Apu

Luonnossa töissä: Maailman kaunein työpaikka ja Suomen uhanalaisin luontotyyppi Korppoon saaristossa

Luonnossa töissä: Maailman kaunein työpaikka ja Suomen uhanalaisin luontotyyppi Korppoon saaristossa
Inka Virtanen työskentelee Korppoon saaristossa Metsähallituksen luontovalvojana. Hän on huomannut, että Itämeren rehevöityminen uhkaa saariston luonnon monimuotoisuutta.
Julkaistu: 7.11.2021

Lähdön hetkellä on paljon muistettavaa: Onhan eväät pakattu mukaan? Onko viikon työvälineet kuljetettu veneeseen? Pitääkö vielä käydä vessassa? Entä missä on koira?

Syyskuisena tiistaiaamuna hieman yhdeksän jälkeen luontovalvoja Inka Virtanen käy tuttua muistilistaa läpi. Sitten Virtasen työpari Otso Helenius käynnistää veneen moottorin.

– Hoppa in! Virtanen sanoo Hulda-koiralleen.

Koiran kouluttaminen Korppoon pääkielellä ruotsilla on suomea äidinkielenään puhuvalle Virtaselle kielikylpyä.

Metsähallituksen veneellä on tarkoitus matkustaa Korpoströmin satamasta Boskäriin, Nauvon edustalla sijaitsevaan saareen. Saaristomeren kansallispuiston alueella työskentelevien Virtasen ja Heleniuksen viikon työt sijoittuvat tällä kertaa sinne.

Työlistalla on ainakin luontopolun rakenteiden korjaamista, niittämistä sekä risujen ja oksien polttamista. Ne ovat töitä, joita on järkevä tehdä tähän aikaan vuodesta.

Tällaistakin on Metsähallituksen luontovalvojan työ. Samalla tutustumme Virtasen työpaikkaan, saaristo-Suomen metsiin.

Nauvon edustalla sijaitseva Boskärin saari on Metsähallitukselle tärkeä kohde.

Saariston kippurainen klassikko

Merimatka Korpöströmistä kaakkoon Boskäriin kestää puolisen tuntia. On harvinainen syyskuun päivä: meri on rasvatyyni – tai pläkä, kuten Turun saaristossa sanotaan. Helenius toimii kipparina niin kuin yleensä. Seurueemme bongaa telkkäparven, joka kiitää lähellä meren pintaa. Vielä linnut eivät ole muuttaneet talveksi pois

Viimein edessä siintää Boskärin retkisatama. Venettä keinuttava Itämeri on kirkas tavalla, jonka ihminen voi nähdä vain syksyisin ennen jäiden tuloa. Meren pohjasta erottuvat koukeroiset leväkasvustot ja kivinen alusta.

Saamme myös havainnon saaristometsästä. Boskärin kallioista rantaviivaa reunustavat kikkuraiset männyt – klassikko saaristossa – joiden lomasta pilkottaa myös lehtipuita: koivuja, tervaleppiä, haapojakin.

Boskär on Metsähallitukselle tärkeä kohde, sillä saarella sijaitsee niin sanottu lehdesniitty, jota perinteinen karjanhoito on muovannut. Termillä tarkoitetaan niittyä, joka on täynnä hauskan mallisia, lyhyitä ja matalaksi leikattuja puita. Alun perin niitty on ollut flada eli vanha sisäjärvi.

Lehdesniitty on yhdenlainen perinnebiotooppi. Lyhyenlännät puut ovat erikoisen mallisia siksi, että ne on lehdestetty eli leikattu. Vielä 1900-luvun alussa lehdestäminen oli yleistä puuhaa. Kerppuja eli oksakimppuja kerättiin talteen karjan talvirehuksi.

Inka Virtanen on 45-vuotias Metsä­hallituksen luontovalvoja Paraisten Korppoossa Varsinais-­Suomessa. Virtasen työpaikka on Saaristomeren kansallispuisto. Työparina toimii Otso Helenius. Kaksikko viettää usein viikot maastossa saaristo-olosuhteissa yöpyen eri kohteissa. Vene on työssä välttämätön ja tärkein työväline.

Suomen uhanalaisin luontotyyppi

Suomen ympäristökeskus on luokitellut perinnebiotoopit Suomen uhanalaisimmaksi luontotyypiksi. Viimeisen 50 vuoden aikana niiden määrä on vähentynyt yli 90 prosenttia, kun ne ovat joko kasvaneet umpeen tai niistä on tehty peltoja.

