Kolme huippu-urheilijaa kertoo raa’an kiusaamistarinansa – ”Jos tällaista toimintaa olisi normaalissa työpaikassa, esimies saisi heti kenkää”
Joukkueurheilussa nuoret pelaajat etsivät asemaansa yhteisössä ja valmentajien valta on suuri. Pahimmillaan tämä johtaa kiusaamiseen. Kolme ammattilaista kertoo, millaista se voi olla.
Tuomas Grönman, 49, psykologi ja entinen ammattijääkiekkoilija
Valmentaja aloittaa nuoren pelaajan sättimisen heti jääkiekko-ottelun ensimmäisessä erässä.
”Olet nukkuva apina.”
Valmentaja seisoo pelaajan takana vaihtoaitiossa ja haukkuu jatkuvasti edessään istuvaa nuorukaista, joka pelaa ensimmäisiä otteluitaan joukkueessa.
”Olet apina.”
”Sinä nukut.”
Ensimmäinen erätauko ei vaimenna valmentajaa. Pukukopissa valmentaja jatkaa pelaajan raakaa solvaamista muun joukkueen edessä. Lopulta nuori pelaaja laittaa pyyhkeen päänsä päälle näkösuojaksi ja murtuu itkuun.
”Painu vittuun täältä kopista itkemästä. Täällä on vain sotureita”, valmentaja huutaa pelaajalle, joka nousee ja kävelee pois.
Puolustaja Tuomas Grönman istui nuoren pelaajan vieressä pukukopissa. Häntä hävettää vieläkin, ettei tehnyt mitään, puolustanut nuorta pelaajaa, mennyt väliin.
”Siellä kopissa oli muitakin kokeneita pelaajia. Varmaan me kaikki pelaajat ajattelimme, että ei helvetti, mutta kukaan ei noussut ylös tai sanonut mitään. Se kulttuuri vain oli sellainen, että istui vain hiljaa eikä pystynyt sanomaan mitään. Valmentajalla oli valta. Mutta silti meidän muiden pelaajien olisi pitänyt puuttua siihen”, Grönman muistelee todistamaansa räikeää työpaikkakiusaamista.
Grönman, 49, pelasi aktiiviurallaan 1992–2003 jääkiekkoa muun muassa Pohjois-Amerikan ammattilaisliigassa NHL:ssä ja voitti Suomen maajoukkueessa olympiapronssia.
Sama valmentaja käski harjoituksissa muun joukkueen vaihtopenkille istumaan ja yhden pelaajan luistelemaan kaukaloa ympäri. Sitten valmentaja keräsi itselleen kasan kiekkoja keskiympyrään ja laukoi niitä kohti yksin kaukalossa luistelevaa pelaajaa, joka väisteli osumia joukkuetoverien katsellessa.
”Se oli pelaajan nöyryyttämistä”, Grönman sanoo. Hän kertoo, kuinka ammattipelaajat naureskelivat keskenään jääkiekon työpaikkakulttuuria, joka oli täysin irrallaan ympäröivän yhteiskunnan säännöistä ja normeista.
”Ihmettelimme, että jumalauta, jos tällaista toimintaa olisi normaalissa työpaikassa, esimies saisi heti kenkää ja joutuisi johonkin syytteeseen.”
Toisaalta työpaikkakiusaamista ei välttämättä edes tunnistettu jääkiekon parissa, ellei kyse ollut räikeistä ylilyönneistä. Eikä sitä välttämättä tunnisteta vieläkään.
”Jääkiekossa on vaikka kuinka paljon työpaikkakiusaamisen tunnusmerkit täyttäviä keissejä, joita ei siinä kulttuurissa edes ajatella kiusaamisena, ei ole koskaan ajateltu.”
Ja vaikka urheilija on tunnistanut kiusaamisen, hän on ollut sen edessä monesti avuton.
”Se on urheilijan valinta: okei, jos tämän asian nostan esille, niin minun ei tarvitse sitten pelata.”
Nyt Grönman tietää ja tunnistaa jo paljon paremmin, mikä on kiusaamista – ja sen, kuinka yleistä se on. Grönman on psykologi. Hän työskentelee urheilupsykologina mutta paljon myös työterveyspsykologina.
