Samaan virtaan ei koskaan voi astua kahdesti. Buddhan opetuksen mukaan maailmassa vain muutos on pysyvää.
Siksi mikään ei ole täällä Helsingin buddhalaisessa keskuksessa enää ennallaan, vaikka kaikki näyttää tismalleen samalta kuin hetki sitten. Ei sitä ihmisen aisteilla voi erottaa, mutta täällä on nyt vähän lämpimämpää kuin äsken, meditaatiotyynyjen kangas on vähän hapertuneempaa kuin hetki sitten ja tuo alttarille nostettu Buddha-patsas on taas vähän enemmän samentunut.
Polvi-istuntaan rauhoittunut Tuomas ”Tunna” Milonoff tiedostaa tämän, ja senkin, että myös hänen ruumiinsa on nyt sekunnin raihnaisempi kuin, no, sekunti sitten. Huoneessa on aivan hiljaista, ohjattu ryhmämeditaatio alkaa kohta. Jossain kaukana joku avaa rappukäytävän oven. Siitä kuuluu hiljainen naksahdus. Sitten ovi sulkeutuu hiljaa kolahtaen. Meditaatio-ohjaaja Nagashila hipsuttelee salin eteen ja ottaa lootusasennon.
Toimittaja Riku Rantala on Madventuresin ja Docventuresin tunne, kansikuva ja tähtireportteri, mutta ohjaaja Tunna Milonoff on päätoimittaja, se, jonka päässä kokonaisuus syntyy. Miesten tekemiä töitä ymmärtääkseen on siis päästävä Milonoffin pään sisään.
Nagashila kumauttaa edessään olevaan pieneen kongiin. Tylppä ääni värisee hämärän huoneen seinissä. Hengityksen tarkkaamisharjoituksen ensimmäisessä vaiheessa keskitytään tuntemaan uloshengitys.
Kehitys on kai sitä, että jokainen sukupolvi murskaa vanhempiensa maailmankuvan ja rakentaa sen raunioille uuden, uljaamman maailman.
Tuomas Milonoffin vanhempien sukupolvi oli hylännyt Jumalan ja laittanut uskonsa työhön. Niinpä Milonoff hylkäsi työn ja laittoi uskonsa henkeen. Se alkoi Intiasta 1990-luvun puolivälissä. Milonoff oli matkustanut sinne lukion jälkeen miettimään, mitä elämällään tekisi.
Vielä siihen aikaan maailma oli suuri. Ihmiset lähtivät lomalle korkeintaan Kanarialle, internet teki vasta tuloaan, eikä kukaan todellakaan ollut käynyt missään Intiassa. Siksi maa mullisti Milonoffin elämän täysin yllättäen. Ei hänellä ollut etukäteen minkäänlaista aavistusta siitä, että häntä odottaisi Aasiassa kokonainen uusi ihmislaji, 1900-luvun lopun kulkuriheimo, travellerit.
Goan rantahippejä seuraillessaan Milonoff ymmärsi, etteivät travellerit itse asiassa olleet lomalla. Matkailu oli heidän elämäntapansa, heidän valintansa. Se oli materiaalisesti työelämäntapaa köyhempää, mutta travellerit kokivat sen henkisesti rikkaammaksi. Toimiston tai tehtaan sijaan he viettivät päivät auringossa, uivat meressä, kertoivat toisilleen tarinoita ja etsivät arjen materianhimon takana kyyhöttelevää vapautta.
Yhtäkkiä Milonoff ymmärsi, ettei suomalainen työn eetosta kunnioittava uraputkiajattelu ehkä ollutkaan hänelle oikea tapa elää. Maailmalla oli olemassa toinen todellisuus, jossa ammattinimikkeiden sijaan arvostettiin reissukokemusta, ja keski-ikäisten stressin ja alkoholiongelmien ryydittämä keskivartalolihavuus oli vaihtunut terveen ruskettuneeseen ihoon ja leveään hymyyn. Siinä maailmassa jokainen vastaantulija saattoi olla tulossa sellaisista tarunhohtoisista paikoista kuin Amazon, Himalaja tai Sahara. Ja naurettavinta oli, että kukaan Suomessa ei tiennyt tästä maailmasta, vaikka sinne pääsemiseen vaadittiin vain yksi päätös, yksi uskallus.
