Klamydia niittää koaloja – Ikoninen eläin on vaarassa kadota osasta Australiaa

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on julkaistu alun perin 17. kesäkuuta 2024.

Kymmenen kuukauden ikäinen Emerson tuijottaa minua ruskeilla silmillään ja haukottelee. Koala on yhä tokkurainen päiväuniensa jäljiltä ja hieroo kasvojaan. Sitten se ojentaa tassunsa vaativasti minua kohti. Hoitaja, joka saattelee minua koalan aitauksen läpi, hymyilee. ”Se kaipaa maitoaan”, hän selittää.

Neljä kuukautta aiemmin, kun Emerson tuotiin Northern Rivers Koala Hospital eläinsairaalaan Australian Uudessa Etelä-Walesissa, se oli niin pieni, että vapaaehtoisten piti ruokkia sitä ruiskulla. He käärivät karvaisen otuksen pyyhkeeseen ja tiputtivat korviketta sen suuhun.

Nyt terve ja reilut kaksi kiloa painava Emerson on yksi ihmismäisimmistä eläimistä, jonka olen tavannut. Isonenäisen, pörröisen palleron hitaat liikkeet, raskaat silmäluomet ja halu halata kaikkia saavat sen muistuttamaan luonnon omaa risteytystä nallekarhun, kömpelön vanhuksen ja unisen taaperon välillä.

”Ihan ensimmäiseksi sanon tänne tuleville vapaaehtoisille, että näitä koaloja ei sitten halailla”, sanoo vapaaehtoiskoordinaattori Jen Ridolfi Northern Riversin sairaalaa pyörittävästä Friends of the Koala -järjestöstä.

Mutta epätunteellisimmatkin ihmiset kiintyvät toisinaan näihin eläimiin. Monet koalat viettävät täällä useita kuukausia, ja vapaaehtoiset kutsuvat niitä hellittelynimillä ”muru”, ”söpöliini” ja ”rakas”.

Katson, kuinka eräs vapaaehtoinen kumartuu lepertelemään urokselle nimeltä Gigachad. ”Haluan vain suukottaa sen nenää”, hän sanoo, mutta lisää sitten nopeasti, ettei hän oikeasti tekisi niin. Jopa FOK-järjestön eläinlääkärit saattavat taputtaa koalan selkää rutiinitarkastuksen aikana tai sujauttaa kätensä nukutetun eläimen tassuun.

Ridolfilla on hyvä syy pitää vapaaehtoisia silmällä. Niistä noin 350 koalasta, jotka tuodaan vuosittain Northern Riversiin, vain noin kolmasosa selviää hengissä.

Kaikista pahin uhka niille on klamydia – kyllä, juuri se klamydia – bakteeri-infektio, joka leviää koalojen, kuten ihmistenkin, välillä pääasiassa seksin kautta ja voi aiheuttaa sokeutta, hedelmättömyyttä ja muita vakavia, toisinaan kuolemaan johtavia oireita. Autokolarit ja koirien hyökkäykset ovat listalla seuraavana. Koalat ovat myös alttiita erilaisille syöville, sieni-infektioille, herpekselle, loisille, munuaisongelmille, syyhylle ja retrovirukselle, joka voi heikentää niiden immuunijärjestelmää.

Näiden akuuttien vaarojen lisäksi koaloja uhkaavat myös kroonisemmat ongelmat: elinympäristöjen tuhoutuminen, heikko geeniperimä ja ilmastonmuutos, joka lisää helleaaltoja, kuivuutta ja maastopaloja, jotka korventavat ne puut, joissa koalat elävät ja joita ne käyttävät ravintona. ”Lajin biologia on jäänyt ihmiskunnan armoille”, toteaa biologi Edward Narayan Queenslandin yliopistosta.

Osa koalapopulaatioista on romahtanut 80 prosenttia viimeisten vuosikymmenten aikana. Vuonna 2022 Australian hallitus julisti lajin uhanalaiseksi Queenslandissa, Uudessa Etelä-Walesissa ja Australian pääkaupunkialueella, eli käytännössä maan itäisessä kolmanneksessa.