”Työpaikkakiusaamista on joka paikassa, missä ihmiset tekevät töitä, ja huippu-urheilussa varsinkin, koska siellä vallankäyttö on erityisen voimakasta.”
Lisäksi huippu-urheilu vetää puoleensa kilpailuhenkisiä ihmisiä, joilla toisten huomioon ottaminen tai hyvinvointi eivät ole arvoasteikossa aina ensimmäisinä.
Huippu-urheilussa haetaan voittoa niin sanotusti hinnalla millä hyvänsä. Kilpailu on äärimmäisen kovaa, samoin menestyspaineet, varsinkin valmentajilla, joilla on myös suuri valta joukkuelajeissa, sillä he päättävät, kuka pääsee pelaamaan ja samalla edistämään uraansa. Valmentajan rooliin kuuluu myös vaatiminen, hänen täytyy puristaa urheilijoistaan irti kaikki mahdollinen, eri tavoin.
Valmentaja voi olla todella ankara ja kriittinen, jos hänen ja urheilijan luottamussuhde on kunnossa.
Ammattimaiseen joukkueurheiluun kuuluu olennaisesti se, että kaikki eivät pääse pelaamaan tai edes kokoonpanoon eli vaihtopenkille. Valmentaja kokoaa parhaaksi katsomansa joukkueen. Kaikkia kokoonpanon ulkopuolelle jääneitä ei tietenkään kiusata, mutta monesti huippu-urheilun työpaikkakiusaaminen on sitä, että valmentaja ottaa jonkun pelaajan hampaisiinsa, pahimmillaan ilman kunnon selitystä. Pelaaja ei saa juuri peliaikaa tai hänet otetaan pois kentältä pienestäkin virheestä.
Monesti puhutaan niin sanotusta valmentajan koirankopista, jonne pelaaja joutuu. Ulospäin saattaa vaikuttaa siltä, että pelaajan taidot tai ominaisuudet eivät vain riitä valmentajalle, mutta kyse voi olla puhtaasti työpaikkakiusaamisesta, jossa työyhteisön jäsen jätetään tylysti ulkopuolelle.
”Aika moni on törmännyt siihen tai ainakin todistanut sitä. Valmentaja ei suoranaisesti huuda tai hauku, mutta hän ei vain anna pelaajalle reilua mahdollisuutta ja näin tavallaan estää tämän ammatin harjoittamisen. Pelaaja saa vähän peliaikaa, jolloin hänen itseluottamuksensa murenee. Ja sen jälkeen pelaajalle sanotaan, ettei pelisi kulje.”
Koirankoppiin joutunut pelaaja kokee, että valmentaja tai joukkue hylkää hänet, mikä voi olla musertavaa. Grönmanin mukaan huomaamaton kiusaaminen on pahempaa kuin alussa kuvailtu raaka ja näkyvä verbaalinen tai fyysinen hyökkäys.
”Työpaikalla – ja huippu-urheilussa – työntekijän ja esihenkilön välillä voi tulla rajukin konflikti, jossa käyttäydytään törkeästi, mutta se voi jäädä erilliseksi tunteenpurkaukseksi, mikä on toki tuomittavaa, mutta siitä puuttuu systemaattisuus, tiettyyn ihmiseen jatkuvasti kohdistuva kiusaaminen.”
Monesti valmentajan koirankoppi on juuri sitä: pelaajan systemaattista ulos jättämistä ilman kunnon selitystä. Sellainen kiusaaminen voi olla niin hienovaraista, etteivät ulkopuoliset huomaa sitä.
”Se on kuin koulukiusaamista, jossa joku jätetään ulos porukasta. Aikuiset eivät ehkä edes tajua sitä kiusaamista, vaikka se ulkopuolelle jättäminen on kiusatulle hirveän stressaavaa. Joutuminen koirankoppiin on sama asia kuin joutuisi kiusatuksi. Koirankopissa ihmistä painetaan alas, kiusataan!”
Kiusaaminen huippu-urheilussa jää piiloon osin senkin vuoksi, että urheilijat ovat tottuneet kestämään fyysistä ja henkistä painetta. Heillä on vahva ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön -asenne, eikä asioista hevin puhuta ulkopuolisille. Mitä tapahtuu pukukopissa, jää pukukoppiin.
