Kolme huippufutiksen trendiä kaudelta 2024-25
Jalkapallo kehittyy koko ajan ja taktiikat muuttuvat. Aition Jesse Saarinen käy läpi, mitkä ovat jalkapallomaailman uusimmat villitykset.
Mistä muistetaan miesten jalkapallokausi 2024/25? Liverpoolin ylivoimaisesta Valioliiga-mestaruudesta, jota se pääsi juhlimaan yhdessä kannattajiensa kanssa ensimmäistä kertaa 35 vuoteen? Ehkä vuotena, jolloin Lamine Yamal & FC Barcelona aloittivat Espanjassa dynastian? Vai Napolin mestaruudesta, joka teki Antonio Contesta ensimmäisen Serie A:n kolmen eri seuran kanssa voittaneen valmentajan? Tai muistetaanko 2025 vuotena, jolloin PSG vihdoin saavutti pakkomielteisen unelmansa Mestarien liigan voitosta?
Jotkin kaudet muistetaan myös pelillisistä trendeistään. Nykyhetkessä, kun huippufutis jenkeissä hikoilevia epäonnekkaita lukuun ottamatta hengähtää hetkeksi, on vaikea arvioida, tullaanko kauden 2025 pelilliset trendit muistamaan vielä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Jalkapallo on äärimmäisen kilpailtua kaaosta, jossa uusia ideoita ja tapoja toimia kentällä syntyy jatkuvalla syötöllä. Ideat ja yksittäisten pelaajien uudet oivallukset ajautuvat eksponentiaalisesti kiihtyvään taisteluun selviämisestä, evoluutioon. Etua tuottavat asiat säilyvät ja monistuvat, muu kuihtuu pois ja unohtuu.
Yksittäisen trendin alkupistettä voi olla mahdotonta jäljittää tarkasti, ja yhtä vaikeaa on ennustaa, milloin monen omaksuman, etua tuottavan tavan, vastalääke keksitään. Nostetaan tämä mielessä pitäen kolme trendiä, jotka huippujalkapallossa kaudella 2024/25 nähtiin.
”Pelaajaorientoitunut prässi on nyrkki silmään positional playlle.”
1. Pelaajaorientoituneet prässit
Jalkapallon kehitys on syklistä. Tietyin väliajoin pinnalle nousee jotain, joka aiemmin on tuottanut menestystä, ja sen jälkeen korvattu aikaan sopivammalla tavalla, ja tuomittu dinosaurusten touhuksi. Vuonna 2025 sellainen asia on pelaajaorientoituneen puolustamisen (tai miesvartioinnin) yleistyminen, varsinkin korkeassa prässissä.
Järjestys ei ole selvä, mutta pelin vaiheet ruokkivat toistensa kehitystä. Tietyn hyökkäämisen tavan yleistyessä keinot sen nollaamiseen keksitään väistämättä, ja puolustuspelaaminen kehittyy. Ja taas on hyökkäämisen vuoro viedä lajia johonkin suuntaan.
Jalkapallossa on pitkään eletty positional playn aikakautta, jossa pelaajien sijoittuminen vastustajan puolustusmuotoon suhteutettuna on nähty olennaisimpana keinona puolustuksen murtamiseen. Shakki-vertaus ei ehkä ole tuorein, mutta osuva se on; tämä puolustaja ei voi liikkua tästä pois, koska sitä uhkaa tuo pelaaja tuossa. Positional play on paikallistunut Espanjaan ja henkilöitynyt Pep Guardiolaan, mutta käytännössä jokainen viime vuosikymmenen huippujoukkue ja huippuvalmentaja Jürgen Kloppista Conteen on lainannut siitä ainesosia.
