Image

Kotiinpaluu



Kotiinpaluu

Perparim Hetemaj muutti Suomeen Kosovosta viisivuotiaana. Suomessa hänestä kasvoi ammattijalkapalloilija, ja nyt hän pelaa Kreikassa. Kesällä hän palasi ensimmäistä kertaa takaisin Kosovoon.
Teksti Antti J. Peltonen
Kuvat Juuso Westerlund

Ränsistyneen stadionin kostealla nurmella seisoo rivissä 22 nuorta miestä. Miesten eteen on aseteltu suuri sinikeltainen lippu, jonka keskellä on kuusi valkoista tähteä.

On kesäkuu 2008 ja Kosovon pääkaupungissa Pristinassa on alkamassa historiallinen jalkapallo-ottelu. Vastakkain ovat siniasuinen Kosovon epävirallinen A-maajoukkue ja valkopaitainen tähdistöjoukkue, jonka jäsenet ovat syntyneet Kosovossa, mutta pelaavat nykyisin ammattilaisina pitkin poikin Eurooppaa.

Jälkimmäisessä pelaa myös kolme Suomen kansalaista: veljekset Shefki ja Njazi Kuqi sekä Perparim Hetemaj, 21-vuotias AEK Ateenaa edustava lahjakkuus, jonka kuusihenkinen perhe saapui Suomeen pakolaisena syksyllä 1992.

Rätisevistä kaiuttimista alkaa tulvia säveliä, jotka kuulostavat sekä mahtipontisilta että kärsiviltä. Vaikka kyseessä on Kosovon kansallislaulu, yksikään stadionin muutamasta tuhannesta ihmisestä ei laula. Sieltä täältä alkaa sen sijaan kuulua vihellyksiä ja buuauksia. Kosovon kansallislaulussa ei ole lainkaan sanoja, koska maan pieni serbivähemmistö ei ole niitä suostunut hyväksymään.

Perparim Hetemaj näyttää levottomalta. Syynä ei ole kokemuksen puute – “Perpa” on pelannut Mestareiden liigassakin jopa 70 000 katsojan edessä – vaan inhimillinen erhe: hän oli pakannut pelikassiinsa eriparikengät. Vasemman jalan nappulakenkä kuuluu pikkuveli Mehmetille ja on kaksi numeroa liian iso.

Juuri ennen ottelun alkua hetkeksi tauonnut sade alkaa uudelleen. Katsomossa Hetemaj’n äiti Emine ja sisko Fatlume suojautuvat parhaansa mukaan. Yhdeksänkymmentäluvun lopussa käyty Kosovon sota tuntuu yhä Pristinassa. Sodan murjoman stadionin pääkatsomolla ei ole katosta.

“No niin, tämä on sitten mun ensimmäinen olut, jonka olen koskaan nauttinut Kosovossa”, Perparim Hetemaj sanoo ja nostaa maljan. Viime käynnistä Kosovossa on vierähtänyt seitsemän vuotta. Silloin Perpa kaitsi maaseudun rauhassa sukulaistensa lehmiä. Nyt hän istuu Pristinaa halkovan kävelykadun varrella sijaitsevassa kahvilassa ja katselee kaupungin elämää.

Pristinan keskusta on melkein samanlainen kuin missä tahansa muualla: kiinnostavia baareja ja muodikkaasti pukeutuneita, hilpeitä seurueita. Mutta vastaan ajaa myös YK:n tunnuksilla varustettuja sotilasajoneuvoja, ja lähistöllä sijaitsevan EU:n virastokolossin rauta-aitaan on teipattu satojen sodassa kadonneiden mustavalkokuvia.