Lisäksi ympäristö saattaa ajatella, että ammattiurheilija on tiensä vapaaehtoisesti valinnut ja tienaa niin suuria summia, että hänelle saakin tehdä mitä tahansa.
”En ole sitä mieltä, vaan joku itseisarvo urheilijan hyvinvoinnillakin on oltava.”
Urheilussa kaikki ei ole kuitenkaan aina sitä, miltä se näyttää tai kuulostaa ulkopuolisille. Valmentaja voi olla todella ankara ja kriittinen, jos hänen ja urheilijan luottamussuhde on kunnossa.
”Se voi vaikuttaa kiusaamiselta, jos valmentaja on jotain pelaajaa kohtaan vaativampi kuin muita. Mutta jos pelaaja tietää, että valmentaja luottaa häneen, ja tietää, että valmentaja vain haluaa pelaajan kehittyvän, silloin hän hyväksyy sen, että valmentaja on hänelle paljon ankarampi. Jos urheilijan ja valmentajan välillä on olemassa keskinäinen luottamus, silloin urheilija ottaa sen valmentajan vaatimisen melkein kehuna, vaikka se näyttäisi ulkopuolisille kiusaamisena. Olen sen itse pelaajana kokenut.”
”Mutta kun olin ympäristössä, jossa tunsin, että valmentaja ei tykkää minusta eikä luota minuun mutta kritisoi minua, se tuntui todella ahdistavalta ja kiusaamiselta, koska silloin aktivoitui hylätyksi tulemisen pelkoni.”
”Ei mikään Stanley cup tai pränikkä ole sen arvoinen, että ajaisi ihmisoikeuksien yli.”
Joukkueurheilu on verrattavissa yläkouluun, sillä molemmissa haetaan jatkuvasti omaa paikkaa ja asemaa yhteisössä. Joku halukas on aina valmis astumaan pelaajan tai valmentajan tilalle, jos nämä epäonnistuvat. Ulkoinen ja sisäinen kilpailu aiheuttavat sen, että urheilussa pelaajien ja valmentajien asema on koko ajan vaakalaudalla, mikä altistaa kiusaamiselle.
”Kun ihminen on epävarma omasta asemastaan, niin yksi keino nostaa omaa statustaan on painaa muita alas eli kiusata. Siitä kiusaaja saa ikään kuin hallinnan tunteen: kun kiusaan itse, olen turvassa kiusaamiselta. Aivan kuten yläkoulussa.”
Valmentajalla on paljon valtaa, sillä hän päättää, kuka kehittyy ja pelaa ja kuinka paljon. Valta ei ole kuitenkaan rajatonta.
”Valmentajalla on ne omat suosikkipelaajat, joille hän ei uskalla tai voi sanoa mitään. Ei koulun pihallakaan voi niille vahvimmille tyypeille mennä sanomaan pahasti, sillä siitä voi tulla itselle seurauksia, vaan sitä heikompaa mennään kiusaamaan, kun ollaan itse epävarmoja. Joukkueessa se kohde on joku junioripelaaja tai joku, jolla mennyt vähän huonommin. Joku, joka ei voi lähteä pois eikä sanoa takaisin.”
Roolit voivat kääntyä päälaelleen, jos pelaaja on tarpeeksi suuri tähti. Kaikkien aikojen koripalloilijoiden kärkeen sijoittuva Michael Jordan kiusasi pahimmillaan lähes jokaista ympärillään, jopa pomoaan eli Chicago Bulls -seuran GM:ää, jonka ylipainoa lajin legenda reposteli armottomasti. Osa pelaajista hyväksyi kiusaamisen, koska seura voitti mestaruuksia, osa ajatteli, että he menestyivät kiusaamisesta huolimatta.
”Perustavanlaatuinen asia on tämä: voitto on tärkeä, mutta ihmisen henkinen ja fyysinen terveys on vielä tärkeämpää. Onko oikein voittaa hinnalla millä hyvänsä? Mielestäni ei, mutta huippu-urheilussa on ihmisiä, joiden mielestä on suorastaan hyve, kun voiton eteen tehdään mitä tahansa. Mutta ei mikään Stanley cup tai pränikkä ole sen arvoinen, että ajaisi ihmisoikeuksien yli.”