Pelaajaorientoitunut prässi on nyrkki silmään positional playlle. Jos puolustava joukkue ei pyri tiiviiseen muotoon ja sotilaallisen suoriin linjoihin, jossa pysytään omalla alueella ja puolustetaan sille sijoittuvia vastustajia, ei synny tiloja, joihin sijoittumalla voi ajaa puolustajan tilanteeseen, jossa tällä on vain vääriä vaihtoehtoja valittavaksi. Lisäksi se on tehokas tapa häiritä vastustajan hyökkäyksen käynnistelyä ja mahdollisesti riistää pallo tilanteessa, josta on mahdollista luoda välittömästi maalipaikka. Puolustuspeliä muotoon tai toiseen rakennettaessa on pitkään ollut lähtökohtana se, että alimmassa linjassa on +1, eli yhden ylivoima vastustajaan nähden, esimerkiksi neljän puolustuslinja kolmea hyökkääjää vastaan, ja ylimmässä linjassa taas on prässätty -1, eli usein yksi kärki kahta vastustajan topparia vastaan. Tämä kultainen sääntö on joutanut monella iloisesti roskakoriin. Toki esimerkiksi Marcelo Bielsan joukkueet ovat perustaneet jo aiemmin pelinsä koko kentän pelaajavartiointiin, jossa sääntö toteutuu hyökkääjän huolehtiessa molemmista toppareista ja omien toppareiden jakaessa vastuun vastustajan kärkipelaajasta.
Koko kentän miesvartiointi kaiken kattavana puolustusstrategiana on toki edelleen harvinaisuus. Matalammissa blokeissa mennään yleensä aluepainotteisemmin. Pelaajavartiointiin nojaavat korkeat prässit ovat kuitenkin yleistyneet, varsinkin keskikenttäpelaajien vartiointi oli viime kaudella jopa tavanomaista. Myös Veikkausliigassa voi käydä ihastelemassa tätä trendiä. Aggressiivista pelaajaorientoitunutta prässiä voi nähdä Oulunkylässä, keskialueen miesvartiointia Turussa.
Pelaajaorientoitunut prässi on ainakin hetkeksi katkaissut jalkapallon kehityksen kohti käsipallon pelinkuvaa, jossa toinen joukkue puolustaa muodossa välejä peitellen, toisen pyöritellessä palloa puolelta toiselle rakoja etsien. Nyt peleissä on äärimmäisen intensiivisiä hetkiä, joskus jaksojakin, kun puolustava joukkue kykenee ylläpitämään jatkuvaa painetta pidempään ja hyökkäävä joukkue sietämään prässiä, tai kun pelaajaorientoineessa vartioinnissa joku puolustajista häviää oman 1v1-tilanteensa, ja vastustaja pääsee etenemään vauhdilla kenttää ylöspäin.
Pelaajille pelaajaorientoituneen prässin yleistyminen tarkoittaa vaatimustason nousua. On kyettävä juoksemaan pitkään ja kovaa, muuteltava juoksunopeutta ja ajoitettava omat liikkeet oman suoran vastustajan karistamiseksi. On pystyttävä suojaamaan palloa, ottamaan ensimmäinen kosketus turvaan suojatulle puolelle, syötettävä joukkuekaverille oikealle puolelle ja oikealla painolla. On pysyttävä vastustajan kyydissä, olla tulematta ohitetuksi ja parhaassa tapauksessa pystyttävä riistämään pallo. On voitettava oma suora vastustaja. Vapaalle pelaajalle syöttämisen ajat ovat monelta osin ohi.
2. Relationismi ja rotaatiot
Hyökkäysvoittoisen jalkapallon ystävät, älkää huoliko, hyökkäyspelin vastaisku pelaajaorientoituneelle prässille on jo muhimassa. Jäykät (rigid) pallollisen pelin systeemit, joissa jokainen pelaaja sijoittuu tarkasti omalle alueelleen, ja siellä ikään kuin odottaa, että joukkuekaverit pystyvät hänelle pallon edulliseen asemaan toimittamaan, ovat väistymässä. Tilalle on tulossa vapaammin virtaavia (fluid) systeemejä.
