
Juuri ilmestynyt esikoisteoksesi on nimeltään Räjähdysvaara. Se havainnoi tarkasti tv- ja viihdemaailmaa sekä keski-ikäisyyttä. Mistä idea kumpusi?
Olen työskennellyt tv-alalla 20 vuotta ja sen toimintamalleja on tullut seurattua tarkasti. Se sai hautumaan monenlaisia asioita, joita ajattelin voivani käsitellä fiktion keinoin jossain kohtaa. Stand up -lavoilla olen puolestaan puhunut keski-ikäisen naisen asioista. En halua paljastaa liikaa juonesta, mutta keski-ikä on iso teema kirjassa.
Keski-ikäisistä naisista ja vaihdevuosista ylipäänsä puhutaan julkisuudessa yllättävän vähän. Miksi?
Luin juuri Elinor Gleghornin teoksen Sairas ja viallinen. Siinä käydään läpi naisten terveysongelmien historiikkia, että kuinka naisia ei koskaan oteta tosissaan lääkärin vastaanotolla. Naisia vähätellään ja leimataan hysteerisiksi, mistä on tuhatvuotinen historia – että naisten vaivat eivät ole ihan oikeita. Miesten kipu on oikeaa, naisten vähäpätöisempää.
Toinen ilmiö on, että käsketään laihduttamaan, vaikka vaiva ei liittyisi painoon mitenkään. Tästä kaikesta seuraa se, että ei huvita enää mennä lääkäriin.
Kirjassa puhutaan myös siitä, kuinka naisen terveydessä olennaista on vain lisääntymisterveys. Naisella ei ole ollut muuta funktiota. Vaihdevuosien myötä naisista tulee siis ikään kuin hyödyttömiä, ja siinä kohtaa naiset onkin usein lakaistu pois, lakaistaan edelleen. Ei ihme, ettei moni halua julistaa vaihdevuosiaan.
Täytät vajaan kahden vuoden päästä 50 vuotta. Miltä se tuntuu?
Aion pitää ehkä isot juhlat, kun pyöreät tulevat täyteen. Onneksi koomikon ammatti on siitä kiitollinen, että kokemus on vain plussaa. Meidän tehtävämme ei ole olla hyvännäköinen, vaan mennä sisältö edellä. Totta kai työelämässä sen huomaa niin, että voisi kuvitella miten tämän ikäisellä olisi viisautta ja ymmärrystä enemmän ja sitä kautta vankkaa osaamista työssään.
Mutta kun samalla kehittyy oma tahto. Tässä kohtaa naiset tupataan siirtää sivuun työpaikalta, kun he eivät ole enää niin helppoja. Mieluummin otetaan tilalle ihminen, jota on helpompi käsitellä, työn jälki on toissijaista.
Mitä muita ajatuksia lähestyvä puolivuosisataa herättää?
Yritän syleillä elämän käänteitä, ei tässä muu auta. Ja keskityn tekemään asioita, joista itsekin pidän. En haaskaa enää elämää tekemällä työtä, jolla en koe olevan mitään merkitystä ja josta itse lähinnä kärsin.
Käännyn pois kaikesta mikä tuottaa minulle ahdinkoa ja lisää harmaita hiuksia. Sellaista on esimerkiksi mahdottomilla resursseilla työskentely. En ota sellaisia töitä enää vastaan, koska lopputulos pitää aina rakentaa omista luista ja nahoista.
Isäni kuoli viisi vuotta sitten. Sen jälkeen piti pysähtyä pohtimaan tätä elämän rajallisuutta. Silloin otin ensimmäisen kerran elämässäni lopputilin kesken tuotannon, jossa koin pelkkää riittämättömyyttä ja ahdistusta. Sysäys voi olla monenlainen, liian usein jää vellomaan ”kyllä mä jaksan tämän loppuun” -oloon. Ei ole pakko.
Sosiaalisella medialla voidaan nykyään canceloida ihminen mitättömästäkin syystä. Mitä ajattelet nykymenosta?
Se ahdistaa ja vituttaa. Minua ärsyttää tapa niputtaa ihmisiä, että jos saa yhden määreen niskaansa, tulee perässä 20 muuta. Jos sanon vaikka olevani feministi, kaikki maalaavat minusta tietynlaisen kuvan. Siksi haluan kirjassani tuoda esiin asian inhimillistä puolta.
Cancel-kulttuuri on kuin häpeärangaistus, joka olisi syytä jättää sinne keskiajalle. En ymmärrä sitä. Se johtaa siihen, että älykkäät ihmiset oikeilla paikoilla ovat hiljaa ja vain hullunrohkeat rääväsuut lähtevät politiikkaan. Olen tosi väsynyt tähän polarisoituneeseen maailmaan ja toivon, että oppisimme taas puhumaan toisillemme.
Stand upia tekevästä naisesta tulee jostain syystä roisi ja hävytön, kun hän puhuu rohkeista asioista. Eikö sinua koskaan hävetä mennä lavalle?
Sitä minulta kysytään liiankin usein. Ei hävetä! Yhtään ei hävetä. En ymmärrä, miksi tätä kysytään toistuvasti ja naisena minun pitäisi koko ajan mennä häpeä edellä kaikkeen. En mene. Kieltäydyn.
Mutta totta kai minullakin on aiheita, joista en halua vitsailla. Mitä ikinä sanon, haluan, että voin seistä sen takana.
En tykkää kalastella halpoja nauruja naurujen vuoksi. Siitä olen iloinen, että sovinististen vitsien aika alkaa olla ohi. Eivätkä ne koskaan edes olleet hauskoja. Olen itsekin varmaan sisäistetyllä naisvihalla kasvanut, 80-luvulla ei oikein ihminen muuta voinut. Se oli ainoa läppä mitä ympärillä oli tarjolla. Joko olit takakireä ja huumorintajuton ämmä tai hyvä jätkä. Onneksi valtarakenteet vähitellen natisevat ja patriarkaatti huojuu.
Sinut palkittiin kaksi vuotta sitten vuoden koomikkona. Mikä tekee sinusta hyvän koomikon?
En tiedä! Yritän pitää silmät auki. Muutimme britteihin, kun olin seitsemänvuotias ja jouduin aloittamaan koulun täytenä ummikkona. Silloin syntyi ulkopuolisen katse, en ymmärtänyt mitä minulle puhuttiin, joten yritin järjellä saada kiinni siitä mitä minulta odotettiin. Ja se kaikki tuntui järjettömältä. Kielitaidottomana kyseenalaistajan silmä jalostui.
Kerro jokin salaisuutesi.
Olen maksanut 237 euroa sakkoa Paavo Väyrysen hissikuvan käytöstä.
Kaisa Pylkkänen
Syntyi: 1974.
Asuu: Helsingissä.
Perhe: ystävät.
Harrastaa: elokuvat, teatteri, kävely.
Ajankohtaista: Räjähdysvaara-kirja, stand up -soolokeikka Vantaalla 1.2. Kirjajulkkarikeikka Anna Rimpelän kanssa Helsingissä 17.2.