Joukkueen ilmapiiri muodostuu muutaman ydinpelaajan ympärille.
Grönman pelasi 1997–1998 NHL:ssä Pittsburgh Penguins -joukkueessa, jonka supertähti oli tšekkitaituri Jaromir Jagr. Pittsburghilla oli nuori valmentaja, Kevin Constantine.
”Hän oli mukava mies, mutta jostain syystä Jagr ei pitänyt hänestä.”
Tähtipelaaja Jagr nakersi valmentajan auktoriteettia jatkuvasti. Jagr harjoitteli yksin kaukalossa, mutta kun joukkuetreenit alkoivat, hän saattoi poistua harjoituksista koska häntä huvitti. Jagr ei pukenut ylävartalon suojuksia treeneihin, mutta kun valmentaja käski häntä käyttämään kypärää, Jagr piti kypärää joukkueen palavereissa. Kun valmentaja sanoi, että on ehdottoman tärkeää, että pelaaja ei myöhästy, Jagr jäi jäähallin parkkipaikalla autoonsa odottamaan, jotta myöhästyisi kymmenen minuuttia.
Jagr antoi toimittajille ivallisia lausuntoja valmentajasta.
Nimetön ja pienipalkkainen valmentaja ei voinut mitään NHL-liigan supertähdelle.
”Jagr heilutti täysin tahtipuikkoa siinä joukkueessa. Kumpi on helpompi heittää pois joukkueesta: 300 000 dollaria tienaava valmentaja vai tähtipelaaja, jolla on 100 miljoonan sopimus? Olin kyllä ihan valmentajan puolella, hän oli asiallinen kaveri. Se Jagrin käytös tuntui lapselliselta.”
Grönman sanoo, että pelaajat eivät varsinaisesti koskaan kiusanneet häntä, mutta aika lähellä sekin oli, kun hän loukkaantui ja joutui NHL-seura Chicago Blackhawksin farmijoukkueeseen.
”Minua ei otettu kovin lämpimästi vastaan. He eivät puhuneet minulle mitään, eivät edes tervehtineet. He eivät pitäneet minusta, vaikka eivät edes tunteneet minua, sillä olin heille joku NHL:stä tullut, ja he eivät olleet päässeet NHL:ään. Aistin aika vahvasti, että he eivät halunneet minulle mitään hyvää.”
Grönmanista oli outoa pelata joukkueessa, jonka muita pelaajia harmitti, kun hän onnistui ottelussa.
”Se oli kateutta, ymmärrettävää inhimillistä pienuutta, mikä voi tuntua nuoresta pelaajasta kiusaamiselta.”
Sen sijaan Pittsburghissa Grönman oli onnekas, kun joukkueen johtava pelaaja Jaromir Jagr tykkäsi hänestä. Joukkueen ilmapiiri muodostuu muutaman ydinpelaajan ympärille.
”Jos johtavilla pelaajilla on hyvät arvot, muillakin on hyvä olla. Mutta jos johtavat pelaajat eivät olekaan hyviä tyyppejä, joillakin pelaajilla voi olla vaikeaa. Jos ydinpelaajat eivät kiusaa, muiden on vaikea kiusata. Mutta jos johtavat pelaajat kiusaavat, joku muukin sitä tekee.”
Lauri Ala-Myllymäki, 26, ammattijalkapalloilija
Jalkapalloilija Lauri Ala-Myllymäki, 26, törmäsi Italiassa työpaikkakiusaamiseen, jota käytettiin eräänlaisena työkaluna.
Pirkkalalainen Myllymäki pääsi 2021 ammattilaiseksi Italiaan, maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavaan Veneziaan. Myllymäki kuitenkin loukkasi harjoituksissa polvensa, joka leikattiin kaksi kertaa, ja pirkkalalainen oli lähes vuoden poissa pelikentiltä. Venezia nousi Italian pääsarjaan Serie A:han, eikä polvivammasta vasta kuntoutuvalle Ala-Myllymäelle löytynyt paikkaa avauskokoonpanosta. Seura vuokrasi hänet Serie C:ssä pelaavaan Triestinaan tammikuussa 2022. Lainasopimus oli puolentoista vuoden pituinen.