Arvokkaita ne ovat siksi, että perinnebiotoopeilla esiintyy useita harvinaisia lajeja. Jos niitty pääsee kasvamaan umpeen, lajit taantuvat, sillä ne eivät saa riittävästi valoa. Siksi luontovalvojat hoitavat niitä perinteisin menetelmin ja sen takia Boskäriinkin tuodaan kesäisin karjaa laiduntamaan.

Ja siksi Virtanen ja Helenius ovat nyt täällä.

Maihinnousun jälkeen kaksikko ei aikaile. Seuraa lyhyt tavaroiden lastaus laiturille, ja niin vain seurueemme on lehdesniityn laidalla.

Sitä reunustaa iäkäs metsä, jonka lehtipuut ovat sieltä täältä alkaneet kellertää syksyisissä väreissä. Vastaan tulee aika ajoin mehevä kasa lantaa, mutta lehmiä ei näy.

Sen sijaan korkeita kerppukasoja on siellä täällä. Ne ovat päivän savotta: risut pitäisi tuikata tuleen. Nykymaailmassa niille ei ole käyttöä karjan talvirehuna.

Saariston metsä­luonnossa on paljon lehtipuita. Se kiehtoo sisämaasta alun perin kotoisin olevaa Inka Virtasta. Vaikka luontovalvojan työ on, hän hakeutuu myös vapaa-ajallaan luontoon retkeilemään tai metsästämään.

Pähkinäpensaat luovat metsään hienon valon

Saariston metsä on lopulta varsin vaihtelevaa. Osa on istutettua metsää, joka on saatettu alulle sillä ajatuksella, että tuottamattomasta maasta pitäisi saada tuottavaa.

Toisaalta saaret tuovat puilleen myös suojaa: niitä ei noin vain hakata, sillä puut ovat usein hankalan sijainnin ja kuljetusmatkan päässä. Puiden kasvu on niin ikään hitaampaa saaristossa.

Ja tietenkin tyypillistä on myös matala puusto. Männytkin alkavat levittää oksiaan sivuille paljon alempana kuin mantereen puolella.

Boskär kuuluu Virtasen suosikkisaariin. Yksi syy on se, että saarella on runsaasti pähkinäpensaita.

– Niissä metsissä, joissa on pähkinäpensaita, on huikean hieno valo. Varjo ei ole tummaa, synkkää varjoa, hän sanoo.

Alun perin sisämaasta kotoisin olevalle Virtaselle myös saarni on tärkeä saariston puu.

– Niitä tulee ihan joka paikkaan, suorastaan riesaksi asti, hän sanoo.

Riesalla Virtanen viittaa kotipihansa puutarhaan.

– Se on jotenkin niin hassua. Tampereella asuessa ei ikinä nähnyt saarnia, mutta täällä se on yleinen.

Pehmeä valo on Inka Virtasen mielestä yksi hienoimmista asioista saariston metsäluonnossa.

Saaristometsät kasvavat umpeen

Seitsemän Paraisilla vietetyn vuoden aikana Virtasella on ollut aikaa seurata, miten saaristometsäluonto on muuttunut. Yksi suuri kehityssuunta ylittää muut: umpeen kasvaminen.

Kun ympäristöön pääsee enemmän ravinteita, valtaan pääsee lajistoa, joka käyttää ravinteita tehokkaasti hyväkseen.

Näillä kasveilla puolestaan on usein erityispiirteenään voimakas kasvu. Ne tukahduttavat muita kasveja.

Erityisesti perhosille ja muille hyönteisille tärkeät kukkivat kasvit ovat vaarassa jäädä peittoon, ja niiden määrä onkin vähentynyt. Hyönteisten määrä puolestaan vaikuttaa lopulta siihen, millaista linnunlaulua metsässä voi kuulla.

– Koko systeemi tavallaan häiriintyy siitä, kun tietynlaiset kasvit saavat vallan. Siitä se kumuloituu. Saaristomeri on hirveän tärkeä alue linnuston lisääntymiselle, Virtanen sanoo.

Yksi kärsijä on ollut saariston saarilla elävä haahka. Erittäin uhanalaiseksi luokiteltu lintulaji on taantunut voimakkaasti viime vuosina.

Boskärissä on luontopolku, jota kulkemalla pääsee syvemmälle metsään. Hulda-koira on aina kytkettynä, sillä kansallispuistoissa koiria ei saa pitää vapaina.