Ensimmäinen trendi, josta on ammennettu elementtejä menestyneiden joukkueiden hyökkäyspelikirjoihin, on relationismi. ”Relationism”-haulla löytää Googlesta noin vuodesta 2023 eteenpäin kirjoitettuja artikkeleja jalkapallon uudesta suunnasta, joten kyse on futiskeskusteluun pari vuotta sitten syntyneestä käsitteestä. Relationismistä puhutaan positionalismin (positional play) vastakohtana. Yksinkertaistaen positionalismissa hyökkäävän joukkueen pelaajat sijoittuvat pitkälti suhteessa vastustajaan, relationismissa suhteessa kanssapelaajiin ja palloon.
”Relationistisesti jalkapalloa ajattelevan joukkueen pelaajat tunnistavat tilanteet, ja ratkaisevat ne vastustajaa nopeammin yhdessä oivaltaen.”
Edelleen yksinkertaistaen positionalismissa katsotaan systeemin ja pelaamisen olevan ylhäältä alas organisoitua – valmentaja on se, joka liikuttelee magneettinappeja fläppitaululla, ja kertoo missä kenenkin on seistävä ja mihin suuntaan liikuttava, ja mistä sen seurauksena päästään murtautumaan. Relationismissä taas pelaajat etsivät kentältä tiettyjä – toki valmentajajohtoisesti yhdessä sovittuja ja harjoiteltuja – tilanteita, muotoja ja toisiaan, ja ratkovat sen jälkeen omin avuin nämä tilanteet. Esimerkki relationistisesta termistä on escadinha, eli tikapuut, jossa kolme pelaajaa on sijoittunut samalle diagonaalille linjalle lähelle toisiaan.
Relationistisesti jalkapalloa ajattelevan joukkueen pelaajat tunnistavat tilanteet, ja ratkaisevat ne vastustajaa nopeammin yhdessä oivaltaen. Esimerkiksi ”escadinhassa” yksi ratkaisumalli voisi olla syöttö ”tikapuiden” alimmalta puolalta keskimmäisen ohi suoraan ylimmälle, jolloin keskimmäinen pelaaja pallon liikkuessa tekee täysvauhtisen liikkeen joko tukemaan tai selustaan, jonne pallo voidaan yhdellä kosketuksella pelata.
Käytännössä relationismille on käynyt, kuten vallankumouksellisimmille ajatuksille käy. Rusinat viedään pullasta, mutta filosofia tai ajatus itsessään ei nouse jalkapallomaailmaa hallitsevaksi. Parhaat valmentajat varastavat ja kopioivat ideoita toisiltaan, historiasta, toisista lajeista ja joskus kokonaan urheilun kehän ulkopuolelta. Ideaa ei osteta sellaisenaan, vaan siitä napataan omaan filosofiaan tai pelimalliin sopivimmat elementit. Esimerkiksi aika harva kopioi Roberto De Zerbin kunnianhimoista pallollista peliä sellaisenaan, mutta lähellä toisiaan pelaava ja keskenään syöttöjä vaihtava keskikentän pohjan kaksikko ilmestyi viimeistään De Zerbin Brighton-vuosien jälkeen aika monen joukkueen pelin ytimeen.
De Zerbinä relationismin suhteen on häärinyt esimerkiksi brasilialaisvalmentaja Fernando Diniz, jonka Fluminense saattoi pakata kahdeksan pelaajaa noin kuudesosalle koko kentästä, kun joukkueella oli pallo. Euroopassa relationistiksi tunnustautuu Malmön kanssa Allsvenskanin 2023 ja 2024 voittanut Henrik Rydström. Dinizin Fluminense kohtasi 2023 vanhan mallisen seurajoukkueiden MM-kisojen finaalissa Manchester Cityn. Ottelusta puhuttiin relationismin ja positionalismin taisteluna. Saimme sosiaaliseen mediaan kivoja klippejä, jossa brasilialaisjoukkue juoksutti Cityä tulemalla ulos mahdottoman näköisistä paikoista – omalta kulmalipulta tai rankkarialueen sisältä – tuomalla pallon lähelle paljon pelaajia, jotka tunnistivat tilanteet samalla tavalla ja toimivat niissä nopeasti ja yhteisymmärryksessä. Itse ottelu päättyi ylivoimaisilla resursseilla operoivan Cityn 4-0 -voittoon. Diniz on Fluminensen jälkeen valmentanut Cruzeiroa ja toiminut Brasilian A-maajoukkueen väliaikaisena valmentajana. Nykyään entinen keskikenttäpelaaja valmentaa Vasco da Gamaa.