Jo ensimmäisellä reissullaan Milonoff oli päättänyt, että hän ei luopuisi travelleri-elämäntyylistä ikinä. Vapauden hehkuttamisesta tuli hänen kapinansa. Hän matkusteli välillä yksin, välillä ystäviensä kanssa. Yhtenä talvena hän törmäsi Helsingissä baarissa pariin vanhaan reissukaveriinsa ja kuuli näiltä, että Aeroflot-lentoyhtiöllä oli menossa hyvä tarjous Bangkokin-lennoista. Päästyään kotiin keskellä yötä Milonoffille tuli mieleen soittaa vanhalle kaverilleen Riku Rantalalle. Rantala oli vähän työhullu, mutta ehkä hän malttaisi kerrankin lomailla. Siitä se sitten oikeastaan lähti. Muutaman yhteisen Aasian-reissun jälkeen kaverukset lähtivät vuonna 2002 maailmanympärimatkalle. Matkasta tehdystä tv-ohjelmasta syntyi heidän maailmankuvansa pamfletti, josta olisi vielä muodostuva jonkinlainen pätkätyösukupolven itsenäisyysjulistus.
Mutta itsenäisyysjulistus annetaan vain kerran, joten Madventuresinkaan ei missään nimessä pitänyt jatkua yhtä kautta pidempään. Milonoff palasi matkan jälkeen tekemään sitä, millä hän oli viimeiset vuodet itsensä elättänyt: valaisemaan elokuvia ja tv-sarjoja. Hän oli ajautunut alalle vähän sattumienkin kautta.
Katajanokalla kasvanut nuori mies oli viettänyt nuoruutensa kuunnellen hip hoppia, marssinut vappuisin vanhempien rinnalla vaatimassa kansainvälistä solidaarisuutta, intoillut mustien räppäreiden yhteiskunnallisesta sanomasta ja maalaillut graffiteja. Kesäisin kuusihenkinen kulttuuriperhe oli kiertänyt Eurooppaa matkailuautoksi muutetulla vanhalla bussilla, jonka toiseen kylkeen teatteriohjaaja Pekka Milonoff oli antanut poikiensa maalata isolla sanan Dream ja toiseen Peace. Jossain Aasian-reissujen välillä Milonoff oli opiskellut vuoden media-alaa Helsingin kaupungin työttömille nuorille tarkoitetussa Mediakylpylässä ja päässyt sen jälkeen harjoittelemaan valaisemista isänsä ohjaamaan elokuvaan. Sillä uralla Milonoff halusi jatkaa myös Madventuresin jälkeen.
Mutta sitten tapahtui jotain.
Oikeastaan kaikki alkoi koirasta. Loppuvuodesta 2002 Milonoff työskenteli valaisijana Aku Louhimiehen tv-sarjassa Irtiottoja. Yhtenä päivänä hän pysähtyi työmatkallaan kioskille ostamaan purkkaa ja huomasi kauhukseen, että iltapäivälehden kannesta katsoi takaisin oma naama. Madventuresin Indonesian-jakso oli juuri esitetty tv:ssä, Milonoff ja Rantala olivat syöneet siinä balilaista kulkukoiraa. Nyt lehdessä kerrottiin katsojien järkyttyneen ”julmasta eläinrääk-
käyksestä”. Tälläinen mediahuomio oli Milonoffista riivaavaa. Hän oli lopettanut lihansyönnin eläintensuojelullisista syistä jo ensimmäisen Intian matkansa jälkeen, lähes kymmenen vuotta sitten. Kulkukoiran syömisellä oli pyritty herättelemään ihmisiä ajattelemaan tuotantoeläinten kohtelua ja tietysti tutustumaan maailman erikoisiin ruokailutottumuksiin. Mutta viestiä ei oltu ymmärretty. Kohta Animalia palkitsi Madventuresin Anti Animalia -palkinnolla.
Lopulta koirakohu oli kuitenkin vahvasti vaikuttamassa siihen, että Madventures sai jatkoa. Milonoff alkoi kohun jälkeen ajatella entistä enemmän sitä, miten länsimaisilla ihmisillä on tapana pitää omaa kulttuuriaan ylivertaisena muihin nähden. Niin ylivertaisena, että Suomessakin media kiihkoili koiran syömisestä, mutta hyväksyi jokapäiväisen tuotantoeläinten rääkkäyksen mukisematta.