Koala ei suinkaan ole Australian uhanalaisin eläin, ei edes maan uhanalaisin pussieläin. (Tuo surullinen kunnia kuuluu gilbertinpäästäiskengurulle, marsun kokoiselle rottakengurulajille, sekä erittäin harvinaiselle ja erittäin komeaviiksiselle pohjankarvakuonovompatille.) Mutta kaikista olennoista nimenomaan koala on se, jonka ihmiset haluavat ehdottomasti pelastaa.

Vuodesta 2019 lähtien Australian hallitus on kohdentanut lajin suojeluun lähes 50 miljoonaa euroa vastaavan summan, mikä on huomattavasti suurempi määrä kuin mitä on myönnetty monelle suuremmassa vaarassa olevalle eläimelle. Koala on kansallisikoni ja, monien muiden vetovoimaisten megafaunojen tavoin, matkailun vetonaula. Lisäksi ihmiset näyttävät kokevan niihin jonkinlaista yhteyttä, jollaista harva eläin saa aikaan.

Mutta koalojen suosimat elinympäristöt, vehreät rannikkoseudut, ovat juuri niitä alueita, joilla myös ihmiset viihtyvät parhaiten. Tämä merkitsee sitä, että näinkin rakastettu eläin voi koetella sitä, mistä ihmiset ovat valmiita tinkimään toisen lajin pelastamiseksi.

Maria Matthes huomaa puissa olevat koalat jopa ajaessaan 80 kilometrin tuntivauhtia kuoppaisia teitä pitkin. ”Näitkö ne?” hän kysyy minulta. ”Siellä oli ainakin viisi koalaa, tuon tienpätkän kohdalla.” (Olin nähnyt tasan nolla.)

Friends of the Koala -järjestössä työskentelevä Matthes on ekologi, jolla oli lapsena tapana nimetä kotinsa takapihalla norkoilevat koalat. Nykyään hän tutkii työkseen luonnonvaraisia koaloja. Kun hän havaitsee sairaan yksilön, hän yrittää loukuttaa sen.

Päivänä, jona tapasimme, Matthes yritti jo kolmatta kertaa napata Dumpling-nimisen koalan, joka oli pyörinyt jo viikkojen ajan hänen ystäviensä Jo Waltonin ja Peter Boucherin pihapiirissä. Dumpling ei selvästikään voinut hyvin. Naaras näytti heikolta. Sen takapuolen karvat olivat märät ja värjäytyneet punaisenruskeaksi, mikä viittasi siihen, että sillä oli tulehdus nimeltä kystiitti.

Matthes oli nähnyt samat merkit ennenkin: Dumplingilla oli klamydia, ja oli ollut jo jonkin aikaa. Matthes kertoo, että bakteeripatogeeni oli hyvin todennäköisesti levinnyt eläimen synnytyskanavaan ja vuorannut sen kystoilla, jotka voivat kasvaa appelsiinin kokoisiksi. Taudin edettyä näin pitkälle Dumpling kärsi todennäköisesti nestehukasta ja kovista kivuista. Se ei pystynyt enää liikkumaan eikä edes syömään kunnolla.

Sukupuolitaudit eivät ole koskaan olleet yksinomaan ihmisten ongelma: delfiineillä esiintyy sukuelinherpestä; siat tartuttavat toisiinsa bruselloosia ja ahkerasti lisääntyvät kanit voivat sairastua kuppaan. Useimmiten sukupuolitaudit eivät kuitenkaan kiihdytä kokonaisen lajin häviämistä.

Koaloille klamydia on kuitenkin varsinainen vitsaus, koska niiltä puuttuu vastustuskyky taudinaiheuttajaa vastaan. Jotkut tutkijat epäilevät taudin levinneen koaloihin 1700-luvulla maahan tuoduista karjaeläimistä. Myös retrovirusinfektiot saattavat vauhdittaa tappavan taudin leviämistä.