Lopulta relationismi ja positionalismi eivät olekaan toisensa poissulkevat vastakohdat, vaan ajatuksia, jotka lyövät kättä päälle tehokkaassa hyökkäämisessä. Esimerkiksi Mestarien Liigan finaaliin edennyt Inter oli Simone Inzaghin alaisuudessa joukkue, jossa osa pelaajista piti hyvin orjallisesti esimerkiksi leveyttä, ja toisilla taas oli vapaus liikkua ”relationistisesti” ympäri kenttää tilanteita ratkomassa. Real Madridia ensi kaudella luotsaava Xabi Alonso taas loi Leverkuseniin systeemin, jossa oli hyvinkin jäykkiä puolia, kuten tunnistettava 3-2 -muoto pelinavaamisessa, mutta myös vapautta esimerkiksi Florian Wirtzille ja Granit Xhakalle tulkita vastustajan muotoa ja liikkua sinne, missä palloon pääsivät. Ruotsalainen Rydström taas on todennut, että pelinavaamista on parempi lähestyä positionaalisesti, ja hänellä keskikentän keskustan pelaajat ovat sidottuja omille pelipaikoilleen.
”Relationismin ja rotaatioiden yleistymisen myötä peli on muuttunut vapaammin virtaavaksi, ja näennäisesti vähemmän kaavamaiseksi.”
Toinen keino murtaa pelaajaorientoitunutta vartiointia ja puolustusmuotoja yleisesti, on pelipaikkojen vaihdot eli rotaatiot. Kun esimerkiksi pallollisen joukkueen keskikenttä liikkuu laitapakiksi, laitapakki nousee laitahyökkääjän paikalle ja laitahyökkääjä liikkuu kentän keskelle, syntyy puolustavalle joukkueelle monta valintatilannetta, jossa voi tapahtua virheitä yhteistoiminnassa tai minimissään viivettä, joka antaa pallolliselle pelaajalle vähän enemmän tilaa ja aikaa. Valintoja ovat esimerkiksi, kuinka pitkälle seuraan omaa pelaajaani, koska vaihdetaan vartioitavia pelaajia vai vaihdetaanko ollenkaan, seurataanko pelaajia vain pystysuuntaan samalla kaistalla vai myös leveyssuunnassa kaistojen yli.
Tällaiset pelipaikanvaihdot eivät yksinään ole uusi asia herran vuonna 2025. Uutta on rotaatioiden sujuvuus, nopeus ja laajuus. Karuselli pyörii jatkuvasti, pelaajien tunnistaessa tilanteen ja toimiessa siihen yhdessä sovittujen periaatteiden mukaisesti. Esimerkiksi laitakaistalla hyökkäyskolmanneksella joukkueen periaatteissa voisi olla, että tarvitaan kolme asiaa: leveys, syvyys ja tuki. Kuka, tai minkä pelipaikan pelaaja minkäkin noista tehtävistä hoitaa, ei ole tärkeää. Se, ettei sama pelaaja tee aina samaa asiaa, esimerkiksi keskikentän keskustan pelaaja tarjoa aina tukea, vain vaikeuttaa vastustajan puolustamista.