Se taisi olla kesää 2003, kun Milonoff alkoi taivutella Riku Rantalaa. Hän halusi tehdä Madventuresista toisen tuotantokauden. Koirakohusta huolimatta, tai ehkä vähän sen takiakin, sarja oli alkanut saada kulttisuosiota ja SubTV:ltä oli pyydelty jatkoa. Rantala ja Milonoff olivat samaan aikaan läpitunkevan karismaattisia ja kuitenkin jotenkin kaltaisiamme. Milonoff paasasi Rantalalle siitä, miten heillä olisi toisella kaudella mahdollisuus todella ottaa kantaa asioihin. Ensimmäisellä kaudella oli keskitytty vapauden hehkutteluun, mutta nyt heillä olisi mahdollisuus potkia vähän länsimaisen kulttuurin pönkittynyttä egoa, etsiä kauneutta muista kulttuureista ja selittää sitä eriarvoisuutta ja sortoa, johon he olivat ensimmäisellä maailmanympärimatkallaan törmänneet.
STT:n ulkomaantoimitukseen palkattu Rantala oli skeptinen. Hän vihasi Madventuresista saamaansa julkisuutta eikä ollut missään nimessä halukas saamaan sitä lisää. Rantala oli leikannut partansakin, etteivät ihmiset tunnistaisi häntä kadulla. Mutta Milonoff tiesi, millä argumenteilla Rantalaa piti taivutella. Tällä kun oli jonkinlainen sisäsyntyinen tarve vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Pikkuhiljaa Rantalan ehdottomuus alkoi murtua.
Myöhemmin sinä kesänä Tuomas Milonoff meni naimisiin. Hän oli kihlautunut tyttöystävänsä Jennin kanssa juuri ennen Madventuresin ensimmäisen kauden kuvauksia, ja Jenni oli vilahdellut kuvissa Thaimaan ja Tongan jaksoissa.
Ja sitten, vuonna 2004, Madventures oli taas matkalla.
Kun 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua syntynyt nepalilainen prinssi Siddhartha Gautama pääsi ensimmäistä kertaa kaupunkiin, hän oli jo nuori mies. Gautaman isä oli kasvattanut poikansa palatsin muurien sisällä estääkseen tätä näkemästä maailman kärsimystä. Näinpä ensimmäinen kerta ulkomaailmassa oli Gautamalle, no, silmiä avaava. Kaupungissa hän näki ensimmäistä kertaa vanhuksen, sairaan, kuolleen ja askeetikon. Yhtäkkiä prinssi ymmärsi, että maailma on todellisuudessa hyvin erilainen kuin hän oli kuvitellut. Täytettyään 29 vuotta Siddhartha hylkäsi ylellisen elämänsä ja lähti palatsista etsimään ratkaisua kärsimyksen ongelmaan. Ja niin hän oli vielä vapautuva oman egonsa painosta, hänestä oli tuleva Buddha, ”valaistunut”.
Tuomas Milonoffin kaipuu kohti henkisyyttä alkoi vahvistua 2000-luvun puolivälin jälkeen. Siihen on varmasti monia syitä, mutta yksi niistä taisi olla tiukka työtahti. Madventuresin toisen tuotantokauden jälkeen Milonoff tunsi, että hänen elämänsä oli ajautunut suorittamiseksi. Vapauden saaranamies oli itse junttautunut kammoksumansa oravanpyörän rattaisiin. Elämä oli viime vuodet ollut paljolti työntekoa, jotenkin poissa tasapainostaan.
Milonoff oli ennenkin taistellut perfektionistisen puolensa kanssa. Hänelle oli luonteenomaista etsiä täydellisyyttä. Kun Milonoff meni kahvilaan, hänen piti aina miettiä tarkasti, missä pöydässä olisi täydellisin istua. Kun hän alkoi treenata joogaa, terveellinen ruokavalio oli pyörähtää ortoreksiaksi. Erityisesti täydellisyyden tavoittelu oli aina liittynyt taiteen tekemiseen, Madventuresin kohtauksia oli kuvattu kymmeniä kertoja uudestaan ennen kuin ohjaaja oli ollut tyytyväinen. Perfektionismi näkyi työn jäljessä, mutta kulutti Milonoffia itseään.