Valtaosa klamydiaa sairastavista koaloista, jotka tuodaan FOK-järjestön sairaalaan, on lopetettava pian niiden saapumisen jälkeen. Hoitoa saavista vain alle puolet selviää hengissä: lääkkeet, jotka tappavat taudinaiheuttajan, voivat myös tuhota koalojen herkät suolistomikrobit.

Klamydian riski kasvaa entisestään, kun tauti tunkeutuu vähitellen lajin pohjoisen levinneisyysalueen jokaiseen kolkkaan. Vuonna 2008 tutkijat tarkkailivat erästä populaatiota ”maailman koalapääkaupungiksi” julistautuneessa Gunnedahissa Uudessa Etelä-Walesissa. He havaitsivat, että alle 10 prosentilla testatuista koaloista oli klamydia.

Nyt taudin uskotaan levinneen lähes jokaiseen alueen yksilöön, ja tutkijat arvioivat, että Gunnedahin koalapopulaatio häviää kokonaan muutaman vuoden sisällä.

Mikrobiologi Peter Timms Sunshine Coastin yliopistosta on kehittänyt kollegoineen klamydiarokotteen, jota testataan nyt pienillä koalaryhmillä Queenslandissa ja Uudessa Etelä-Walesissa. Rokote ei estä infektiota, mutta se saattaa hillitä vakavia oireita. Timmsin mukaan koalapopulaation yksilöistä viidesosan rokottaminen näyttäisi lisäävän eloonjäämisen todennäköisyyttä ainakin 60 prosentilla.

Rokotetta on kuitenkin toistaiseksi saatavilla vain rajoitetusti. Northern Riversin sairaala saa käyttöönsä vain sata annosta vuodessa, ja kun vierailin sairaalassa maaliskuussa, jäljellä oli enää kymmenen annosta neljälle seuraavalle kuukaudelle.

FOK-järjestön eläinlääkäri Jodie Wakeman säästää rokotteet nuorille, terveille yksilöille, joilla on todennäköisesti vielä monta lisääntymisvuotta edessään. Katselin vierestä, kun Wakeman antoi rokoteannokset nro 91 ja 92 kahdelle urospoikaselle: Dropletille, joka oli toipumassa vammoistaan pudottuaan puusta, ja Kelsolle, jolla oli tullessaan niin lievä klamydia, ettei se aiheuttanut pysyviä vaurioita ja parani täysin. Huhtikuun lopulla myös Emerson sai rokoteannoksen.

Rokotteista ei kuitenkaan ole apua eläimille, jotka ovat saaneet tartunnan jo kuukausia tai vuosia aiemmin. Näin kävi Dumplingille, joka lopulta ryömi ansaan noin puolitoista päivää sen jälkeen, kun Matthes oli virittänyt sen. Northern Riversissä tehty koe vahvisti Matthesin arvauksen oikeaksi: kystiitti poltteli eläimen virtsarakkoa ja synnytyskanava oli niin täynnä kystoja, ettei se ollut enää toimintakykyinen. Eläinlääkäri lopetti Dumplingin ja luovutti myöhemmin ruumiin takaisin Matthesille tämän pyynnöstä.

Dumplingin kuolema järkytti Jo Waltonia, joka oli nimennyt koalan ja ehtinyt ottaa siitä kymmeniä valokuvia. Matthes, Boucher ja Walton hautasivat Dumplingin Boucherin ja Waltonin puutarhaan, käsivarret ristissä pienen rintakehän päällä, ja harmittelivat hiljaa, etteivät he olleet löytäneet sitä aiemmin.

Matthes arvioi haudanneensa pihalleen noin 30 koalaa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Hän otti sen tavakseen löydettyään jälleen kerran yhden kuolleen koalan maantieltä kotinsa läheltä.

