Konkurssi vei Sari Ricciardellan luottotiedot ja toi velan, jota hän ei kykene koskaan maksamaan – Ei pystynyt edes avaamaan puhelinliittymää lapselleen
Sari Ricciardella uskoi yritykseensä viimeiseen asti mutta teki silti konkurssin. Virheet ja syyllisyys ovat jäytäneet hänen mieltään. Jälkikäteen Sari on miettinyt, että monta asiaa olisi pitänyt tehdä eri tavalla.
Vaikeudet tulivat täysin puun takaa. Vuoden 2015 kesällä Sari Ricciardellan, 50, yritys vastaanotti normaaliin tapaan tilausvahvistuksen suurimmalta toimittajaltaan Ranskasta. Seuraavana päivänä kaikki kääntyi päälaelleen.
– Saimme tiedon, että tavarantoimittajamme oli asetettu selvitystilaan. Se oli järkytys, sillä yli puolet liikevaihdostamme tuli kyseisen yhtiön tuotteista, Sari kertoo.
Hyvinkääläisen Sari Ricciardellan yritys myi asiakkailleen ostoskoreja ja kauppakärryjä. Hän oli yrityksensä toimitusjohtaja ja ainoa omistaja. Elämä oli kiireistä ja suunniteltua, ja kalenteri oli usein täynnä kuukausia etukäteen. Sari asui omakotitalossa puolisonsa ja lastensa kanssa. Yrittäjän arjen vastapainona perhe matkusteli usein ja kävi erilaisissa tapahtumissa.
Tieto tavarantoimittajan menettämisestä pakotti Sarin etsimään korvaavia yhteistyökumppaneita.
– Juoksin monta kuukautta ympäri Eurooppaa. Samaan aikaan liikevaihtomme ja tulos laskivat. Kun menin pankkiin pyytämään lisärahoitusta, vastaus oli, ettei näillä luvuilla enää lainaa anneta.
”Annoin ainoastaan mieheni nähdä, kun romahdin.”
Sari sai lopulta yksityisiltä markkinoilta korkealla korolla myönnetyn lainan, jonka hän joutui takaamaan henkilökohtaisesti. Kaksi vuotta yritys sinnitteli pystyssä ja maksoi kymmenientuhansien eurojen kuukausittaisia lainalyhennyksiä.
Sari joutui nostamaan yrityksestä palkan lisäksi osinkoja, koska muuten tulot olisivat jääneet liian pieniksi.
– Sitten oli meidän vuoromme mennä nurin.
Verottaja haki yrityksen konkurssiin vuoden 2017 syksyllä. Saman vuoden marraskuussa käräjäoikeus nuiji konkurssin viralliseksi.
Sarin muistikuvat konkurssivuodesta ovat hämäriä. Stressitasot huitelivat taivaissa, eikä uni tullut öisin. Terveysmurheet pahensivat tilannetta.
– Hammaslääkärini oli sitä mieltä, että alaviisaudenhampaat pitäisi leikata. Operaation seurauksena alaleukaluuni murtui ja sinne jäi luunpalasia. Konkurssisyksyn aikana söin kahdeksan antibioottikuuria ja kassillisen särkylääkkeitä.
Kaiken keskellä Sari yritti pitää lapsilleen yllä kulissia siitä, että kaikki on hyvin. Häpeä ja syyllisyys olivat kuitenkin koko ajan läsnä. Perheessä on kuusi lasta, joista neljä asui kotona konkurssin aikaan ja nuorin oli vielä esikoulussa.
Konkurssi romahdutti myös perheen talouden. Iso omakotitalo piti myydä. Sari ja hänen miehensä olivat rakennuttaneet sen yhdessä.
– Talo oli piirretty pitkälti minun suunnitelmieni mukaisesti. Siitä luopuminen teki todella kipeää. Selitin lapsille, ettei tämä ollut äidin ykköstoive, mutta se oli pakko tehdä. Konkurssin raadollisen puolen ei pidä kuulua lapsuuteen, Sari sanoo.
Kulisseja oli hetkittäin vaikea pitää pystyssä, koska tunteet nousivat tämän tästä pintaan. Ajoittain Sari ei voinut estää tunteiden näyttämistä.
– Annoin ainoastaan mieheni nähdä, kun romahdin. Pahimpina hetkinä en voinut muuta kuin itkeä ja huutaa lattialla.
Vaikka konkurssista on jo kahdeksan vuotta, sen jäljet näkyvät yhä Sarin arjessa. Suurinta taakkaa hän kantaa luottotietojen menettämisestä.
– Omistan vaatteet päälläni, mutta en mitään muuta. Joku sanoisi, että olen B-luokan kansalainen.