Relationismin ja rotaatioihin perustuvan hyökkäyspelin Venn-diagrammien yhteinen alue on varsin suuri, eikä aina ole selkeää, kummasta on kyse. Onneksi mihinkään rajanvetoon ei ole tarvettakaan, jälleen kerran tehokkaassa pelaamisessa ei ole kyse minkään puhtaan ideologian oikeaoppisesta omaksumisesta, vaan omaan pelaajamateriaaliin ja pelimalliin sopivimpien elementtien yhdistelemisestä.
Rotaatioilla on paljon yhteistä myös positionalismin kanssa. Loppujen lopuksi kenttää voidaan täyttää melko samalla tavalla kuin positional playn ihanteissa, mutta systeemin sisällä pelaajat liikkuvat yhteistyössä toisten pelaajien kanssa, sen sijaan että tyytyisivät vain säätelemään omaa peliasentoaan ja etäisyyttä vastustajaan aina samassa tilassa. Esimerkiksi Chelsean pelaaminen Enzo Marescan alaisuudessa oli viime kaudella ajoittain jo aika jäykkää, vaikka rotaatioita kyllä tapahtui: oikean pakin paikalta liikuttiin usein keskikaistoille peliä tekemään, vasen pakki löytyi ylätaskusta tai boksiin hyökkäämästä ja keskialueelta tuli usein peliin syvyyttä tuonut juoksu.
Toimivampi esimerkki sujuvista ja jatkuvasti rullaavista rotaatioista oli ”isokorvaisen” pytyn voittanut PSG, jonka pelaajista käytännössä vain toppariparista tiesi aina, mistä nämä löytää pariisilaisseuran hallitessa palloa. Veikkausliigassa relationismia ja rotaatioita on nähtävillä ainakin Seinäjoella ja Töölössä, jossa Miika Nuutisen Klubilla esimerkiksi Kaius Simojoen voi löytää vasemmalta leveydestä, vasemmalta välikaistalta ala- tai ylätaskusta, topparin paikalta tai keskikaistalta pelintekoalueelta.
Relationismin ja rotaatioiden yleistymisen myötä peli on muuttunut vapaammin virtaavaksi, ja näennäisesti vähemmän kaavamaiseksi. Esimerkiksi ulkopuolisen analyytikon – tai tulevaa vastustajaa tarkkailevan valmennustiimin jäsenen – on helppo nähdä, mihin muotoon joukkue asettuu hyökätessään ja kuka täyttää mitäkin tilaa, mutta vaikeampaa on ulkopuolelta sanoa, minkä periaatteiden mukaan pelaajat kentällä toimivat.
Pelaajilta tällainen peli vaatii pelinymmärtämistä, kykyä tunnistaa tilanteet ja toimia niissä nopeasti yhdessä sovitulla tavalla. Yksittäiseltä pelaajalta vaadittava osaaminen on jälleen entistä monipuolisempaa, jossain määrin on hämärtymässä jopa erottelu laitakaistoilla ja keskikaistoilla pelaaviin pelaajiin.
Esimerkiksi PSG:llä ja Liverpoolilla keskushyökkääjänä pelasi pelaaja – PSG:llä Ousmane Dembele ja Liverpoolilla Luis Diaz – joka on aiemmin lokeroitu leveydessä viihtyvänä ja sieltä eristettyjä 1v1-tilanteita hakevana pelaajana. Kahden joukkueen esimerkki ei numeerisesti ole kovin merkittävä, mutta molempien joukkueiden menestys huomioiden ”laiturityyppi” keskushyökkääjänä voi olla tulevaisuudessa trendi, jota nähdään enemmänkin. Muita pelipaikkakohtaisia trendejä ovat esimerkiksi keskikentän kasipaikan pystyynjuoksut (Dominik Szoboszlai, Enzo Fernandez tai kotimaisilla kentillä Alex Ring) sekä ylätaskusta tehoja tekevä laitapakki (Marc Cucurella 7+4, Denzel Dumfries 9+6, Achraf Hakimi 9+14).
