, vaikkei kieli olekaan aktiivisessa käytössä.

Kun Kristi oli 15, perhe muutti Suomeen Satakunnan Kankaanpäähän vanhempien työn perässä. Äidille oli tarjottu musiikkikoulusta töitä.

Vaikka Kristi oli kapinoiva teini, jota harmitti jättää ystävänsä suureen kaupunkiin ja muuttaa Suomeen pikkupaikkakunnalle, lähtöön liittyi myös uudenlaista iloa. Raikin perhe oli ensimmäisiä heistä, jotka lähtivät, koska he saattoivat käyttää vapauttaan niin.

Ensimmäinen vuosi Kankaanpään lukiossa oli vaikea, koska Raikin suomen kielen taito oli hyvin vähäistä. Sen jälkeen ongelmat hävisivät. Nykyään hän on täysin kaksikielinen.

Mutta kahta kansalaisuutta hänellä ei ole, sillä Viro ei salli kaksoiskansalaisuutta.

Venäjänkielisten osuus Viron väestöstä on suhteellisen suuri, noin 29 prosenttia. Raik sanoo ymmärtävänsä kansalaisuusrajoitusta. Hän uskoo, että jos kaikille venäjänkielisille annettaisiin mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen, siitä syntyisi turvallisuusriski.

Feeling home in Estonia, Finland and at sea, Raik on kirjoittanut Twitter-profiiliinsa. Vaikka hänellä on kaksoisidentiteetti, hän sanoo olevansa aivan sama ihminen niin Virossa kuin Suomessakin. Osin se johtuu työstä, joka on samanlaista riippumatta siitä, millä puolella Suomenlahtea hän on.

– Mutta osaan olla herkkänä sen suhteen, mikä paikallinen konteksti on. Vaikka oma analyysini on sama, painotan toisinaan Virossa ja Suomessa eri asioita tai samoja asioita eri tavalla, Raik pohtii.

Siinä missä virolainen keskustelee terävästi, suomalainen keskustelutyyli on Raikin sanoin ”kiertelevää ja kaartelevaa”. Suomessa haetaan konsensusta, ollaan varovaisiakin.

– Virossa on ihan eri tavalla tavallista ja normaalia, että sanotaan suoraan ja ollaan eri mieltä.

Hän on huomannut, että samat retoriset painotukset ovat näkyneet myös tavassa, jolla maat ovat tehneet ulkopolitiikkaa.

Eroja on ollut, ainakin näihin päiviin saakka.

Ennen kuin Kristi Raik siirtyi töihin Tallinnaan, hän oli seitsemän vuotta töissä Suomen Ulkopoliittisessa instituutissa. Raik oli EU-tutkija, jonka erityisosaamista oli unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä suhteet itänaapureihin.

Sitten Venäjä miehitti Krimin ja aloitti Venäjä-mielisten kapinallisten kanssa Itä-Ukrainan sodan. Tyypillistä oli, että Raik kommentoi Upin tutkijana myös näitä tapahtumia.

Vuonna 2014 Raik sanoi Radio Rockin ohjelmassa, ettei Suomelle ole mitään hyötyä Naton ulkopuolelle jäämisestä. Lausuntoa pidettiin radikaalina, ja Raik sai ”Nato-haukan” maineen.

– Se lähinnä kertoo suomalaisesta keskustelusta. Kun joskus sanoi jotain myönteistä Natosta, siitä tehtiin hirveä numero.

Virosta tuli Naton jäsen vuonna 2004. Yleinen kanta oli, että ilman muuta turvatakuita haetaan lännestä, Raik kuvaa. Muiden virolaisten tavoin Raikista tuli Naton kannattaja varhaisessa vaiheessa.

– Virossa käytiin EU-jäsenyydestä paljon enemmän keskustelua. Se oli repivääkin.

Nykyään virolaiset kannattavat EU-jäsenyyttä laajasti, Raik huomauttaa. Mutta kuten muuallakin Euroopassa, Virossakin euroskeptinen puolue, Ekre, hyökkää EU:ta vastaan.

Vuonna 1988 Tallinnassa järjestettiin Rock Summer -festivaalit. Isänmaalliset laulut raikuivat ja Viron lippu liehui. Kuva: Erkki Raskinen / IS / Lehtikuva.

Mielenosoittajia parlamentin edessä vuonna 1988 Tallinnassa. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Päivän viimeinen etappi on Laululava Piritan kaupunginosassa. Siellä Raik on juhlinut useasti, Laulujuhlilla tietenkin, mutta myös ensimmäisillä Rock Summer -festivaaleilla teininä vuonna 1988.

Mikä tärkeintä, festivaalit olivat alkusoitto samana vuonna alkaneelle Laulavalle vallankumoukselle. Se johti Viron uudelleenitsenäistymiseen.

Hänen mieleensä ovat jääneet isänmaalliset laulut, puheet, kaduille tulvineet ihmiset.

– Se oli kuuma kesä, Raik sanoo.

– Vapauden huumaa.

Jälkikäteen Raik on miettinyt paljon sitä, kuinka nuoruuden mullistavat kokemukset ovat muokanneet hänen maailmankuvaansa. Kotimaan itsenäistyminen on valanut uskoa isojen muutosten mahdollisuuteen. Niihin pitää jaksaa uskoa. Lopulta muutos on mahdollinen, jos sen eteen myös toimitaan.

– Tuntui mahdottomalta, että Neuvostoliitto voisi hajota. Mutta sitten se vain hajosi.

Raik näkee, että Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen Viron ja Suomen tulevaisuudet ovat lähempänä toisiaan kuin aikaisemmin. Suomi on liittynyt Natoon, ja valtionjohdon ulkopoliittiset äänenpainot ovat muuttuneet.

– Ihan selvästi. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli vaihe, jolloin paitsi Venäjä-suhde, myös turvallisuuspoliittiset ratkaisut olivat erilaisia. Se vaikutti suhteisiin. Se loi tiettyä etäisyyttä. Erot ovat nyt aika lailla poissa, hän sanoo.

Raik ajattelee, että myös Suomessa tiedostetaan entistä laajemmin, kuinka hauras ja haavoittuvainen yhteiskuntajärjestyksemme on. Sitä pitää puolustaa, viime kädessä niin kuin ukrainalaiset nyt puolustavat omaa maataan.

Asiantuntijana hän ei halua olla liian optimistinen sodan ratkaisun suhteen. Mutta silti voi käydä hyvin.

Voi käydä jopa paremmin kuin odotetaan.