Koulun liikunnan arvosanoilla ei ole enää mitään tekemistä osaamisen kanssa
Kilpaurheilua harrastava poika saa liikunnasta kahdeksikon, vaikka lajiosaaminen on kiitettävää. Tilanne herättää kysymyksiä koululiikunnan arviointikriteereistä ja kilpailuhenkisyyden asemasta koulumaailmassa – ja saa pohtimaan, miten nykyinen liikunnanopetuksen linja vaikuttaa tulevaisuuden huippu-urheilijoiden kehittymiseen.
Lapsi, joka haaveilee syksystä ulkojäästä, että siellä voisi viettää taas seuraavan joululoman. Pojat, jotka oman lajin sarjapelien ollessa viikonlopun tauolla, viettävät kaiken ajan ulkona räntäsateessa. Stadionilla on nyt tilaa pelata jalkapalloa siihen asti, kun katuvalot ovat päällä. Koululla saadaan pystyyn korispelit. Välillä käydään kiekkokoulussa ohjaamassa pieniä kiekkokoululaisia. Kotona venytellään ja tehdään lihashuoltoa.
Näille pojille riittää puhelimen ruutuajaksi tunti. Playstationia pelataan joskus yökylässä tai lomilla. Heidän lempiaineensa koulussa on liikunta, mutta sinne monet urheilevat pojat ovat nykykriteereillä vääränlaisia; kilpailuhenkisiä.
Opetushallituksen vuonna 2014 linjaamia liikunnan arviointikriteereitä läpikäydessä selkenee, että koululiikunta keskittyy osaamisen sijaan muihin osa-alueisiin. Monella kunnalla on lisäksi paikallisia opetussuunnitelmia ja painotuksia. Perehdymme näihin, kun kymppiä liikunnasta tavoitellut poikamme kuuli keväällä, että hänen liikunnannumeronsa laskee kahdeksikkoon. Sama käy hänen ystävälleen, joukkuekaverille, jonka kanssa oli voittamassa vain kuukausi aikaisemmin etelän jääkiekon korkeimman sarjan aluemestaruuden. Se ei ole elämää suurempi saavutus, mutta kertonee jonkinlaisesta liikunnallisesta omistautumisesta.
Nykyisissä liikunnan arvioinneissa ei vapaa-ajan ansiot, eikä edes monipuolinen lajiosaaminen, saa painoarvoa. Kysyttäessä saamme opettajalta erittelyn arvosanan osa-alueista. Kymmenestä kriteeristä vain kaksi mittaa liikunnallista osaamista. Ne molemmat ovat lapsellani kymmenen. Liikunnan muuttaa kahdeksikoksi kaksi vitosta.
Turvallisuus on ollut uhattuna, kun lapsi oli ottanut pesäpallossa pidemmän kopitteluvälin kaverinsa kanssa (kaikille tarjottu malli oli ollut tylsä ja liian helppo). Aikaisemmin talvella liian kovat vauhdit voimistelurenkaissa (halusi haastetta). Toinen vitonen on kilpailuhenkisyydestä. Kevään arviointikeskustelussa opettaja toivoo, että kilpailuhenkisyyden voisi unohtaa koululiikunnassa ja myös välituntipeleissä.
Luokalla on monta urheilijapoikaa ja heistä jokainen on osaltaan saanut kokea liikunnan arvosanan laskun. Yhden äiti kertoi, että opettaja toivoisi pojalta enemmän henkistä johtajuutta liikuntatunneilla. Poika oli tuolloin kymmenenvuotias.
Miksi liikunnassa osaamisesta jopa rangaistaan?
Joudumme tekemään vanhempina arvovalinnan. Emme koe, että voimme vaatia lapselta, joka elää ja hengittää (kilpa)urheilua, että alkaisimme tappamaan tämän luontaista kilpailuhenkeä. Lapseni tuntien, en rehellisesti edes tiedä, miten se onnistuisi. Painotan toki pojalle, että kenellekään ei saa sanoa ikävästi liikuntatunneillakaan, jos peli ei etene toivotusti. Syksyn aikana olen koittanut muistutella, että liikunnassa on mentävä vähemmän liikkuneiden mukaan, jos arvosanaa haluaa nostaa. Oikeasti päällimmäinen tunne lapsen puolesta on lamaannus.