Triestinassa Ala-Myllymäen polvi oireili ja turposi, mutta hän pystyi pelaamaan jonkin verran keväällä. Seuraavaan kauteen Triestina lähti uuden omistajan ja valmentajan johdolla, ja Ala-Myllymäki huomasi, että edellisen kauden pelikaverit kaikkosivat viereltä yksi toisensa jälkeen.
”Ehdin pelata yhden ottelun, kun seura ilmoitti minulle, että sinäkin voisit lähteä.”
Ala-Myllymäen polvi vihoitteli edelleen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen piti kuntouttaa jalka rauhassa täysin toimintakykyiseksi ja pelata sen jälkeen terveenä kausi ja sopimus loppuun.
”Lopulta olin näkymätön. Minuun ei otettu mitään kontaktia.”
Ala-Myllymäki oli loukkaantunut ja lainalla. Hän oli työnantajalleen pelkkä menoerä, jolle maksettiin palkkaa mutta joka ei voinut pelata. Triestina halusi hänestä eroon. Koska suomalainen oli loukkaantunut, mikään seura ei olisi palkannut häntä, joten hän totta kai jäi Triestinaan.
”Siinä kohtaa mennään yleensä takaisin emoseuraan, mutta Venezia ei halunnut minua sinne kuntouttamaan jalkaani, joten jäin lainaseuraan jumiin. Se puoli vuotta siihen tammikuuhun asti, ennen kuin tulin takaisin Suomeen, oli kyllä aika karua!”
Seura ei pelkästään hylännyt Ala-Myllymäkeä, se kohteli pelaajaansa kuin ilmaa. Ala-Myllymäki ihmetteli, mitä pahaa hän oli tehnyt muille. Miksi häntä kohdeltiin järjestelmällisesti kuin häntä ei edes olisi olemassa. Jos joku puhui hänelle, kyse oli tiuskaisuista kuten: ”koska sinä lähdet” tai ”joko lähdet”.
”Aluksi se oli vähän sokki.”
Ala-Myllymäelle ei kerrottu, mistä yhtäkkiä alkaneessa kyräilyssä oli kyse.
”Se tuntui lapselliselta. Itse olen sellainen rehellinen suomalainen mies, kyllä minulle yleensä riittää, kun sanoo, miten asiat ovat. Sitä toivoisi, että se menisi niin, ja kaikki olisi selvää, mutta ei se mennyt niin.”
Ala-Myllymäki oli haavoittuvassa asemassa, loukkaantuneena ulkomailla. Pahinta kohtelu oli Ala-Myllymäen mukaan kesän siirtoikkunan aikana. Siirtoikkuna tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin pelaajat voivat vaihtaa seuraa. Kansainvälinen siirtoikkuna on auki keväästä elokuun loppuun ja tammikuun ajan. Ala-Myllymäkeä painostettiin hyppäämään siirtoikkunasta tyhjyyteen.
”Tein hommia, että olisin tammikuussa pelikunnossa, kun siirtoikkuna taas aukeaa, ja voin siitä livahtaa pois. Keskityin vain siihen.”
Seura halusi suomalaisesta eroon nopeasti ja halvalla, eikä Ala-Myllymäkikään halunnut jäädä, mutta ensin hänen täytyi kuntouttaa polvensa, että hän kelpaisi uudelle työnantajalle.
”Seuran työkalu siinä kohtaa oli, että katsotaan, kuinka kauan tuo pelaaja kestää ennen kuin hän luovuttaa ja häipyy. Koko ajan mentiin sellaisilla rajoilla, että mietin, pitäisikö tästä johonkin ilmoittaa.”
Ala-Myllymäki ei harjoitellut tai kuntouttanut itseään joukkueen kanssa.
”Sain tehdä juniorijoukkueen fysioterapeutin kanssa seuran harjoituskeskuksessa vain ihan minimin, juuri sen verran, ettei seura rikkonut lakeja ja säännöksiä. He yrittävät murtaa minut, että olisin suostunut lähtemään pois ottamatta mitään heiltä.”