Kosovossa käytiin viimeinen Jugoslavian hajoamissodista. Maaliskuussa 1996 alkanut sota kesti runsaat kolme vuotta ja surmasi yli kymmenentuhatta ihmistä. Arviolta miljoona albaania pakeni Kosovosta. Sodan päätyttyä osat vaihtuivat ja 280 000 serbiä joutui jättämään kotinsa. Maakunnan asemaa yritettiin ratkaista YK:n erityislähettilään Martti Ahtisaaren johdolla, mutta tuloksetta. Viime helmikuussa Kosovo julistautui itsenäiseksi.

Perparim ei itse muista sotaa. Hän oli viisivuotias, kun perhe saapui Suomeen, ja hänen teini-ikänsä täytti jalkapallo. Suomeen tullessaan Hetemaj’t asuivat ensin Oulussa, mutta kotiutuivat pian Helsinkiin.

Paria vuotta myöhemmin tuolloin kahdeksanvuotias Perpa karkasi veljineen ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiinsa salaa vanhemmiltaan. Ensin Perpaa ja pikkuveljeä “Mehua” ei tosin huolittu treeneihin, koska pojat eivät olleet hoitaneet harjoitusmaksuja. Myöhemmin valmentaja myöntyi ja Hetemaj’n perhe rahoitti harrastusta talkootyöllä. Nyt molemmat pojat pelaavat Kreikassa hyvin palkattuina ammattilaisina. Siellä 19-vuotias Mehmet on nytkin, joukkueensa Panioniosin harjoitusleirillä.

Vuosi sitten Perpa lunasti lapsena antamansa lupauksen ja osti vanhemmilleen upouuden kerrostalokodin Helsingin Tapanilasta. Tämä vuonna Hetemaj’lla on tosin ollut rahaongelmia. Kreikkalaiseen jalkapallokulttuuriin kuuluvien sopimusepäselvyyksien takia häneltä jäi keväällä saamatta viiden kuukauden palkat.

“Niitä tässä on odoteltu. Varsinkin, koska Ateenassa minulle tulee väkisinkin pieni menoerä”, Hetemaj hymyilee. Hän tarkoittaa kesän aikana vatsan seudulle kertyneitä ylimääräisiä kiloja, joista joutuu AEK:n pykälien mukaan maksamaan 100 euroa sakkoa jokaista sataa grammaa kohden.

Sympaattinen ja kohtelias, mutta myös hieman lapsekas ja turhankin itsepäinen. Sellainen käsitys tulee herkästi Perparim Hetemaj’sta. Suomalaisissa jalkapallopiireissä Hetemaj on vaikean ihmisen maineessa.

Tälläkin hetkellä hän on huonoissa väleissä sekä Suomen nuorten maajoukkueen päävalmentajan Markku Kanervan että A-maajoukkueen päävalmentajan Stuart Baxterin kanssa. Myös Kreikassa valmentajien ja seurajohtajien kanssa on ollut ongelmia.

Hetemaj’ta pidetään heikkona joukkuepelaajana, joka ei ole aivan niin hyvä jalkapalloilija kuin hän itse ja hänen läheisensä tuntuvat ajattelevan.

Esimerkiksi Suomen palloliitossa ajatellaan, että Hetemaj yrittää puhua tietään A-maajoukkueeseen, vaikka hänen saavutuksensa kentällä eivät ole olleet riittäviä varsinkaan viime vuoden helmikuussa sattuneen sääriluun murtuman jälkeen. Apua ei ole ollut siitäkään, että Hetemaj on useita kertoja sanonut julkisuudessa, ettei hän ole vielä varma, haluaako hän edustaa jatkossa Suomea vai Kosovoa.

Osa hankaluuksista saattaa selittyä sillä, että Hetemaj on helppo ymmärtää väärin. Hänen puheensa on usein katkonaista ja kieliopillisesti vähän nurinkurista. Se johtuu lukihäiriöstä, jonka olemassaolo selvisi Hetemaj’lle viimeistään Malmin yläasteella. Opettaja pakotti vastahakoisen pojan luokan eteen lukemaan ääneen otetta kirjasta, jonka nimeä Perpa ei enää edes halua muistaa.