Inka Virtanen tuli töihin Metsähallitukseen keväällä 2021. Hän oli tehnyt ympäristöhoitajan töitä aiemminkin, yksityisellä maatilalla. Kun tehtävät siellä alkoivat painottua eläinten hoitoon, päätti Virtanen hypätä uuteen.

– Se ei ollut sitä, mitä olin opiskellut ja mitä halusin tehdä. Nimenomaan luonnonhoitajana on keinoja ymmärtää kokonaisuutta, hän sanoo.

Opintoja varten Tampereelta kotoisin oleva Virtanen muutti alun perinkin Paraisille. Vuonna 2014 hän aloitti ympäristönhoitajan opinnot ammattiopisto Liviassa. Aiemmin hän oli tehnyt graafisen alan töitä, joissa hän kuitenkin koki olleensa jumissa yhdenlaisessa oravanpyörässä.

– Tämä työ on ikuista oppimista. Olosuhteet muuttuvat, vuodet ovat erilaisia. Ja kaikki liittyy kaikkeen. Viime vuodet on puhuttu hiilensidonnasta, mutta yhtä lailla monimuotoisuuden suojelu on osa kokonaisuutta.

Virtanen ja työpari Otso Helenius kantavat lankkua, jolla on tarkoitus korjata luontopolun portaita. Kaksikko on huomannut työssään, miten korona-aika räjäytti kansallispuistojen kävijämäärät.

Viikot maastossa

Aurinko ei anna armoa – ei, vaikka on syyskuu. Virtaselle ja Heleniukselle tulee kuuma, kun he kasaavat risuja tiiviiseen kasaan.

Viimein yli 10 metriä leveä keko on valmis poltettavaksi. Helenius tuikkaa sen tuleen kaasukäyttöisellä sytyttimellä. Kasa syttyy palamaan niin, että liekit lyövät useiden metrien korkeuteen. Savuvana leviää taivaan korkeuksiin.

Ennen sytyttämistä, tarkemmin kello 11.20, Virtanen on pyytänyt hommaan luvan pelastuslaitokselta. Niin on tehtävä aina, kun luontovalvojat risuja polttavat, jotta viranomaiset tietävät, mistä savu tulee. Toisinaan paikalliset kuitenkin huolestuvat, ja joku saattaa tulla veneellä tarkistamaan, onko saaressa syttynyt maastopalo.

– Ja onhan se ihan positiivista, jos joku tulee tarkistamaan, Virtanen miettii.

Palavaa kasaa on vahdittava vähintään kaksi vuorokautta. Tänäänkin on tarkoitus toimia niin, että Helenius lähtee myöhemmin kuskaamaan vieraita takaisin Korpoströmin satamaan. Virtanen aikoo jää passiin vahtimaan palavaa risukasaa.

Seuraavan yön kaksikko viettää Nauvon Berghamnissa, vanhassa kyläsaaressa, jossa on museorakennus. Iäkkään navetan yläkertaan on rakennettu kaksi makuuhuonetta, ja on siellä juokseva vesikin.

Tällaistakin luontovalvojan työ on. Kotiin ei aina ole palaamista yöksi, vaan usein viikot ollaan maastossa, Virtasen tapauksessa saaristossa. Vasta viikonlopuksi kotiudutaan.

Hiljattain Metsähallituksen rannikon luontopalveluiden kenttätiimillä oli tiimipäivä. Virtanen laskee, että paikalla oli yhteensä viisi naista. On tosiasia, että hänen alansa on hyvin miesvaltainen. Virtanen ajattelee, että osin se johtuu yksilöitten välisistä eroista kiinnostuksen kohteissa. Mutta on silläkin väliä, että luontovalvojat liikkuvat paljon eivätkä välttämättä tule yöksi kotiin.

Se voi olla vaikeaa, jos perheessä on pieniä lapsia. Vielä tänäkin päivänä miehen voi olla helpompi tehdä sellaisia työreissuja.

– Uskon kyllä, että kyse on siitä, että valitsee toisin, Virtanen sanoo.

Syksy on polttamiselle otollista aikaa, sillä enää ei ole liian kuivaa eikä vielä liian märkää.

Eväiden kanssa on vielä petraamista

On lounaan aika. Helenius on hakannut halot, ja on Virtasen vuoro ottaa tulukset esiin ja tehdä tuli retkipaikalle. Virtasen menussa on ryynimakkaroita ja eines-kimchiä, Heleniuksella puolestaan isoäidin tekemää kaali­piirakkaa.