”Joukkueiden satsatessa korkeaan prässiin ja sen tuottamiin riistoihin vastustajan kenttäpuoliskolta, tai pallollisena menetyksen jälkeiseen vastaprässiin, on tilaa luonnollisesti jo lähtökohtaisesti enemmän selustassa hyödynnettäväksi.”
3. Vertikaalisuus
Kolmantena trendinä on nähty Suomessakin U21 EM-kisojen aikana paljon puheissa ollut pelin pystysuuntaisuuden lisääntyminen, johon viittasi Pikkuhuuhkajien hyökkäyspelin periaate ”taakse”.
Vertikaalisuuden lisääntymisen voi senkin katsoa syntyneen vastalääkkeenä pelaajaorientoituneelle korkealle prässille, tai aggressiiviselle ja hyvin organisoidulle korkealle prässille yleensä. Kun vastustaja sitouttaa prässiin paljon pelaajia, jää prässin taakse välillä hämmentävän suurelle alueelle tasavoimaisia tilanteita, esimerkiksi 2v2 tai 3v3-tilanteita. Näin on varsinkin silloin, kun prässi on pelaajaorientoitunut, ja pallollisen joukkueen pelaajat voivat näin omalla liikkeellään ”raahata” omia suoria vastustajiaan minne haluavat, ja näin suurentaa tilaa, jonne pallo halutaan pidemmällä syötöllä toimittaa.
Tilan hyödyntäminen vaatii usein yhden pidemmän, yleensä ilmassa tulevan syötön kontrolloinnin ja pelaamisen omille tai oman suoran vastustajan voittamisen. Tämä ei ole lainkaan helppoa, mutta onnistuessaan se tuottaa tilanteita, jossa joukkue pääsee tasa- tai peräti ylivoimalla hyökkäämään vetäytyvää puolustuslinjaa vastaan. Tuoreena esimerkkinä tästä on Englannin 2-0 -maali U21 EM-kisojen loppuottelussa Saksaa vastaan. Englannin maalivahti James Beadle lähetti pitkän avauksen keskushyökkääjä Jay Stansfieldille. Stansfield ja Saksan toppari puskivat palloa samaan aikaan ja se jäi pomppimaan heidän väliinsä, jonka jälkeen englantilainen pudotti painopisteen ja suojasi palloa erinomaisesti. Samaan aikaan Englannin tukitoimet Stansfieldille toimivat erinomaisesti, Harvey Elliot liikkui laidalta alapuolelle tukemaan ja James McAtee syöksyi keskeltä pystyyn Stansfieldin taakse. Stansfield pudotti pallon Elliotille, joka nosti sen selustaan McAteelle. Seurauksena maaliin päättynyt 2v2-hyökkäys yhdessä Omari Hutchinsonin kanssa.
Toinen vertikaalisuutta lisännyt tekijä on korkealla pelaavat puolustuslinjat. Se on tietenkin myös aggressiivisen korkean prässin kolikon kääntöpuoli. Jos joukkue prässää yhdessä korkealta, on puolustuslinjan seurattava perässä tai vastustajat pelaavat prässin läpi tai yli linjojen välistä löytyviin tiloihin. Myös pelaajaorientoitunut prässi johtaa usein korkealla pelaaviin puolustajiin näiden seuratessa omia vastustajiaan. Puolustuslinjan keskimääräinen korkeus onkin ollut esimerkiksi Valioliigassa kasvussa käytännössä 2010-luvun alusta asti, linjat pelaavat siis aina vain ylempänä ja ylempänä. VAR-systeemin tulo jalkapalloon on kiihdyttänyt kehitystä, linja voi pelata vielä rohkeammin korkealla, sillä minimaalisetkin paitsiot saadaan kiinni videoavusteisella tuomaroinnilla.
