Apu

Korkea verenpaine aiheutti aivoverenvuodon – Juhan selviytyminen oli ihme: ”Tiesin, että suvussani oli verenpainetautia – Äitinikin söi lääkkeitä, mutta minähän olin nuori ja siksi kuolematon”

Korkea verenpaine aiheutti aivoverenvuodon – Juhan selviytyminen oli ihme: ”Tiesin, että suvussani oli verenpainetautia – Äitinikin söi lääkkeitä, mutta minähän olin nuori ja siksi kuolematon”
Juha Pajuniemi joutui vain 44-vuotiaana saamansa vaikean aivoverenvuoden jälkeen opettelemaan uudelleen, miten puhutaan ja kävellään.

Sinä aamuna päätäni särki, kuten oli särkenyt joka aamu kolmen viikon ajan. Kuvittelin, että se johtuu stressistä, sillä olin painanut töitä niska limassa. Vuosilomani alkaisi viikon päästä. Silloin voisin levätä. Läksin töihin jätehommiin tavalliseen tapaan. Oli elokuun 4. päivä 2010, ja olin 44-vuotias.

Kaverini Kari ajoi roska-autoa, minä kiipesin hyttiin apumiehen paikalle. Vasemmassa korvassani tuntui kovaa kipua. Pian puheeni alkoi puuroutua, kunnes se oli yhtä sössötystä. Valahdin veltoksi, ja valuin penkiltä hytin pohjalle.

Kari tajusi, että nyt oli tosi kyseessä, ja pani autoon vauhtia. Hän soitti pelastusasemalle, jossa vastassa oli ambulanssi. Minulla ei ole tästä muistikuvaa. En ollut enää tolkuissani.

Minut vietiin keskussairaalaan, ja siellä minut sedatoitiin eli nukutettiin. Niin tehdään esimerkiksi ihmisille, jotka tekevät kuolemaa, jotta he eivät tuntisi kipua.

Kurkkuuni laitettiin hengitysputki. Vaimolleni soitettiin, että tulkaa katsomaan, jos meinaatte vielä nähdä miehenne.

Sitten minut kiidätettiin Turun yliopistolliseen sairaalaan. Diagnoosi oli aivoverenvuoto aivorungon sisäpuolella. Siihen ei voitu kajota kirurgisesti, koska sen sijainti oli hankala. Vuodon syynä pidettiin hoitamatonta verenpainetta.

Pian kaikki tietoiset lihakseni olivat halvaantuneet, myös puhumiseen ja nielemiseen tarvittava lihaksisto.

Olin täysin pois pelistä.

Työpaikkalääkäri varoitti verenpaineesta vuosia aiemmin

Olisi varmaan syytä alkaa seurata verenpainetta, työpaikkalääkäri oli todennut jo vuosia aiemmin. Yläpaine oli 160 ja alapaine 90. Koska hän käytti sanaa olisi, arvelin, ettei minulla ollut mitään hätää.

Tiesin, että suvussani oli verenpainetautia. Äitinikin söi lääkkeitä. Mutta minähän olin nuori ja siksi kuolematon.

En ollut huolissani tupakoinnistani, vaikka se nostaa verenpainetta. Olin niin tehokkaan oloinen, etten kokenut polttamisesta olevan haittaa. En edes harkinnut tupakkalakkoa. Alkoholia käytin vaatimattomasti, eikä minulla ollut ylipainoa.

Olin aina harrastanut liikuntaa, ja olin apuvalmentajana tyttäreni jalkapallojoukkueessa. Pidin kohonnutta verenpainetta pikkujuttuna. Asia unohtui, koska se ei oirehtinut millään tavalla.

Minulla oli monta rautaa tulessa. Rakastin työtäni autonkuljettajana. En ollut poissa töistä edes flunssassa. Luulin, ettei maailma pärjännyt ilman minua.

Kotona vauhdista huolehti viisi lasta. Kun päätäni alkoi vuonna 2009 särkeä, en kiinnittänyt asiaan kummempaa huomiota. Vitsailin, että ikä varmaan tekee tepposiaan, olinhan jo ehtinyt neljänkympin paremmalle puolelle.

En huolestunut edes silloin, kun särky muuttui joka-aamuiseksi. Tunsin itseni muuten terveeksi. Mikään ei viitannut siihen, että tekisin kohta kuolemaa.

– Hämmästelen joskus, miten paljosta olen selvinnyt, Juha sanoo. Vaimo Eeva on ollut tärkeä tuki.

Ensimmäiset mielikuvani sairaalasta ovat unenomaisia välähdyksiä. Muistan katselleeni ympärilleni. Hoitajat olivat minusta ihan tupakan näköisiä. Hallusinaatio johtui varmasti siitä, että minun teki kovasti mieli tupakkaa. Muistan, että pissin housuuni, koska en kyennyt puhumaan ja kertomaan, että minulla oli pissahätä. Se koetteli itsetuntoa ja ihmisarvoa.