Niiden toimittaminen kaatopaikalle ”ei tunnu oikealta”, hän sanoo, ”varsinkaan, jos kyseessä on tuttu koala”. Hän käsittelee erityisen hellästi koirien tai autojen tappamia eläimiä. ”Olen pahoillani, että ihmiset ovat niin piittaamattomia”, hän sanoo niille ennen kuin laskee ne multaan.

Australiassa oli arviolta miljoonia koaloja ennen kuin eurooppalaiset saapuivat valloittamaan maanosan. 1800-luvulta alkaen uudisasukkaat halusivat vastata ulkomaisten vaatevalmistajien koalaturkisten kysyntään ja metsästivät pussieläimet sukupuuton partaalle, erityisesti maan eteläosissa.

Koalaturkiskauppa lopetettiin 1930-luvulle tultaessa, mutta koalat joutuivat törmäyskurssille toisen ihmisen perustarpeen kanssa: elintilan. Nykyään Australiassa elää useimpien arvioiden mukaan vain muutamia satoja tuhansia koaloja; jotkut arvelevat, että todellinen määrä on vielä tätäkin pienempi.

Australian ihmisväestön kasvaessa lajin suojeleminen pelkästään varaamalla sille uusia, ihmisvapaita elinympäristöjä muuttuu yhä hankalammaksi. ”On naiivia kuvitella, että se tulee koskaan onnistumaan”, Australian Koala Foundationin puheenjohtaja Deborah Tabart toteaa.

Noin 30 vuotta sitten Tabart kollegoineen kartoitti koalojen tärkeimpiä elinympäristöjä, ja he panivat merkille, kuinka vähän niistä oli jäljellä. Etenkin lajin levinneisyysalueen pohjoisosassa eläimet jäivät puristuksiin idän uusien valtateiden ja asuinalueiden sekä lännen maanviljelysalueiden väliin.

Eräs suotuisa alue Uudessa Etelä-Walesissa sijaitsi noin 360 hehtaarin maa-alueella, jonka omisti Tabartille tuttu rakennuttaja, ja tämä onnistui suostuttelemaan miehen rakennuttamaan sinne maan ensimmäisen koalaystävällisen asuinalueen, Koala Beachin.

Koteja rakennettiin vain niille tonteille, jotka oli ehditty jo raivata, eli noin neljännekselle koko maa-alueesta. Koteja rakennettiin yhteensä 500, ja asukkaiden oli noudatettava erinäisiä sääntöjä, joiden tarkoituksena oli edistää rinnakkaiseloa koalojen ja parinkymmenen muun harvinaisen tai uhanalaisen lajin kanssa. Tabartin mukaan ideana oli ”antaa eläinten elää luonnossa, mutta saada ihmiset mahtumaan niiden joukkoon”. Hän toivoo, että muut rakennuttajat ottaisivat mallista esimerkkiä.

Ennen kuin vierailin Koala Beachillä, kuvittelin mielessäni umpeenkasvaneen, puolitrooppisen utopian, joka havainnollistaisi kaikkia niitä äärimmäisiä toimenpiteitä, joihin meidän on ryhdyttävä, jotta yhteiselo näiden herkkien pussieläinten kanssa olisi mahdollista. Mutta kun saavuin paikalle, hämmästyin sitä, kuinka paljon naapurusto muistutti aivan tavallista lähiötä.

Nopeusrajoitukset olivat matalammat, kyllä, ja Koala Beachin katuihin maalatut isot kirjaimet julistivat ”EI KISSOJA, EI KOIRIA”, mutta autoja oli silti runsaasti. Koalaystävälliset ratkaisut ovat melko huomaamattomia: jalkakäytävien reunoilla monien talojen edustalla kasvaa kumipuulaji, jonka lehtiä koalojen tiedetään syövän, ja useat kadut päättyvät useiden kilometrien laajuiseen yhtenäiseen metsäalueeseen. (Jokaisen Koala Beachin kotitalouden on maksettava noin 130 euroa vastaava summa vuodessa ympäristönhoitoa varten.)