Aiemmin puolustuslinja on kuitenkin lähtenyt pudottamaan, kun prässi on ohitettu tai vastustaja on saanut tuotua palloa ylemmäs kentällä. Nyt näin ei välttämättä tapahdu, vaan esimerkiksi Aston Villan, Tottenhamin ja Barcelonan peleissä on nähty tilanteita, joissa puolustuslinja sijoittuu korkealle pallon sijainnista huolimatta. Samankaltainen tilanne on nähty matalammissa blokeissa, joissa osa joukkueista ei pallon sijainnista huolimatta pudota rangaistusalueen rajaa alemmas ennen palloa. Mika Lehkosuon Pikkuhuuhkajien lisäksi rangaistusalueen viivaa puolusti esimerkiksi Marescan Chelsea ja Manuel Pellegrinin Real Betis.
Joukkueiden satsatessa korkeaan prässiin ja sen tuottamiin riistoihin vastustajan kenttäpuoliskolta, tai pallollisena menetyksen jälkeiseen vastaprässiin, on tilaa luonnollisesti jo lähtökohtaisesti enemmän selustassa hyödynnettäväksi. Näin vertikaalisuuden lisääntyminen on luomua, peli mukautuu sellaiseksi, mitä siltä vaaditaan.
Korkean linjan murtaminen paitsio välttäen vaatii esimerkiksi juuri syvemmältä – kasipaikalta tai ylätaskuista – lähteviä pystyliikkeitä. Toinen tapa ovat erilaiset kombinaatiot, joilla murtava syöttö päästään antamaan mahdollisimman läheltä vastustajan puolustuslinjaa esimerkiksi kolmannen (1. syöttäjä 2. syötön vastaanottaja 3. kolmas pelaaja, jonka vastaanottaja löytää usein yhdellä kosketuksella) pelaajan juoksuun.
Samaan pystysuuntaisuuden trendiin voidaan niputtaa sille arvokkaat pelaajatyypit. Kullanarvoisia ovat ne pelaajat, joilla on kapasiteettia tuottaa syvemmältä lähteviä, oikeinajoitettuja pystyliikkeitä useita kymmeniä per 90 minuuttia. Sellaiset pelaajat kuin Hakimi, Szoboszlai tai Omar Marmoush.
Rahaa maksetaan nyt myös entistä enemmän hyökkäyspään pelaajista, joilla on kyky kuljettaa palloa ja voittaa siten oma suora vastustaja. Kerta kiellon päälle yksinkertaistuksissa; jos positional play oli Xavin kaltaisten syöttelijöiden jalkapalloa, uusi vertikaalisempi jalkapallo on enemmän kuljettajien peliä. Sekä pelaajaorientoituneen vartioinnin että matalan blokin murtaa yksinkertaisimmin se, että joukkueessasi on pelaaja, joka voittaa oman vastustajansa useammin kuin kerran kahdesta.
Lopuksi
Kausi 2024/25 koettiin yleisesti tervetulleiden trendien kautena. Moni oli jo ehtinyt kyllästyä positionalismiin, sekä sen ja matalien blokkien yhteisvaikutuksena tuottamiin käsipallomaisiin pelinkuviin. Pallonhallintaa matalaa blokkia vastaan nähtiin myös viime kaudella, mutta sen lisäksi näimme aggressiivista, usein jopa pelaajaorientoitunutta korkeaa prässäämistä, joka loi peleihin äärimmäisen intensiivisiä hetkiä. Hyökkäyspelissä nähtiin enemmän pystysuuntaan tapahtuvia asioita: liikkeitä, kuljetuksia ja syöttöjä. Pelisysteemien sisällä yksilöt liikkuivat aiempaa enemmän, vaihtelivat keskenään useammin paikkoja ja ilmestyivät kentällä alueille, jolla emme olleet tottuneet heitä näkemään.
Ensi kaudella näemme, syveneekö kehitys päättyneellä kaudella nähdyissä trendeissä entisestään, vai näemmekö puolustuspelin vastaiskun, positionalismin paluun tai peräti jotain aivan uutta.
Lähteet:
A game of risk and reward: The art of playing a high line
Barcelona's radical high line – And why they won't change it any time soon