En ollut enää tehokas ukko, vaan avuton mies muiden armoilla.

Jossakin vaiheessa tajusin, että olen Turussa. Ajattelin, että ei hätää, Turku on tuttu paikka. Menisin linja-autoasemalle, josta lähtisin kotiin Poriin. En ymmärtänyt, että olin sairas ja sairaalassa.

Vietin ensin teholla ja sitten neurologisella osastolla yli kolme viikkoa. Sinä aikana halvaus hieman hellitti, ja lihakset alkoivat toimia jossakin määrin.

En ollut enää hengenvaarassa, joten minut siirrettiin keskussairaalaan Poriin. Siellä minut nostettiin ylös ja pyörätuoliin ja hengitysputki poistettiin.

Syyskuussa alkoi kuntoutus. Vasta silloin aloin hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Olin saanut aivoverenvuodon ja käynyt lähellä kuolemaa.

Oli ihme, että olin hengissä.

Kaikki piti opetella uudestaan

Aluksi en iloinnut siitä, vaan mieleni oli musta. Olin menettänyt 44-vuotiaana kaiken: olin puhe- ja liikuntakyvytön. Olin katkera, koska kuolema ei ollut vienyt minua, vaan olin jäänyt kitumaan.

Ajatukseni muuttuivat, kun sain samassa jamassa olevan huonekaverin. Hitto vie, en ollutkaan ainut, jolle oli käynyt näin. Tuntui kuin auringonpaiste olisi kirkastanut pääni. Päätin, että tekisin kaikkeni kuntoutumiseni eteen.

Urakka oli iso, koska minun piti opetella ihan kaikki uudestaan. Tapasin fysioterapeutin ja toimintaterapeutin päivittäin ja puheterapeutin kerran viikossa.

Aluksi puheeni oli yhtä sössötystä, mutta kykenin silti kommunikoimaan huonekaverini kanssa. Tarjosimme toisillemme vertaistukea. Se oli kullanarvoista.

"Tupakka jäi kertalaakista. Sairaalassa minulla oli nikotiinilaastari. Välillä olisi tehnyt mieli polttaa, mutta onneksi kukaan ei ymmärtänyt, kun yritin kertoa, että halusin parvekkeelle tupakoimaan."

Pyörätuolilla kulkeminen alkoi sujua. Opin vasenkätiseksi, vaikka olin ennen oikeakätinen. Oli pakko, koska vasen puoli toimi paremmin.

Puheeni muuttui selvemmäksi harjoittelun edetessä. Se tuntui vapauttavalta. Tulin jälleen ymmärretyksi.

Tapasin myös psykiatrin. En varsinaisesti hyötynyt siitä, koska en halunnut näyttää, että minulla olisi ollut ongelmia. Olin aina pitänyt murheeni sisälläni.

En kertonut mustista hetkistä edes läheisilleni. Syytin itseäni: olin aiheuttanut aivoverenvuodon jättämällä verenpaineen hoitamatta ja polttamalla tupakkaa. Se oli raskas ajatus.

Ajan myötä syyttely jäi, sillä tärkeintä oli jatkaa eteenpäin ja hoitaa asiat jatkossa paremmin.

Kuntoutus kävi työstä, onneksi

Lokakuun 29. päivä oli juhlapäivä: pääsin viimein kotiin. Veli haki minut ja toi kakun kiitokseksi hoitajille. Itkin, vaikka olin onnellinen. Sairaalassa oli ollut helppo olla, koska siellä tapahtui koko ajan. Kotona olisin omillani.

Vaimoni jäi kotiin muutamaksi viikoksi. Opettelimme yhdessä virtsarakon kotikatetroinnin. Se tuntui minusta nololta. Kun pappi kysyi vaimoltani naimisiin mennessämme tahdotko, hän ei kysynyt, katetroitko tarvittaessa.

Mutta vaimoni on aivan loistava. Hän hoiti kodin ja lapset, kun olin sairaalassa, ja kantoi sen jälkeenkin vastuun arjesta – ja viitsi vielä katsella minuakin.

Töihin en enää palannut. Se oli raju paikka. Työkaverit jäivät, enkä enää kyennyt huolehtimaan perheen taloudesta. Siinä oli nieleskelemistä.

Onneksi kuntoutus kävi työstä. Hyvät ystäväni tukivat, rohkaisivat ja kuskasivat minua fysio- ja toimintaterapiaan. Lämmin kiitos heille! Tammikuun puolivälissä pyörätuoli vaihtui rollaattoriin. Kaverit sanoivat, että se on vanhojen vehje. Totesin, että se on apuväline muiden joukossa.