Hetemaj’n suurimpia vahvuuksia pelaajana ovat juuri ne samat ominaisuudet, joiden vuoksi häntä usein arvostellaan. Persoonallisuus, kova tahto, yllätyksellisyys ja lähes pakonomainen halu menestyä ovat vieneet Hetemaj’n jo aika pitkälle.

“Kyllä mä olen joitakin ihmisiä kohtaan ylimielinen”, Hetemaj itse myöntää.

“Koen, että jos he eivät kunnioita minua, ei minunkaan tarvitse kunnioittaa heitä. Mutta en halua elää elämääni miettien, mitä toiset miettivät. Enkä voisi edes tehdä työtäni, jos loukkaantuisin kaikesta, mitä ihmiset minusta ajattelevat.”

Hetemaj sanoo, että suomalaisten pelaajien ongelma on usein se, että he eivät halua menestystä riittävästi. Siksi he eivät myöskään pärjää.

“Pienenä mä mietin, että olisi hienoa pelata Mestareiden liigassa ja Suomen A-maajoukkueessa ja päästä ammattilaiseksi. Nyt mä olen jo saavuttanut sen kaiken.”

Perpan kova itseluottamus ja omintakeinen puheenparsi tuovat mieleen Zlatan Ibrahimovićin, Ruotsin supertähden, jonka vanhemmat ovat kotoisin entisen Jugoslavian alueelta. Ehkä Perpassa olisi ainesta Suomen Zlataniksi myös jalkapallokentällä. Se edellyttää kuitenkin paitsi kovaa työtä myös henkistä kasvamista.

Perparim Hetemaj sulkee silmänsä, nostaa kätensä vaaka-asentoon, liikuttaa jalkojaan ja antautuu rytmin vietäväksi. Esiintymislavalla Sinan Vllasaliu – yksi Kosovon kuuluisimmista laulajista – villitsee pöydillä tanssivia ihmisiä.

On lauantai-ilta Pristinassa, muutama tunti näytösottelun jälkeen. Kaupallisen tv-kanavan järjestämiin juhliin on kerääntynyt viitisensataa kutsuvierasta. Muusikoiden, mallien, missien, näyttelijöiden, poliitikkojen ja hämärien liikemiesten ohella paikalla ovat myös peliin osallistuneet jalkapalloilijat.

Ottelu päättyi Hetemaj’n joukkueen selvään 3-0-voittoon. Saksassa ammattilaisena pelaava Njazi Kuqi onnistui maalinteossa kahdesti ja Hetemaj selvisi hänkin pelistä kunnialla, eriparikengistään huolimatta.

“Kuuletko tämän laulun”, Hetemaj kysyy, kun Sinan Vllasaliu aloittaa kappaleen, joka kieltä ymmärtämättömän korvaan vaikuttaa aivan samanlaiselta kuin 13 edellistäkin kappaletta. Sävelmän sanat kertovat Agim Canasta, entisestä huippujalkapalloilijasta. Canan poika, ranskalaista Olympique de Marseilles’ta edustava Lorik on nyky-Kosovon suurin jalkapalloidoli, joka aikaisemmin päivällä pelasi Hetemaj’n rinnalla tähdistöjoukkueessa ja poseerasi ottelun jälkeen tämän kanssa kaksikkoa piirittäneille valokuvaajille.

“Tiedätkö, juuri tämän takia mä menen harjoituksiin joka päivä ja teen paljon töitä. Haluan, että jonain päivänä Kosovossa lauletaan musta”, Hetemaj sanoo.

Vielä tänä iltana niin ei käy. Sen sijaan kahden maissa aamuyöllä baarin täyttää rytmikäs huuto, joka kuulostaa yllättävän tutulta. Shefki Kuqi, Shefki Kuqi, Shefki Kuqi, hyväntuulinen miesporukka hokee ja yllyttää suomalaishyökkääjää nauttimaan huomiosta. “Kosovon härkä” kiipeää pöydälle, lyö käsiä yhteen päänsä päällä ja ottaa yleisönsä. 