Ala-Myllymäki oli harvinaisessa tilanteessa. Suomalainen olisi halunnut löytää ongelmaan ratkaisun keskustelemalla, mutta italialaisia puhuminen ei kiinnostanut.
”Molemmat halusivat tavallaan samaa: että olisin kunnossa ja lähtisin pois. Pulmaa olisi voinut purkaa rakentavasti neuvottelemalla, mutta seuran asenne oli nihkeä, ketään ei kiinnostanut. He halusivat vain katsoa, kuinka kauan jaksan roikkua mukana. Lopulta olin näkymätön. Minuun ei otettu mitään kontaktia.”
Joukkueen kokeneet pelaajat sen sijaan auttoivat ja tukivat Ala-Myllymäkeä. He kertoivat, että kyseessä oli niin sanottu maan tapa, arkipäiväinen käytäntö, jossa pelaajia savustetaan seurasta. Sen kokee joka vuosi seurassa yksi tai kaksi pelaajaa, eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti.
”Paikalliset pelikaverit sanoivat, että ota rennosti, se vain menee niin täällä. Oli tärkein oivallus, että se ei ollutkaan kaikki vastaan minä -tilanne, enkä ollut ensimmäinen, jolle oli käynyt näin. Sen ymmärtäminen helpotti, vaikka kohtelu silti harmitti.”
Ala-Myllymäen mukaan valmentajan asema Italiassa on erilainen kuin Suomessa.
”Lähtökohtaisesti valmentaja on pyhä. Se kulttuuri on autoritäärinen ja hierarkkinen, vanhempia ihmisiä kunnioitetaan, ja päävalmentaja on ihan pomo.”
Triestinan valmentaja käänsi päänsä pois Ala-Myllymäen kohdatessaan, mutta pelaaja huomasi, että koutsi noudatti vain seurajohdon käskyä.
”Valmentajasta välittyi, että hän teki sen velvollisuudesta. Samoin muista seurajohdon työntekijöistä, heidän vain piti olla käskystä kylmiä minua kohtaan.”
Lopulta polvi parani, ja Ala-Myllymäki lähti vihdoin uuteen seuraan. Hän siirtyi Veikkausliigaan ja Tampereen Ilvekseen, josta oli lähtenyt Italiaan. Valmentaja oli taas ehtinyt vaihtua, kun Ala-Myllymäki kävi hyvästelemässä ja kättelemässä Triestinan työntekijät ennen kuin palasi Suomeen.
”Ei siinä mitään maailman hienoimpia jäähyväisiä järjestetty, se meni aika matalalla profiililla, mutta siinä vielä viimeistään huomasin, että ei se ollut mitään henkilökohtaista. He taistelivat tilannetta vastaan, eivät henkilöä vastaan.”
Kaikki työntekijät tervehtivät asiallisesti Ala-Myllymäkeä.
”Sanoin toki yhdelle seuran sihteerille, että jos tänne jatkossa tulee suomalainen pelaaja, ei kannata samaa enää tehdä hänelle. Tämä meni lopulta, kuten koko ajan olin sanonut. Kun olen kunnossa, lähden.”
Patrik Raitanen, 22, ammattijalkapalloilija
Englantilainen Liverpool FC on jalkapallon kruununjalokiviä, yksi maailman suosituimmista seuroista. Vain kolme suomalaista pelaajaa on päässyt Liverpoolin nuorten pelaajien akatemiaan, yhtenä heistä porilainen Patrik Raitanen.
Raitanen viihtyi Liverpoolin akatemiassa mutta tiedosti, että vain korkeintaan pari prosenttia akatemialaisista murtautuu seuran edustusjoukkueeseen. 18-vuotias puolustaja päätti vaihtaa maisemaa, siirtyä ammattilaiseksi pääsarjatasolle.
Raitanen kävi esittelemässä taitojaan Hollannin pääsarjassa pelaavassa Fortuna Sittardissa, jonka päävalmentaja halusi hänet ehdottomasti joukkueeseen. Valmentaja ja seura lupasivat kehittää Raitasesta huippupelaajan.