Sitten, vuoden 2008 helmikuussa, hän löysi meditaation.
Milonoff oli juuri palannut vaimonsa kanssa Nepalin-matkalta. Matkalla hän oli tarkkaillut mielenkiinnolla buddhalaista elämäntapaa. Siinä oli jotain hyvin kiehtovaa. Uskonnottomassa kodissa kasvanut Milonoff oli itse asiassa aina kokenut jonkinlaista kaipuuta henkisyyttä kohtaan. Varsinkin itämaiset uskonnot olivat tuntuneet kiinnostavilta jo ala-asteen elämänkatsomustiedon tunneilla ja ensimmäisillä matkoilla Intiaan. Ei Milonoff itseään buddhalaiseksi kokenut, mutta uskonnon filosofiassa vain tuntui olevan jotain rauhoittavaa ja oikeudenmukaista. Mitä enemmän hän tutki buddhalaista filosofiaa, sitä enemmän hän alkoi uskoa, että maailma voisi olla rauhanomaisempi paikka, jos kaikki välillä vähän meditoisivat.
Edellisellä Madventures-matkallaan Milonoff oli nähnyt, miten Japanissa ja Kiinassa kiireistä elämää tasapainotettiin juuri läsnäoloon perustuvilla buddhalaisilla harjoituksilla. Buddhalaisuuden perusajatus oli yksinkertainen: ainoastaan tämä hetki on merkityksellinen, kaikki muu on turhaa. Yleensä ihmiset kuitenkin tuntuivat käyttävän suurimman osan ajastaan menneiden murehtimiseen tai tulevaisuudesta huolehtimiseen. Meditaatioharjoituksilla pyrittiin vapauttamaan mieli kaikesta turhasta.
Ja olihan Milonoff itsekin huomannut jo ajat sitten, että onnellisuuden tunteet tulivat juuri niistä hetkistä, jolloin hän pystyi sulkemaan menneisyyden ja tulevaisuuden mielestään. Milonoff muisti ikuisesti sen täydellisen läsnäolon tuottaman onnellisuuden, kun hän astui ensimmäistä kertaa ulos Delhin lentokentän ovista vuonna 1994. Paksu lämmin ilma löi kasvoille, auringon nahistamat turbaanipäiset miehet hyökkäsivät hihaan kiinni, sokeeraavan kirkkaat värit häikäisivät silmiä ja ilmassa tuoksuivat mausteet, saasteet ja paska.
Siinä hetkessä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta.
Sitten Nagashila kumauttaa viimeisen kerran kongiin. Meditaatiotunti on nyt ohi, hengityksen tarkkaamisharjoituksen neljä vaihetta tehty. Eteisessä on tarjolla teetä, vihreää ja rooibosta. Tuomas Milonoff tarttuu kuumaan lasiin varovasti. Siitä on nyt 25 vuotta, kun Milonoff tapasi ensimmäistä kertaa Riku Rantalan. Ja näki sen kampauksen.
Lukion toinen luokka oli juuri alkanut. Milonoff seisoskeli Ressun lukion käytävällä ystävänsä Matiaksen kanssa. Ohi käveli ihmisiä pieninä ryhminä. Ressuun päästäkseen peruskoulun päästötodistuksen keskiarvon piti olla yli yhdeksän. Se näkyi oppilaiden pukeutumisessa. Pojilla oli päällään merkkibleisereitä, olkalaukuissa he kantoivat laskimia. Mitä coolimpi tyyppi, sitä hienompi laskin. Oli selvää, että kukaan ei halunnut erottua joukosta.
Mutta sitten käytävän päähän ilmestyi ennestään tuntematon hahmo. Uusi oppilas oli melko pieni, mutta merkille pantavinta hänen ulkonäössään olivat hiukset. Nahkatakkiin, risaisiin farkkuihin ja paksupohjaisiin läskärikenkiin pukeutuneen pojan hiukset oli kammattu luonnonlakeja uhmaavan korkeaksi rockabillykampaukseksi, böögiksi. Oli selvää, että kampausta oli aseteltu aamulla pitkään ja huolella.
Riku Rantala ei ollut ihan perinteinen ressulainen. Hänestä tuli pian Tuomas Milonoffin hyvä ystävä.