Vaikka hyökkääjä on kuulunut Suomen A-maajoukkueeseen jo vuosia, Suomessa Kuqia on aina pidetty vähän koomisena hahmona. Pelaajana, jonka on huhuttu olevan vanhempi kuin hän väittää olevansa ja jolla ei armottoman asenteen ja tankkimaisen olemuksen lisäksi ole juuri muita jalkapalloilullisia avuja.

Kosovossa Kuqi on sankari, elävä esimerkki menestyjästä, joka on taistellut itselleen ja perheelleen paremman elämän.

Sellaisia Kosovo kipeästi tarvitsee.

Perparim Hetemaj istuu betonisella parvekkeella. Alla avautuu näkymä yli Skenderaj’n, jossa lähikylät mukaan lukien asuu noin 70 000 ihmistä. Vajaan tunnin ajomatkan päässä Pristinasta sijaitseva kaupunki on Kosovon köyhimpiä. Useampi kuin joka toinen työikäinen on työttömänä.

Täällä Perparim Hetemaj vietti elämänsä ensimmäiset vuodet ennen kuin muutti perheineen Suomeen. Vaikka sota alkoi vasta neljä vuotta myöhemmin, sen merkit olivat jo näkyvissä. Vuonna 1989 Jugoslavian serbimielinen presidentti Slobodan Milosevic oli riistänyt Kosovolta sen itsehallintoaseman ja alkanut sortaa maakunnan albaaneja.

Sitä ennen albaanit ja serbit olivat eläneet Skenderaj’ssa rinnan vuosikymmeniä. He kävivät yhteisiä kouluja, työskentelivät samoissa konttoreissa, ostivat ruokansa lähikaupoista ja tervehtivät toisiaan kaupungin ainoassa postitoimistossa. Vuonna 1998 serbiarmeija aloitti sotatoimet Skenderaj’ssa ja piiritti kaupunkia yli 13 kuukauden ajan.

Kaupunkilaisten muistot ajasta ovat karuja.

“Tarkka-ampujat metsästivät ulos uskaltaneita ihmisiä. Yli tuhat maataloa poltettiin, tuhansia naisia ja tyttöjä raiskattiin. Satoja miehiä tapettiin ja vietiin vankileireille”, sanoo Perparimin perheen tuttava Jahdin Ajeti, joka sodasta huolimatta piti albaanilapsille laittomia kouluja hylätyissä rakennuksissa, bunkkereissa ja metsissä.

“Kaikki Kosovossa ja Albaniassa tuntevat Skenderaj’n. Ihmiset tietävät, että täällä kärsittiin eniten. Että täällä ihmiset eivät antaneet serbeille periksi.”

Sodan jälkiä löytyy Skenderaj’sta enää vähän. Raunioita tai luodinreikiä ei juurikaan ole. Rakennukset ovat melko ehjiä, joskin monet keskeneräisiä.

Äskettäin laatoitetun kävelykadun varrella on pari nettikahvilaa, tusina viihtyisää baaria, lukemattomia partureita ja kampaamoja sekä kolmikerroksinen ostoskeskus.

“Sodan jälkeen täällä tapeltiin paljon. Ihmiset riitelivät toistensa kanssa vähän kaikesta. Enää niin ei ole. Ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei riitely hyödytä ketään”, Hetemaj sanoo ja astuu sisään parvekkeen ovesta.

Asunto on sama, josta Hetemaj’t 1990-luvun alussa lähtivät. Silloin koti oli kuin sisustuslehdestä. Reilun 80 neliön asunnossa oli kaksi makuuhuonetta, tilava kylpyhuone, toimiva keittiö ja suuri olohuone, jonka nurkassa oli yksi viisikerroksisen talon harvoista televisioista.