Raitanen debytoi Hollannin pääsarjassa, kun hän pääsi kentälle suurseura Feyenoordia vastaan. Raitanen blokkasi pallon maaliviivalta ja pelasti vastustajan varman maalin, mikä auttoi Fortuna Sittardin yllätysvoittoon. Raitanen eli jalkapallosatua, joka muuttui yhtäkkiä painajaiseksi.
”Sitten tuli se totuus vastaan. Olin 18-vuotias, aikuisten ammattifutiksessa, syvässä päädyssä. Tietämättä, mitä se oli.”
Valmentaja, joka oli lupauksillaan houkutellut Raitasen Fortunaan, ottikin suomalaisen silmätikukseen, eikä kyse ollut Raitasen jalkapallotaidoista. Hollanti tunnetaan erittäin vapaamielisenä maana, mutta ilmeisesti suvaitsevaisuus ei aina ulotu ammattiurheilun puolelle.
Mallinakin työskentelevä Raitanen on kiinnostunut muodista ja pukeutuu persoonallisesti, mikä aiheutti kitkaa hänen ja valmentajan sekä muiden pelaajien suhteeseen.
”Pidän siitä, että näytän hyvältä, saan siitä kivan olon. En ole lainkaan ylimielinen, mutta olen ylpeä itsestäni. En tee itsestäni numeroa mutta kannan itseni hyvin, enkä halua peitellä tai piilotella itseäni. Se kaikki oli jollain tavalla liikaa hollantilaisille.”
Pian Raitanen alkoi saada tämän tästä kritiikkiä siitä, miten pukeutuu tai miten on laittanut hiuksensa. Sitäkään ei katsottu hyvällä, että Raitasella oli joka kuussa uudet jalkapallokengät.
”Minulla oli Adidaksen kanssa henkilökohtainen sponsorisopimus, ja sain heiltä aina uudet nappikset. En voinut lopettaa sopimusta vain sen takia, että minusta tykättäisiin. Se olisi sellaista toisten miellyttämistä siten, että joutuu muuttamaan itseään paljon, jotta tulisi hyväksytyksi. Ja puhutaan kuitenkin ympäristöstä, jossa olisi hyvä olla täysin oma itsensä.”
Sanoista siirryttin nopeasti tekoihin, kiusaamisen ytimeen: sosiaaliseen eristämiseen. Raitanen passitettiin yksin toiseen pukukoppiin.
Muutamaa viikkoa aikaisemmin Raitanen oli tehnyt näyttävän debyytin Hollannin pääsarjassa, nyt hän kyhjötti yksin ja hylättynä reservijoukkueen pukukopissa. Raitanen kertoo, että hänellä oli nuorempana pitkään tunne, ettei hän kuulu joukkoon ja että hänen on ollut aina vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä, varsinkin urheilun maailmasta.
”Olen tuntenut olevani erilainen ja pitäväni erilaisista asioista kuin muut. Hollannissa se sitten meni siihen pisteeseen, että olin todella yksin.”
Raitasen mukaan joukkueen ulkomaalaiset pelaajat, kuten Rasmus Karjalainen, olivat aina hänen tukenaan, mutta samaa ei voi sanoa joukkueen paikallisten pelaajien ydinryhmästä.
”Hei eivät pitäneet minusta. Ei minua koskaan kutsuttu mihinkään yhteisiin tapahtumiin tai illanviettoihin.”
Raitasen mukaan urheilussa valmentajan kunnioitus täytyy ansaita teoilla, jotta ei joudu koirankoppiin tai silmätikuksi. Raitanen yritti saada valmentajan kunnioituksen raatamalla yhä enemmän harjoituksissa, mutta se ei johtanut mihinkään. Hyljeksinnän syytä ei sanottu suoraan, mutta kävi selväksi, että syy oli yksinkertaisesti liian räväkässä olemuksessa.
”Elämän, jalkapallon, kaikkien työpaikkojen ongelmat ratkaistaisiin, jos ihmiset olisivat rehellisiä ja sanoisivat asiat suoraan, mutta jalkapallossa näin ei käy, koska usein valmentajilla ei ole siihen aikaa tai kiinnostusta”, Raitanen sanoo.