Jokunen vuosi sitten Sari yritti avata tyttärelleen puhelinliittymää. Se ei onnistunut. Luottotietojen menettäminen vaikuttaa myös siihen, ettei edes hänen miehelleen myönnetä asuntolainaa.
Sari on laskenut, että ulosotossa on niin paljon velkaa, ettei hän tule selviämään sen takaisinmaksusta elämänsä aikana. Summa on seitsennumeroinen.
– Vuosittainen korko on enemmän kuin minkä hyvätuloinen ansaitsee samassa ajassa käteen. Palkansaajana sellaisen rahamäärän tienaaminen on mahdotonta.
”Minulla oli sokea usko yritykseen.”
Jälkikäteen Sari on miettinyt, että monta asiaa olisi yrittäjänä pitänyt tehdä eri tavalla.
– En ollut varautunut vaikeuksiin mitenkään. En ollut säästänyt rahaa kassaan, vaan olin käyttänyt sitä mukavaan elämään ja maksanut omakotitalon asuntolainaa. Minulla oli sokea usko yritykseen. Uskoin, että uppoavan laivan saisi jotenkin äyskäröityä tyhjäksi.
Sarin mielessä jäyti. Välillä hän koki pettymyksen tunnetta siitä, ettei osannut reagoida yrityksen tilanteeseen riittävän ponnekkaasti.
– Olin liian optimistinen, pehmeä ja kiltti. En halunnut sanoa henkilökuntaa irti. Koin, että olin vastuussa heistä.
Nyt Sari työskentelee matalapalkka-alalla lentokentän asiakaspalvelussa. Hän laskee lähettäneensä kahden viime vuoden aikana yli 150 työhakemusta. Haluamaansa työpaikkaa hän ei ole löytänyt.
– Työnsaanti ei ole helppoa viisikymppiselle. Eikä konkurssikaan varmasti näytä CV:ssä kovin hyvältä.
Sari olisi halunnut perustaa uuden yrityksen, mutta projekti hiipui luottotiedottomuuteen ja vakuutusyhtiön kielteiseen päätökseen vastuuvakuutuksesta.
Viime vuodet Sari on yrittänyt päästä takaisin normaaliin elämään haastamalla itseään uusissa harrastuksissa. Yksi niistä on ollut juokseminen, jota hän kertoo vihanneensa takavuosina.
– Minun oli pakko todistaa itselleni, että minusta on vielä johonkin. Aloitin juoksemisen ja kävin puolimaratonilla.
Muutenkin hän on tehnyt asioita, jotka olivat aiemmin vieraita.
– Ennen pelkäsin neuloja, mutta nyt käyn säännöllisesti luovuttamassa verta. Yrittäjänä olin mukavuudenhaluinen hotelliyöpyjä, mutta haastoin itseni ja tein viikon vaelluksen Huippuvuorilla. Lähdin tietoisesti hakemaan onnistumisen tunteita rakentaakseni luottamukseni itseeni takaisin, hän kertoo.
Konkurssin jälkeen Sari opiskeli kauppatieteiden maisteriksi ja suoritti lisäksi valokuvaajan tutkinnon Pekka Halosen akatemiassa. Ajatus valokuvausalan yritystoiminnasta kuitenkin jäi, kun luottotiedottomuus esti kuvauskaluston ostamisen yritykselle.
Kauppakorkeakoulun pro gradu -tutkielmassaan Sari haastatteli muita konkurssin läpikäyneitä yrittäjiä. Hän on myös kirjoittanut kirjan aiheesta. Tutkielman tekemisen aikana häpeä ja paha olo nousivat pintaan uudelleen.
– Moneen kertaan mietin, että onko tässä mitään järkeä. Halusin kuitenkin valmistua, saada tutkielman päätökseen ja samalla aiheen pois mielestä.
Sari kertoo, että tutkielman haastatteluista tuli ilmi, ettei lainsäätäjillä ole ymmärrystä konkurssin seurauksista. Harva yrittäjä oli saanut apua julkiselta sektorilta. Haastatteluissa he korostivat vertaistuen tärkeyttä.
– Suomen lainsäädäntö ja konkurssin tehneiden kohtelu on rumasti sanottuna takapuolesta. Konkurssin tehneiden joukossa on suuri määrä hyödyntämättömiä resursseja. Monilla olisi valmis liikeidea ja tahto lähteä yrittämään uudestaan, mutta mitään mahdollisuutta siihen ei ole. Syyllisyys ja häpeä seuraavat kaikilla pitkään mukana.
Suurimpana taakkana Sari pitää nykyisin syyllisyyttä siitä, kuinka monen elämään hänen tekemänsä virheet vaikuttivat.
– En häpeä puhua konkurssistani ja sen syistä, mutta kyllä se oma tyhmyys yhä harmittaa.