Bongasin useita koala-aiheisia postilaatikoita, mutta pettymykseksesi en nähnyt yhtäkään oikeaa koalaa. Niitä kuitenkin on: Irene Timmins, joka muutti Koala Beachille yhdeksän vuotta sitten, kertoo, että asukkaat raportoivat havainnoista ”nykyään melko usein”, ainakin uhanalaisten eläinten mittapuulla. ”Ehkä kerran parissa viikossa.”

Vielä 1990-luvulla, kun alueella asui vain muutamia kymmeniä luonnonystäviä, Koala Beachin asukkaita ei yleisesti ottaen haitannut se, että lemmikkikissat ja -koirat olivat kiellettyjä, tai se, että heidän tuli jättää piha-aitojen alareunan ja maan väliin vähintään 30 senttimetrin koalanmentävä tila. Nyt käytännössä kaikki alueen 500 kotia ovat asuttuja, ja osaa talonostajista kiinnostavat enemmän uudet kiinteistöt ja rannikkoalue kuin Koala Beachin luonnon monimuotoisuuden vaaliminen.

Timminsin mukaan autojen hurjastelu kaduilla on yleistynyt, ja noin puolet aidoista on rakennettu tai niitä on muokattu jälkikäteen siten, että ne ovat kiinni maassa. Muutamat asukkaat ovat myös tuoneet lemmikkikoiransa salaa asuinalueelle, Timmins kertoo, ja epäilee, että yksi koirista kuuluu hänen naapureilleen. Naapurit kiistävät sen, hän sanoo. ”Mutta näin minä arvelen.”

Koala Beach ei koskaan saavuttanut suurta suosiota kestävän rakentamisen malliesimerkkinä; Tabartin mukaan se on edelleen ainoa koalaystävällinen asuinalue koko Australiassa. Ei myöskään tiedetä, kuinka paljon siitä on todellisuudessa ollut hyötyä kyseiselle lajille. Ihmiset, joiden kanssa juttelin, eivät esimerkiksi osanneet kertoa, kuinka monta koalaa alueella elää, saati sitten onko niiden lukumäärä lisääntynyt koalaystävällisten määräysten johdosta.

”Olen menettänyt uskoni Koala Beachiin”, Tabart toteaa. Varsinainen asuinalue on todennäköisesti yhä olemassa 30 vuoden päästä. ”Mutta ovatko koalat?” hän pohtii. ”Sitä en usko.”

Hallituksen suojeluohjelmissa tietyt maakaistaleet on merkitty suojelluiksi koalan elinympäristöiksi, mutta monet haastattelemani asiantuntijat ovat sitä mieltä, ettei alueita ole läheskään tarpeeksi. Koala Beachin oli tarkoitus olla kompromissiratkaisu, jolla vaivihkaa myönnetään, että ihmiset eivät tule luopumaan kaikesta siitä koskemattomasta metsästä, jota koalat tarvitsevat elääkseen meistä erillään.

Ihmiset kuitenkin osoittivat selkeästi sen, mikä heille on tärkeää: he rakastavat koaloja, mutta he rakastavat myös autoja ja koiria.

Toisaalla Australiassa koaloja uhkaa tilanne, joka tuntuu lähes käsittämättömältä Koala Beachillä: kannan liikakasvu. French Islandin saarella, noin vartin lauttamatkan päässä Stony Pointista eteläisessä Victorian osavaltiossa, asuu noin 140 ihmistä ja asukkaiden parhaiden arvioiden mukaan ainakin 35 kertaa enemmän koaloja.

Veronica Shannon, joka on asunut saarella viimeiset kolme vuotta, näkee useimpina viikkoina kymmenittäin koaloja, joista monet viettävät aikaa metsikössä vajaan sadan metrin päässä hänen etuoveltaan. Helmikuun lopulla hän lähetti minulle kuvan kuistillaan kököttävästä kookkaasta koalauroksesta, joka oli muutamaa päivää aiemmin säikäyttänyt hänet hereille naputtamalla kynsillään makuuhuoneen ikkunaa.