“Sodan aikana asunto oli vuosia tyhjillään. Serbijoukot ja varkaat rikkoivat silloin paikkoja ja ryöstivät huoneistosta kaiken, minkä irti saivat. Mutta joskus tämä oli kaunis koti. Nykyisin tämä on sukulaistemme omistuksessa, mutta he antavat meidän olla täällä vuokralla, kun käymme Kosovossa”, äiti Emine sanoo ja päivittelee makuuhuoneeseen ilmaantunutta vesivahinkoa.

Jugoslavian hajoaminen alkoi diktaattori Josip Broz Titon kuoltua vuonna 1980. Liittovaltion eri osat alkoivat haaveilla itsenäisyydestä. Vuonna 1981 yliopisto-opiskelijat nousivat barrikadeille Pristinassa. Yli sadan ihmisen kuolemaan johtaneissa pari viikkoa kestäneissä levottomuuksissa olivat mukana myös Perparim Hetemaj’n vanhemmat.

Emine muistaa, että eräänä iltana sotilaspoliisit olivat jo pidättämäisillään Perparimin isän Miftarin. Emine sai sen estettyä kietomalla kätensä kihlattunsa ympärille ja sanomalla: “Jos viette nyt hänet, joudutte viemään myös minut. Minä en häntä jätä.”

Serbipoliisit tekivät poikkeuksen ja antoivat pariskunnan mennä. Pari vuotta myöhemmin Emine ja Miftar muuttivat Skenderaj’hin ja avioituivat. He työskentelivät molemmat juristeina, mikä takasi nelilapsiselle perheelle huomattavasti keskivertoa paremman elintason.

Elämä oli aika leppoisaa siihen saakka, kunnes sortotoimet alkoivat.

“Yhtenä aamuna vuonna 1991 työpaikalleni tuli seitsemän serbipoliisia, joilla oli mukanaan valmis lomake, joka minun piti allekirjoittaa tai saisin potkut saman tien”, Emine kertoo.

“Lomakkeessa oli kohta, jossa tunnustaisin Kosovon olevan osa Serbiaa, mikä tekisi myös minusta serbialaisen. En olisi ikinä allekirjoittanut sitä paperia. Mieluummin olisin mennyt vaikka vankilaan. Viikkoa myöhemmin serbipoliisit vierailivat mieheni toimistossa patruunatehtaalla. Sen jälkeen olimme molemmat työttömiä. Noin vain. Vuoden verran elimme säästöillä ja sukulaisten sekä ystävien tuella.”

Kun vuotta myöhemmin serbipoliisit alkoivat hakea albaaneja kotoa kuulusteltavaksi, Hetemaj’t päättivät paeta Suomeen. Siellä kaikki oli aloitettava tyhjästä.

“Lapset itkivät, kun heille annettiin vastaanottokeskuksessa käytettyjä vaatteita. He eivät voineet ymmärtää, miksi meillä ei enää ollutkaan varaa samanlaiseen elämään kuin ennen. Sydänviasta ja vaikeasta astmasta kärsivä Miftar oli terveydeltään liian heikko työelämään. Itse olin pari vuotta yhdessä yrityksessä postitusapulaisena, mutta sitten firma meni konkurssiin. Ja kun mies oli sairas ja lapset pieniä, päätin jäädä kotiin”, Emine muistelee.

Niinpä perheen lapset menivät ensin päiväkotiin ja sitten kouluun, löysivät kavereita, oppivat uuden kotimaansa kielen, kirjoittivat ylioppilaaksi ja saivat lopulta Suomen kansalaisuuden.

Ovikello soi. Sisään kävelee Deshevin kylästä vierailulle saapunut Perpan serkkutyttö Anita, joka tuo tuliaisiksi hieman vadelmalta näyttäviä duda-nimisiä marjoja.

Anita, Perparim ja hänen siskonsa Fatlume loikoilevat patjojen päällä lattialla kotoisassa olohuoneessa. Seinälle on liimattu lehtileikkeitä Hetemaj’n veljesten jalkapallourasta. Niiden vieressä on 80-luvun lopussa otettu valokuva, jossa äiti Emine poseeraa sinisessä kesämekossa neljän pienen lapsen kanssa.