Nyt Milonoffilla ja Rantalalla on jo molemmilla lapsia, kummallakin kaksi poikaa, synkronoidusti syntyneet. Ensi vuonna miehet täyttävät 40. Madventuresia on takana kolme tuotantokautta, eikä neljäskään kuulemma ole – ”missään nimessä” – mahdoton.
Niin, tottakai miehet päätyivät pitkän vetkuttelun jälkeen tekemään myös sen kolmannen tuotantokauden. Tällä kertaa se tehtiin kansainvälisille markkinoille, myytiin 196 maahan ja siitä tuli taas paljon edellistä hurjempi. Johtoajatuksena oli, että mitään vierasta ei pidä tuomita, jos ei ole ensin yrittänyt ymmärtää sitä.
Tuomas Milonoff hymyilee leveästi. Hän on vielä meditaation jälkeisessä euforiassa.
”Toinen budhalainen harjoitus, jota mä teen, on myötätunnon kasvattaminen, metta bhavana. Se on ystävällisen ajattelun ja myötätunnon meditaatio. Se perustuu mielikuvaharjoituksiin. Ensin luodaan sitä rakkauden tunnetta jollain mielikuvalla itselle. Sen jälkeen ajatellaan jotain hyvää ystävää, ja kerätään sitä hyvää tunnetta ja luovutetaan sitä sille ystävälle ja toivotetaan sille hyvää elämää ja onnea. Sitten sama tehdään neutraalille ihmiselle, esimerkiksi dösäkuskille. Ja vikaks sitten ihmiselle, jonka kanssa sulla on hankalaa, vaikka vihamiehelle”, Milonoff sanoo.
Milonoff korostaa, että maailmassa kaikki on yhtä. Siksi kaikkea elollista olisi kunnioitettava samalla tavalla. Tällä ironian ja kyynisyyden aikakaudella noin hippiä puhetta kuulee harvoin. Pakko se on silti myöntää, että ajatus on kaunis. Varsinkin, kun Milonoff uskaltaa olla siitä jotenkin niin aidosti innoissaan.
Innostuminen ei tosin ole hänelle ilmeisesti mitenkään harvinaista. Milonoff on kuulemma jonkinlainen auringon lapsi, jonka puhe pursuilee superlatiiveja ja joka intoilee milloin mistäkin. Toisaalta ohjaaja saattaa myös kiihtyä hetkessä. Varsinkin kun tulee puhe siitä, miten ihmiset eivät välitä toisistaan, vaan tavoittelevat vain omaa etuaan. Nykymuotoinen markkinatalous on tätä meditaatiota edeltävissä haastatteluissa saanut Milonoffilta kerta toisensa jälkeen peräänsä kirosanojen vyöryn.
Milonoff ja Rantala ovat selittäneet maailmaa ammatikseen nyt yli kymmenen vuotta. He ovat jo kauan sitten kasvaneet yksittäistä matkailuohjelmaansa suuremmiksi, jonkinlaisiksi y-sukupolven omatunnoiksi. Tänä syksynä he julkaisivat viidennen matkailuaiheisen kirjansa, tekivät radio-ohjelmaa ja puristivat näkemyksensä maailmasta kaksitoistaosaiseen Docventures-dokumenttiohjelmasarjaan.
Docventuresin jälkeen Milonoff on ollut innoissaan verkosta. Hän kertoo nyt todella tajunneensa sen, kuinka merkittävästi internet tulee vielä muuttamaan maailmaa. Muutokset voivat nyt oikeasti lähteä yksilöistä, ohi diktaattoreiden ja kankeiden poliittisten järjestelmien.
Kun tieto on kaikkien ulottuvilla, valta on ihmisillä. Nyt heidän pitäisi vain uskaltaa tarttua siihen. Pysäyttää ilmastonmuutos, lopettaa sorto ja ottaa vastuu itsestään. Muuttaa maailmaa. Alkaa elää kohtuudella, pikkuhiljaa, armollisesti itseensä suhtautuen.
Tuomas Milonoff pukee takin päälleen ja lähtee ulos. On ilta, Hietalahdenkadulla on pimeää ja hiljaista.
Milonoff tietää, että vain muutos on pysyvää. Ettei samaan virtaan voi koskaan astua kahdesti. Mutta hän uskoo, että virran suuntaa voi ohjata. ■
Lue tämän jutun pari, juttu Madventuresin Rikusta.
