Työn tuottavuus ei parane tutkintotodistusten sarjatuotannolla – kolmessa vuodessa kenestäkään ei tule huippuosaajaa
Vaatimustason laskemisen taustalla ovat taloudelliset, ei pedagogiset perusteet. Yliopisto saa roimasti rahaa jokaisesta valmistuneesta tohtorista, kirjoittaa Silvia Hosseini.
Suomalaisessa koulutus- ja yliopistopolitiikassa lyövät tyhmentämisen aallot. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on päätetty keventää tohtorin tutkinnon vaatimuksia: opintopisteistä vähennetään neljännes, ja väitöskirjaan riittää jatkossa kaksi julkaistua artikkelia aiemman 3–5 sijaan. Yhdelläkin artikkelilla pääsee väittelemään, jos on ”huippulahjakas”, kertoo Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblom (Yle, 27.10.2024).
Samalla kokeilussa on hallituksen tohtoripilottiohjelma. Sen tavoitteena on lyhentää tutkinnon suoritusaikaa kolmeen vuoteen ja tuottaa pikavauhtia 1 000 tohtoria. ”Suomi tarvitsee yhä enemmän huippuosaajia, tutkijan koulutuksen saanutta työvoimaa”, perustelee tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala.
Nykyisellään tohtorin tutkinnon suorittamiseen kuluu yliopistojen mukaan liikaa aikaa. Onko se ihme, kun väitöstutkimukseen on niin vaikea saada rahoitusta?
”Kokeet koostuvat konekorjattavista rasti ruutuun -tehtävistä, eikä pääsykoekirjoja tai muuta ennakkomateriaalia pääsääntöisesti lueta.”
Tohtoritehotuotannon ohella tekeillä on valtakunnallinen uudistus, jossa yliopistojen eri oppiaineisiin tulee yhteinen valintakoe. Kokeiden määrä karsitaan noin 120:sta yhdeksään.
Yhteisen kokeen uskotaan mittaavan osaamista niinkin erilaisilla aloilla kuin oikeustieteessä ja sosiologiassa – tai historiassa ja musiikkitieteessä. Kokeet koostuvat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta konekorjattavista rasti ruutuun -tehtävistä, eikä pääsykoekirjoja tai muuta ennakkomateriaalia pääsääntöisesti lueta.
Turbonappia painetaan pian myös korkeakoulutuksen alkutuotannossa. Ylioppilastutkintolautakunta kertoo tiedotteessaan 8.11.2024 tehostavansa ylioppilaskokeiden arvostelua: ”Muutos voisi tarkoittaa esimerkiksi monivalintatehtävien lisäämistä tai vastausten merkkimäärän rajoittamista.”
”Henkisen pääoman kartuttaminen vaatii resursseja. Mitään inhimillistä edistystä ei tapahdu ilman kriittistä ja luovaa ajattelua.”
Keventämisen ja tehostamisen nimissä tehdyt uudistukset välittävät oudon viestin maassa, jossa lasten ja nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt: edes akateemisissa opinnoissa ei tarvitse juuri lukea eikä kirjoittaa.
Kaikissa kolmessa tapauksessa vaatimustason laskemisen taustalla ovat taloudelliset, ei pedagogiset perusteet. Yliopisto saa roimasti rahaa jokaisesta valmistuneesta tohtorista, ja yhteiset valintakokeet tuovat säästöjä. Ylioppilastutkintolautakunta taas on rahoitusleikkausten vuoksi pakon edessä.
”Historia osoittaa, että taloudellinen kehitys ja inhimilliset edistysaskeleet ovat seurausta koulutuksesta”, kirjoittaa ekonomisti Thomas Piketty teoksessaan Pääoma ja ideologia. Tätä faktaa eivät voi kiistää edes Pikettyä vitsinä pitävät oikeistoänkyrät. Koulutuksesta pitäisi siis puhua investointina, ei menoeränä.
Työn tuottavuus ei kuitenkaan parane tutkintotodistuksia sarjatulostamalla. Henkisen pääoman kartuttaminen vaatii resursseja. Mitään inhimillistä edistystä ei tapahdu ilman kriittistä ja luovaa ajattelua, eikä niitä voi puurtamatta ja pänttäämättä oppia.
Kolmessa vuodessa kenestäkään ei tule huippuosaajaa.