French Islandilla on muihin Australian alueisiin verrattuna erityisen suuri koalakanta. Paikalliset toivat lajin saarelle 1890-luvulla tarkoituksenaan pysäyttää kannan väheneminen tuolloin yhä voimissaan olevan turkiskaupan myötä.

Saarella koalat olivat turvassa ketuilta ja muilta mantereen pedoilta, ja niiden lukumäärä kasvoi niin paljon, että luonnonsuojelijat alkoivat lopulta hyödyntää niitä saadakseen koalakannat jälleen kasvuun muualla maan eteläosissa. Etelän koalat eivät ole joutuneet kamppailemaan samanlaista kaupungistumista vastaan, joka on muokannut mantereen itärannikkoa, eivätkä klamydia ja retrovirus näytä riivaavan niitä yhtä paljon.

Kaiken kaikkiaan seudun koalakanta on niin suuri ja vakaa, että jos lajin väheneminen laskettaisiin koko maan keskiarvona, virallinen uhanalaisuusluokitus todennäköisesti poistuisi.

Osa French Islandin asukkaista, Shannon mukaan lukien, iloitsee koaloista, jotka tallustelevat pihojen poikki ja kahlailevat tyrskyissä lauttalaiturin kupeessa. Etelän koalat näyttävät erilaisilta kuin pohjoisen yksilöt: ne ovat ruskeampia, pörröisempiä ja painavat noin kaksi kertaa enemmän.

Toisin kuin pohjoisen arat eläimet, French Islandin koalat eivät näytä piittaavan ihmisistä. Phil Bock, yksi Eco Inn -majatalon omistajista, näyttää minulle täysikasvuisen koalauroksen, joka torkkuu silmien korkeudella matalassa puussa ja tuskin edes hievahtaa, kun Bock höpöttelee sille muutaman kymmenen senttimetrin päästä.

Toisten asukkaiden mielestä koaloista on kuitenkin pelkkää harmia. Eläinten paritteluaikana keväällä ja kesällä illoissa raikuu usein urosten possumainen röhkintä ja murina sekä naaraiden rääkäisyt. On myös lähestulkoon mahdotonta tyydyttää tuhansien eläinten ruokahalu, kun jokainen yksilö voi rouskuttaa puoli kiloa eukalyptuksen lehtiä päivässä.

Noel Thompson, paikallinen maanviljelijä, jonka suku on asunut French Islandilla 130 vuotta, ajoi minut pieneen lehtoon, jonka hän on istuttanut maatilalleen. Hän laski, että noin puoli tusinaa puuta on nyt ”nallejen” ansiosta lehdettömiä ja myös pysyisivät sellaisina: ”Kuollut, kuollut, kuollut, kuollut, kuollut, kuollut.”

Thompsonin serkku Lois Airs kertoo, että hän on istuttanut puita French Islandille ja hoivannut niitä vuosien ajan, mutta koalat ovat syöneet monet niistä täysin paljaiksi. Hän kertoo pitävänsä koaloista, mutta niiden lukumäärä saarella on jo kauan sitten ylittänyt kipurajan.

Moni ajattelee samoin myös Cape Otwayn alueella Victoriassa, metsäisellä rannikkokaistaleella, jonne tuotiin pieni määrä French Islandin koaloja 1980-luvulla. Ryhmä alkoi nopeasti kasvaa ja nakersi tiensä seudun mannakumipuiden läpi. Alueen katuja varjostivat aikoinaan komeat lehväkatokset, niin tiheät, että niiden läpi tuskin erotti taivasta.

Nyt useita tieosuuksia reunustavat kuolleet puut, joiden rungot ovat kierot ja kuivat, kuori aavemaisen valkoista. Siellä missä linnut, sammakot ja jyrsijät kerran sirkuttivat, kurnuttivat ja piipittivät, metsä on nyt täysin hiljainen, ohiajavien autojen ääniä lukuun ottamatta. Vierailijat kysyvät usein, mikä tuli tai tauti on tappanut puut.