Sama lamaannus oli aistittavissa, kun seurasin suomalaisten urheilijoiden suorituksia kesäolympialaisissa. En voinut olla miettimättä mitä koululiikunnan kilpailuhenkisyyden alasajo ja tasapäistäminen tekevät kilpaurheilullemme? Voiko yksi vastaus nollaan olympiamitaliin löytyä koulun tasapäistävästä liikuntakasvatuksesta?
Liikunnan avulla edistetään yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja yhteisöllisyyttä sekä tuetaan kulttuurista moninaisuutta.
Nämä opetushallinnon kirjatut kriteerit ovat elintärkeitä arvoja, joiden soisi ulottuvan koko koulujärjestelmään. Näiden toteutumiselle oppilaan arvioinnin kannalta on kuitenkin olemassa jo oma numero; käyttäytyminen ja huolellisuus.
Miksi liikunnan numeroon on kasattu valtaosa arviointikriteereitä, jotka eivät liity millään tavalla liikunnalliseen osaamiseen, eikä edes oppiaineesta innostumiseen? Miksi nämä vaatimukset eivät yllä vaikkapa matematiikan arviointiin? Miksei matematiikan etevin oppilas joudu näyttämään matematiikan tunneilla henkistä johtajuutta?
Miksi liikunnassa oppilas ei saa haastetta, mutta matematiikassa saa? Tai miksi liikunnassa osaamisesta jopa rangaistaan? Miksi liikunnallisesti lahjakkaat eivät saa osaamisestaan palkintona kiitettävää numeroa, kuten muiden aineiden taitajat omissaan?
”On aika kysyä, että miten paljon näiden kultahippujen kehittymiseen tarvittaisiin valmentajien, seurojen, lajiliittojen, komiteoiden, vanhempien panostuksen lisäksi myös koululaitoksemme liikuntamyönteisyyttä?”
Viemme asian rehtorille, joka ei ole varsinaisesti niittänyt mainetta liikuntamyönteisyydestään. Kolme lastani ovat käyneet koko elämänsä samaa peruskoulua. Esikoinen on jo lukiossa. Koko peruskouluaikana ei ole järjestetty kertaakaan yleisurheilukilpailuja – hiihtokilpailuista puhumattakaan. Kaksi lastamme ovat päässeet osallistumaan koulujen välisiin palloturnauksiin – kumpikin kerran.
Koulujen liikuntatapahtumat, jotka olivat omassa lapsuudessani jokavuotisia, jopa arkisia, ovat loistaneet koko lasteni peruskoulun poissaolollaan. En tiedä, onko tilanne sama kaikkialla koulumaailmassa vai ovatko nämä oman koulumme tekemiä painotus(arvo)valintoja.
Tilastollisesti on käytännössä mahdotonta, että pian 13-vuotiaasta lapsestani tulisi huippu-urheilija – tai kenestäkään näistä luokkakavereista. Mutta aina jostain 13-vuotiaasta koululaisesta jossain päin Suomea voi tulla.
Voittavat huippu-urheilijat syntyvät monen osa-alueen tuloksena. On aika kysyä, että miten paljon näiden kultahippujen kehittymiseen tarvittaisiin valmentajien, seurojen, lajiliittojen, komiteoiden, vanhempien panostuksen lisäksi myös koululaitoksemme liikuntamyönteisyyttä?
Ja voisiko se yltää myös urheilua harrastaviin ja jopa siinä pärjääviin oppilaisiin sukupuolesta riippumatta?
Kirjoittaja on toimittaja-tietokirjailija, joka on yhden uran voimistelumaailmassa tehnyt valmentaja.