Raitasen mukaan pelaajan peli on menetetty, jos valmentaja ei puhu eikä ota kontaktia tai anna palautetta. Se tarkoittaa, että valmentajaa ei enää kiinnosta.
”Sen vastakohta on, kun valmentaja oikeasti suuttuu, sanoo ja tekee rajujakin asioita. Se tarkoittaa, että hän välittää pelaajasta. On tosi hullua, että urheilumaailma on tällainen.”
Valmentaja on erittäin korkeassa asemassa seurassa ja käytännössä päättää pelaajan tulevaisuuden.
”Jos valmentaja ei tykkää pelaajasta, on ihan sama, kuinka hyvä tämä on, pelaajaa ei enää tarvita siinä jengissä.”
Lopulta Raitanen ei päässyt pelaamaan edes harjoituksissa. Suomalainen istui ainoana pelaajana penkillä katsomassa, kun muut pelasivat 11 vastaan 11 -treenimatsia.
”Minulle tulee kylmät väreet, kun muistelen näitä asioita, sitä kuinka istuin treeneissä vaihtopenkillä. Voit kuvitella, miltä se pelaajasta tuntui.”
Raitanen sai rajun paniikkikohtauksen, siinä samassa pukukopissa, jonne hänet oli käsketty yksin.
Raitanen vastasi harjoittelemalla aina vain kovempaa ja muuttamalla pukeutumistaan.
”Aloin miettiä, että voinko mennä näissä vaatteissa treeneihin, ja vaihdoin vaatteet vielä ennen kuin lähdin kotoa. Jouduin miettimään ja pelkäämään sanomisiani ja tekojani kentän ulkopuolellakin.”
Raitasen yliyrittäminen ja -ajattelu sekä jatkuva stressi johtivat lopulta siihen, että hän loukkaantui. Hän joutui kuntouttamaan itseään juniorien tiloissa ja juniorien fysioterapeutin kanssa.
Kun joukkue oli lähdössä tammikuussa leirille Turkkiin, tuli viimeinen isku. Kaikki lähtivät mukaan. Kaikki paitsi Raitanen.
”Jopa loukkaantuneet pelaajat lähtivät Turkkiin. Ja minä olin jo terve.”
Raitanen sai rajun paniikkikohtauksen, siinä samassa pukukopissa, jonne hänet oli käsketty yksin.
”Silmissä sumeni enkä pystynyt liikkumaan. Sain soitettua äidilleni, jolle sanoin, että nyt riittää, en pysty tähän enää.”
Raitanen kertoi kohtelustaan myös agentilleen.
”En itse uskaltanut näyttää niitä tunteita valmentajalle ja joukkueen edessä muutenkaan, joten agenttini soitti seurajohdolle ja kertoi, miten minua oli kohdeltu.”
Vasta sen jälkeen valmentaja tuli puhumaan Raitasen kanssa.
”Sanoin hänelle, että olen viime neljä kuukautta ollut masentunut, ahdistunut ja stressaantunut. Minulla on ollut paniikkikohtauksia, joista suurin osa on liittynyt siihen, miten minua täällä kohdellaan. Valmentaja pyysi anteeksi. Mutta hän ei vieläkään selittänyt miksi hän sen teki.”
Raitanen palasi Suomeen toipumaan ja teki uuden sopimuksen Italiaan, SPAL-seuran junioreihin.
”Kun kuulin, että SPAL haluaa minut, menin nukkumaan ahdistuneena ja stressaantuneena, sillä ajattelin, että en pysty siihen. Luottamukseni siihen, että hyviä asioita tapahtuu, oli kadoksissa. Pelkäsin, että sama tapahtuu uudestaan, ja sitä en kestäisi. Perheeni ja agenttini suostuttelivat minut allekirjoittamaan sopimuksen, mutta sitä ennen vietin monta unetonta yötä.”
Italia osoittautui loistavaksi valinnaksi, sillä kaikki ne kentän ulkopuoliset seikat ja piirteet, joiden takia Raitasta kiusattiin ja kritisoitiin, olivatkin saapasmaassa hienoja ja arvostettuja.
”He kysyivät ihastellen, että mistä löysit nuo ja nuo vaatteet, ja sanoivat, että heitä alkoi heti hymyilyttämään, kun saavuin treeneihin.”