Tutkijat eivät osaa sanoa, miksi koalat takertuivat niin itsepintaisesti juuri Cape Otwayn puihin. Mutta vuonna 2013 tutkijat havaitsivat seudulla alueita, joissa koalakannan tiheys oli 20 kertaa suurempi kuin mitä terveissä populaatioissa oli havaittu muilla alueilla. Ihmiset alkoivat ottaa valokuvia puista, joihin oli ahtautunut tusinan verran koaloja.

Ehkä eläimet pitivät paikallisista lehdistä enemmän tai ehkä niiden elimistö ei sietänyt muita. Ehkä parempia elinympäristöjä ei vain ollut saatavilla. Ehkä ne olivat perineet omituisia käyttäytymismalleja useita sukupolvia jatkuneen sukusiitoksen seurauksena. Oli syy mikä tahansa, koalat kieltäytyivät siirtymästä muualle, vaikka oksat muuttuivat lehdettömiksi.

Desley Whisson, joka tutkii koalakannan liikakasvua Deakinin yliopistossa Victoriassa, muistelee, kuinka riutuneet koalat ryömivät lopulta puiden alla ja jyrsivät kuorta tai pureskelivat ruohoa yrittäessään täyttää vatsansa edes jollakin ravinnolla. Lopulta osavaltio määräsi ryhmän eläinlääkäreitä lopettamaan kuolemaa tekevät koalat, joita oli virallisen arvion mukaan noin 1 400.

Muut eläimet yksinkertaisesti kuolivat nälkään. Frank Fotinas, joka omistaa paikallisen Bimbi Parkin leirintäalueen, kertoo, että koko seutu ”löyhkäsi kuolemalta monen kuukauden ajan”.

Liian suuren populaation pienentämiseksi viranomaiset ovat siirtäneet koaloja uusille alueille, asettaneet niille ehkäisyimplantteja ja lopettaneet tarvittaessa sairaita eläimiä. Mutta sekä Cape Otwayn että French Islandin asukkaat ovat sitä mieltä, että nykyisillä toimilla ei pystytä pitämään lukumääriä kurissa. Airs lisäisi valikoimaan tehokkaamman keinon: metsästysajan. ”Kiitos”, Thompson sanoo. ”Ehdottomasti.”

Airs ja Thompson ovat kuitenkin hyvin tietoisia siitä, että pienikin viittaus koalojen metsästykseen saa aikaan rajun vastareaktion. Sitä pidetään itsestäänselvyytenä, että vallabi- ja kengurukantoja vähennetään viranomaisten toimesta. Mutta koaloja pidetään edelleen arvokkaampina, ja terveen koalan tappaminen ei ole lain mukaan ollut sallittua Australiassa lähes sataan vuoteen.

Ihannetilanteessa etelän koalat voisivat levittäytyä lajin pohjoisiin elinympäristöihin, aivan kuten French Islandin koalat auttoivat aikoinaan etelän kantaa elpymään. Jotkut tutkijat suunnittelevat jo tätä mahdollisuutta. Mutta koalojen siirteleminen ympäriinsä on hankalampaa kuin miltä se kuulostaa. Jopa siirto eri paikkaan saman metsän sisällä voi olla eläimille haitallista, koska niiden suolistobakteerit reagoivat äärimmäisen herkästi ruokavalion muutoksiin. Muutto toiselle puolelle maata ei yksinkertaisesti ole välttämättä mahdollista.

Lisäksi tutkijat ovat edelleen epävarmoja siitä, miksi Australian pohjois- ja eteläosien koalat ovat keskenään niin erilaisia. Jos genetiikka on osasyy sille, minkä vuoksi esimerkiksi klamydia vaivaa etelän koaloja vähemmän, eläimistä voisi kenties olla apua pohjoisille serkuilleen. Mutta erojen taustalla voi olla myös ympäristöön liittyviä seikkoja, erilaisia bakteerikantoja tai immuunipuolustusta heikentäviä retroviruskantoja, tai kyse voi olla sattumasta.