Perpa kertoo Anitalle ja “Fatille” kirjoittavansa runoja – ehkä niistä voisi julkaista tulevaisuudessa kokoelmankin. Hän esittää spontaanisti pari runoaan, joiden lauseet ovat lyhyitä, riimit yksinkertaisia ja teemat universaaleja. Ne kertovat tyttöjen ja poikien välisestä romanttisesta ystävyydestä ja naurattavat ainakin 16-vuotiasta Anitaa.

Myöhemmin illalla Hetemaj istuu trendibaarin pehmeällä nahkasohvalla ja juttelee iloisesti miehen kanssa, jolla on kukallinen kauluspaita ja ruudulliset housut. Shqiprim Mehaj on Perparimin paras lapsuuden ystävä.

Mehaj asuu yhä samassa kerrostalossa, josta Hetemaj’t muuttivat aikanaan Suomeen. Vaikka Perpa ja Shqiprim eivät ole tavanneet seitsemään vuoteen, he kertaavat luontevasti muistojaan kala- ja uimareissuista läheiselle joelle ja siitä, kun he yhdessä adoptoivat Benji-nimisen kulkukoiran.

“Benji yritti aina karkuteille, joten telkesimme sen autiotaloon. Äitimme ihmettelivät pitkään, miten jaksoimme syödä niin paljon, kunnes he keksivät, että veimme osan ruoasta koiralle”, Mehaj hymyilee.

Benjin kohtalo oli lopulta karu. Se kuoli sodan aikana. Ei taisteluissa, vaan autiotalossaan vuotavan vesiputken ja viallisen sähköjohdon tappavaan yhdistelmään.

Skenderaj’n lähistöllä on Prekazin kylä, joka on Kosovon konfliktin kenties keskeisin paikka. Kylän hautausmaalle on haudattu 53 yhteen ja samaan Jasharin sukuun kuulunutta ihmistä.

Tarina on lohduton. Maaliskuussa 1998 Serbian tiedustelupalvelu oli vihdoin onnistunut selvittämään Kosovon itsenäisyyttä ajaneen sissijärjestö UÇK:n johtajan Adem Jasharin olinpaikan.

Serbiarmeijan luodit ja pommit moukaroivat kolme päivää Jasharin kotitaloa Prekazissa. Kun yksipuolinen taistelu neljäntenä aamuna lakkasi, raunioista kaivettiin 48 ruumista.

Surmansa saivat Adem Jasharin lisäksi kaikki hänen talossa olleet sukulaisensa yhtä lukuun ottamatta. Uhreista nuorin oli 5-vuotias poika Bujar Zëne Jashari.

Perparim Hetemaj katselee hautausmaan valkoisia ristejä hiljaisena, kunnes laskee seppeleensä Adem Jasharin haudalle.

Sitten Perparim, Fatlume ja Emine kiipeävät pikkubussiin, joka vie heidät Eminen vanhaan kotikylään Vitakiin. Se, niin kuin moni muukin paikka Kosovossa, on kaunista seutua. Kylää ympäröivien vuorten rinteillä kasvaa marjapensaita ja pähkinäpuita. Vastaan tulee vanha traktori matkalla kyntötöihin. Sato korjataan yhä heinäseipäillä. Laakson pohjalla mutkittelee joki, penkereillä lehmät laiduntavat laiskasti.

Maantien varresta löytyy viisi hautaa. Niistä yhdessä lepää Eminen veli Muhamet Miftaraj, jonka serbipoliisit ampuivat perheen kotitalon pihaan perjantaina 13.3. vuonna 1998.