– Olen koittanut paljon miettiä, mitä ruokaa ottaa mukaan, mutta viikot ovat vaihtelevia, eikä aina tiedä, missä pystyy ruokaa laittamaan. Siinä olisi kyllä petraamista. Eilen tein ämpärillisen pastakastiketta. Sitä on nyt joillekin illoille, Virtanen sanoo.

Lounasmaisemissa ei ole valittamista: edessä on tyyni meri, ruska on alkamaisillaan ja ilma on raikas.

– Kyllä sitä aika monta kertaa päivällä ja illallakin katsoo ympärilleen, ja joskus pitää pysähtyä ja ottaa kuva, kun on auringonlasku tai näkee jonkun kasvin. Kyllä sen tiedostaa, kokee itsensä tosi onnekkaaksi. Jos ei maailman kauneimmassa saaristossa, niin saa tehdä töitä top kolmosessa. Nämä kohteet, joissa saadaan olla – eihän tällaisia ole, Virtanen sanoo.

– Mä oon niin rohkea, että sanon, että kyllä tämä on se maailman ykkönen, Helenius lisää.

Hulda-koira kulkee luonto­valvoja Inka Virtasen mukana töissä. Toisinaan koirasta on hyötyä työ­paikalla, sillä Hulda saattaa merkata esimer­kiksi supin jätökset.

Erilaiset tyypit täydentävät toisiaan

Ruoan äärellä on hetki aikaa jutella myös siitä, miten Virtasen ja Heleniuksen tiimityö sujuu. On lopulta turvallisuuskysymys, että he työskentelevät pareittain. Ulkopuolinen voisi kuitenkin helposti ajatella, että kaksikolla on enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä.

Virtanen on 45-vuotias nainen, Helenius 21-vuotias mies. Heidän elämäntilanteensa ovat hyvin erilaisia: Siinä missä Virtanen on uravaihdon tehnyt keski-ikäinen ihminen, parikymppinen Helenius on vasta työuransa alussa.

– Sanoisin, että tietyistä asioista ajatellaan aika samalla tavalla. Mutta sitten tyyppeinä me ollaan aika erilaisia, Virtanen sanoo.

Virtanen näkee asian myös kummankin vahvuuksien kautta: siinä missä Helenius on hyvä käyttämään erilaisia koneita, on Virtasella enemmän taitoa tietotekniikan suhteen.

– Täydennetään toinen toisiamme. Se on tosi hyvä, Helenius sanoo.

– Käännetäänkö toi sun leipä nyt, Virtanen kysyy Heleniukselta, jonka piirakka lepää retkitulella.

– Kyllä se siinä pysyy, Helenius sanoo.

Hetken kuluttua Helenius nappaa piirakan käteensä, murtaa siitä osan ja ojentaa palan Virtaselle.

Valoisa ja hiljainen metsä

Työpäivä on edennyt pitkälle iltapäivään. Virtanen ja Helenius kantavat vielä painavia lankkuja luontopolun rappusille, joita on tarkoitus myöhemmin viikolla kunnostaa. Sitten Virtanen lähtee vielä kanssamme metsäkävelylle ennen kuin on aika palata takaisin Korpoströmin satamaan. Hulda kulkee mukana hihnassa, tietenkin. Kansallispuistossa ja muilla luonnonsuojelualueilla koirat on pidettävä kytkettyinä.

On koirasta hyötyäkin työssä. Toisinaan Hulda rientää veneestä maihin haistelemaan laiturin penkkaa ja saa vainun ketusta. Joskus se saattaa merkata esimerkiksi supin jätöksen. Silloin se tulee tuottaneeksi tietoa luontovalvojille.

Metsä on valoisa ja hiljainen. Lepikon seassa on pähkinäpensaita ja niiden mukanaan tuomaa pehmeää valoa.

Toisinaan tällaisia paikkoja suojellaan omina pähkinälehtoinaan, sillä ne tuovat mukanaan aivan omanlaistaan lajistoa. Siellä täällä on myös lahopuita – sekin on hyvä, sillä monille lajeille ne ovat tuiki tärkeitä koteja. Tällaisessa ympäristössä viihtyy myös pinkki kukka, haisukurjenpolvi, jollaisen Virtanen bongaa lähistöltä.

Yhtäkkiä metsiköstä kuuluu voimakas ammuu. Lehmiä ei ole vielä haettu pois saaresta talven tieltä.

– No hei! Virtanen vastaa lehmälle.

Puiden lomasta horisontissa näkyy, kuinka lehmä lähtee laukkaamaan ihmisen äänen kuultuaan. Sitten se katoaa jonnekin, syvemmälle metsään.

1 kommentti