Helmikuussa kuljin jo kepeillä ja huhtikuussa heitin nekin pois. Se oli hieno hetki. Yhtä hienolta tuntui, kun sain heinäkuussa ajolupani takaisin. Pääsin jälleen lähtemään kotoa omin päin.

Tupakka jäi kertalaakista. Sairaalassa minulla oli nikotiinilaastari. Välillä olisi tehnyt mieli polttaa, mutta onneksi kukaan ei ymmärtänyt, kun yritin kertoa, että halusin parvekkeelle tupakoimaan.

Tupakkasaarnaajaa minusta ei tullut. Olen sitä mieltä, että jokainen tupakoija on selvillä, ettei se ole hyväksi.

Korkean verenpaineen vaaroista sen sijaan saarnaan mielelläni. Moni ei edes tiedä paineensa olevan korkea. Tai jos tietääkin, ei piittaa siitä, kuten en itsekään tehnyt. Keljuinta asiassa on, ettei korkea verenpaine yleensä oireile. Aivoverenkiertohäiriö eli AVH voi olla sen ensimerkki.

Olen saanut tietoa paikallisesta AVH-yhdistyksestä. Innostuin yhdistystoiminnasta niin, että sain siitä työn. Olen kouluttautunut kokemustoimijaksi ja käynyt kertomassa tarinaani sairaaloissa, kuntoutuslaitoksissa ja kouluissa.

Olen aina syönyt suht terveellisesti ja liikkunut. Niitä en ole muuttanut. Käyn viikoittain äijäjumpassa.

Juha Pajuniemi ei osannut huolestua koholla olleesta verenpaineesta, olihan hän melko nuori, liikunnallinen ja aina tehokas.

Huumori on voimavara

Näin vakavasta tilasta paranee hyvin harvoin. Kuntoutumiseni on ihmetyttänyt lääkäreitäkin. Heidän mukaansa minulla oli onnea, koska olin sairastuessani vasta 44-vuotias. Vanhempana tilanne olisi ollut huonompi. Myös peruskuntoni oli hyvä. Se on tärkeää toipumista ajatellen.

Nyt vointini on mainio. Popsin aamuisin kaksi verenpainepilleriä, ja paineet ovat pysyneet hyvinä. Verenpainemittari on olohuoneen pöydällä. Vaimo ei siitä tykkää, mutta minusta mittarin tulee olla esillä, jotta sitä tulee käytettyä.

Minulla on lihasheikkoutta ja tasapaino huono. Huomaan sen, kun kävelen epätasaisessa maastossa. En voi ajaa tavallisella pyörällä. Huristelen kolmipyöräisellä.

Mielestäni puheeni on edelleen huonoa, vaikka tulen kyllä ymmärretyksi. Puheeseen vaikuttaa vasemmalla puolella kasvoja oleva tuntopuutos, joka kiristää suuta. Mutta kaikki nämä ovat pikkujuttuja, kun verrataan lähtötilanteeseen.

Olen oivaltanut, ettei kaikki aina mene kuten suunnitellaan. Elämässä tulee vastaan sellaistakin, jollaista ei haluaisi kohdata. Aina kyse ei ole valinnasta. En tiedä ketään, joka olisi tällaista halunnut.

Aika on auttanut tapahtuneen hyväksymisessä. Ja huumori. Se on iso voimavara.

Kaikesta huolimatta tunnen, että olen syntynyt onnentähtien alla. Olen elossa, minulla on vaimo, lapset ja kolme lastenlasta. Mitä muuta mies voisi toivoa.

Korkea verenpaine ei tunnu

  • Verenpaine on koholla, kun se on 140/90 mmHg tai yli. Tupakointi, runsas suolan, lakritsin tai alkoholin käyttö, stressi, lihavuus ja vähäinen liikunta nostavat verenpainetta.
  • Syy voi olla myös perinnöllinen taipumus tai sairaus, kuten munuaistauti.
  • Vaikka verenpaine olisi kohonnut kovastikin, se ei yleensä aiheuta oireita. On tavallista, että se löytyy rutiinitarkastuksessa.
  • Ensihoitona ovat hyvät elintavat. Jos ne eivät auta riittävästi, tarvitaan lääkkeitä. Niitä käyttää miljoona suomalaista.
  • Kohonnut verenpaine rasittaa valtimoita ja sydäntä sekä haurastuttaa ja rasvoittaa aivojen suonistoa. Se lisää moninkertaiseksi riskin sairastua aivoverenkiertohäiriöön. On laskettu, että tehokas hoito vähentäisi riskiä jopa 40 prosenttia viidessä vuodessa.
  • Näyttöä alkaa olla myös siitä, että niillä, joilla verenpaine on hoidossa, esiintyisi muita vähemmän muistisairauksia.

Lähteet: Aivoliitto ja Terveyskirjasto

Julkaistu: 19.7.2020
Kommentoi »