“Muhamet tapettiin hänen vaimonsa ja kuuden lapsensa silmien eteen. Hän oli lempienoni. Muistan, kuinka sain usein istua hänen sylissään Mersun etupenkillä ja kuvitella ajavani autoa, vaikka jalkani eivät ylettyneet lähellekään polkimia”, Perparim sanoo.

Sitten hän sulkee itkevän äitinsä halaukseen.  

Nyt juhlitaan! Kesäkuun puolivälin keskiviikkona Skenderaj’n kävelykatu täyttyy jo iltapäivällä ihmisistä, jotka ovat kokoontuneet juhlistamaan kaupungin serbimiehityksestä vapautumisen yhdeksättä vuosipäivää. Adem Jasharin patsaan luona pidetään puheita.

Kaiuttimet rätisevät taas, mutta musiikkia ei soiteta. Se on protesti, koska lukuisia Kosovon vapautusarmeijan UÇK:n toimintaan osallistuneita albaaneja viruu yhä Serbian vankiloissa.

Ilmassa on silti uudenlaista toivoa. Vain neljä vuorokautta on kulunut siitä, kun Kosovon presidentti Fatmir Sejdiu allekirjoitti pääkaupungissa useita eri lakeja, joiden myötä Kosovo sai ensimmäisen perustuslakinsa. Sitä Serbian hallitus ei tietenkään hyväksynyt, minkä pelätään johtavan uusiin levottomuuksiin.

Tänään Skenderaj’ssa juhlitaan kuitenkin kaikessa rauhassa. Naton KFOR-joukkojen lapsenkasvoiset brittisotilaatkin löytävät tiensä yhteen kävelykadun baareista. He tilaavat Birra Pejaa, paikallista keskiolutta.

Kun katukahvilat ovat jo sulkeneet ovensa, Perparim ja Fatlume suunnistavat kohti kaupungin ainoaa yökerhoa. Paikallinen musiikkitelevisio on tuonut sinne esiintymään kosovolaislaulaja Labinin. Perparim ostaa ovelta kolmen euron pääsylipun, saa käteensä MTV:n leiman ja astuu sisään kulttuuritalon kellarikerrokseen kyhättyyn diskoon. Matala huone on täynnä savua, hienhajua ja liian kovalle säädetyn musiikin tahdissa tungoksessa tanssivia ihmisiä.

Hetemaj ei viihdy karussa ympäristössä. Hän poistuu paikalta nopeasti ja saattaa sisarensa turvallisesti kotiin.

Vai onko koti sittenkin paremminkin Suomessa? Kumpaa Hetemaj kokee olevansa, suomalainen vai kosovolainen?

“Vaikea kysymys. Mutta sydämeni sykkii kolmelle asialle. Suomelle, Kosovolle ja perheelleni. Toivon, että jostain löytyy tyttö, joka yhdistää ne kaikki”, Hetemaj sanoo ja hymyilee.

Keskiviikon ja torstain välinen yö Skenderaj’ssa on lämmin ja sateeton. Perpa pysähtyy toviksi keskelle kotitalonsa kapeaa sisäpihaa. Siihen, missä hän lapsena pelasi jalkapalloa ystävänsä Shqiprimin, veljensä Mehmetin ja muiden rapussa asuneiden poikien kanssa. Sitten hän astelee kuun valossa poikki aution kadun. Toisella puolella on rakennus, jonka kellarikerroksen ovi on puoliksi avonainen. Oven takaa löytyy pimeä huone, joka on tulvillaan pehmeitä nojatuoleja, vanhoja televisioita ja mustia PlayStation 2 -konsoleita.

Hetemaj istahtaa alas, saa jostain kylmän oluen eteensä ja alkaa pelata Pro Evolution Soccer -konsolipeliä. Joukkueekseen hän valitsee AEK Ateenan, saman jossa hän pelaa tosielämässäkin.

Vajaata varttia myöhemmin virtuaalinen futisottelu on ohi.

Perparim Hetemaj oli kahdella maalillaan kentän sankari.

Image 7/2008

Julkaistu: 24.8.2008