Tunkeutujat kuuluivat Suomen Vastarintaliike -nimiseen uusnatsijärjestöön. Saman järjestön aktiivit tuomittiin vuonna 2010 Helsingin Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta.
Tapahtuma kylmäsi, kahdestakin syystä. Ensiksi siksi, että poliittisesti motivoitunut väkivalta tuntuu Suomen oloissa vieraalta, toiseksi siksi, että olimme jo jonkin aikaa työstäneet Imageen uusnatsiaiheista artikkelia.
Maahanmuuttokriittiseksi itseään kutsuvasta ahdasmielistöstä harva julistautuu itse rasistiksi, saati sitten natsiksi. Olimme uteliaita kuulemaan, ketkä haluavat vapaaehtoisesti kantaa natsin leimaa, ja miksi. Suomen Vastarintaliike kieltäytyi haastattelusta. Vaasalainen Kerho sen sijaan kutsui lehtemme tutustumaan toimintaansa.
Maaliskuun alussa toimittaja Jussi Sippola ja valokuvaaja Juuso Westerlund matkustivat viikonlopuksi Vaasaan. Vastassa odotti joukko kiitospaitaisia, kaljuja miehiä, jotka olivat koristelleet kerhotilansa natsirekvisiitalla. Puheet olivat kovia, eikä rasismia peitelty. Baaritiskin alta löytyi nippu pesäpallomailoja, mutta palloa ja räpylöitä ei näkynyt missään.
Viikonlopun perusteella Vaasan Kerho vaikuttaa enemmän perinteisen kylätappeluperinteen jatkajalta kuin uudenlaiselta turvallisuusuhalta. Toisaalta tällä hetkellä on vaikea arvioida, kummat uusnatsit ovat suurempi vaara: kotikutoiset rasistit vai kansainvälisesti verkottuneet kiihkomielet.
Ensin mainittuja on helppo vähätellä, koska ilmiö on tutumpi. Nyrkki tai pesäpallomaila aiheuttaa kuitenkin tuhoa riippumatta siitä, kuinka hyvin väkivallan tekijä osaa argumentoida toimintansa.
Vaasan Kerho on yksi totuus suomalaisesta oikeistoradikalismista. Se ei ole ainoa. Dan Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Li Anderssonin Äärioikeisto Suomessa -kirjan (Into Kustannus, 2012) keskeinen ajatus on se, ettei yhdenmallista oikeistoradikalismia ole. Samasta aatesuunnasta ammentavia ryhmiä on useita, ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia.
Teoksen perusteella suomalaisen äärioikeiston voi jakaa kolmeen kastiin: Hierarkian pohjalla ovat väkivaltaa käyttävät natsit ja rasistit. Välissä on monenkirjava joukko fasismin kanssa flirttailevia kansallismielisiä ajattelijoita, ja huipulla ovat valtakunnan politiikassa vaikuttavat kansanedustajat. Mitä ylempänä hierarkiassa, sitä hienostuneempaan retoriikkaan ennakkoluulot puetaan.
Kastit eivät ole kuitenkaan täysin erillisiä. Tuorein esimerkki siitä on maaliskuulta, kun Hommaforum-henkisen Suomen Sisu -järjestön puheenjohtajaksi valittiin perussuomalaisten kansanedustaja.
Räikeämpiäkin esimerkkejä löytyy: Vaasassa natsikerhon seinällä roikkuva Hitler-kello on jäsenten mukaan perussuomalaiselta kaupunginvaltuutetulta saatu lahja.
Perussuomalaiset ei ole äärioikeistolainen puolue, eikä valtaosa sen jäsenistöstä tai äänestäjistä ole rasistisesti motivoitunutta. Puolueen suosiota selittävät muut syyt: se on onnistunut markkinoimaan itseään vastavoimana aikana, jolloin sellaiselle on ollut kysyntää. Rasismi on perussuomalaisissa silti ongelma, eikä se katoa, ennen kuin puolueen puheenjohtaja Timo Soini tekee asialle jotain.
Vaasan Kerho toi mieleen äskettäin näkemäni Hilton!-dokumentin. Ohjaaja Virpi Suutarin elokuva seuraa viiden nuoren aikuisen elämää itähelsinkiläisessä vuokratalossa. Elokuvassa ulkopuolisuutta ja osattomuutta kokevat päähenkilöt hakevat turvaa toisistaan.
Ajatus syrjäytymisestä tuntuu elokuvan henkilöistä ahdistavalta ja leimaavalta. Pääosa lehtemme haastattelemista Vaasan kerholaisista käy töissä, joten he tuskin tuntevat itseään edes niin syrjäytyneiksi kuin Hiltonin ajelehtijat. Silti muutamista kommenteista kuultaa läpi samoja asioita kuin elokuvassa: tarve kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi omana itsenään.
On kertakaikkisen masentavaa, jos 2010-luvun Suomessa siihen tarvitaan Adolf Hitleriä.
Mikko Numminen, päätoimittaja | Twitter: @mnumminen