Pohjoisen ja eteläisen kannan sekoittuminen voisi kiihdyttää klamydian leviämistä tai jopa tuoda etelän sairauksia pohjoiseen, mikä vauhdittaisi entisestään lajin katoamista.

Jos ajatuksena on elvyttää koko mantereen koalakannat etelän koalojen avulla, se edellyttäisi sitä, että eteläiset kannat ovat terveitä ja vakaita. Mutta ”mielikuva, jonka mukaan koalat eivät ole uhanalaisia etelässä… on täydellistä hölynpölyä”, huomauttaa koalatutkija Flavia Santamaria Central Queenslandin yliopistosta.

Koko alueella on vain kourallinen äärimmäisen runsaslukuisia populaatioita. Useimmat muut Australian eteläosien koalayhdyskunnat ovat edelleen pienenemään päin.

Ilmastonmuutos tekee koalojen selviytymisestä entistä vaikeampaa ympäri maata. Pilliga, laaja metsäalue Uudessa Etelä-Walesissa, toimi aikoinaan turvapaikkana tuhansille koaloille, niin monelle, että tutkijat pitivät sitä eräänlaisena varmuusvarastona. Useat metsäpalot ja kuivuus ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että koalat ovat nykyään hävinneet alueelta lähes kokonaan, luultavasti pysyvästi.

Kauempana etelässä ja lännessä äärimmäiset lämpötilapiikit vaativat veronsa: vierailin maaliskuussa ankaran helleaallon aikana Adelaiden koala- ja villieläinkeskuksessa päivänä, jona suurin osa keskukselle päätyneistä koaloista tuotiin sinne epäillyn lämpöstressin vuoksi. Paikalliset asukkaat löytävät sekavia ja nuutuneita eläimiä puiden alta. Toisinaan koalat kaipaavat niin epätoivoisesti vettä, että ne ryömivät takapihoille juomaan mitä tahansa nestettä uima-altaista ja koirien vesikupeista.

Pohjoisen koalakannat laskevat edelleen vauhdilla, joten etelässä elää yhä suurempi osuus maailman jäljellä olevista koaloista. Silti jotkut ihmiset näyttävät väheksyvän etelän koaloja: ne on usein nähty huonompina, vähemmän viehättävinä versioina pohjoisista serkuistaan.

Useat asiantuntijat ovat myös arvioineet etelän koalakannan liian sisäsiittoiseksi, jotta se voisi toimia koko mantereen hätävarantona. Joillakin etelän koaloilla on esimerkiksi vinot leuat tai epänormaalit kivekset. Kenties asenteet vielä muuttuvat vuosien saatossa; etelän koalat voivat vielä jonain päivänä olla lajinsa viimeisiä edustajia maailmassa.

Mitään yhtä oikeaa tapaa pelastaa koalat ei ole, koska lajin ongelmat ovat niin moninaiset eivätkä ihmiset pääse yksimielisyyteen siitä, mitä eläimet eniten tarvitsevat tai tarvitsevatko ne edes mitään. Jotkut etelässä asuvat australialaiset eivät pidä koalaa lajina, jota uhkaa ennen pitkää sukupuutto, vaan täysin arvottomana ”puutäinä” tai ”puupossuna”.

Aiemmin tänä vuonna eräs maanviljelijä Victorian lounaisosassa määrättiin maksamaan sakkoja, koska tämä oli palkannut urakoitsijat jyräämään tilan kuume-eukalyptuspuut maan tasalle, jolloin kymmenet koalat saivat vammoja tai kuolivat. Metsureiden väitettiin hiljattain kaataneen metsää Etelä-Australian Kengurusaarella koalojen ollessa yhä puissa.

”Olen nähnyt ihmisten törmäävän niihin autolla ja jatkaneen matkaa pysähtymättä tarkistamaan, ovatko ne kunnossa”, ekologi Kita Ashman Maailman luonnonsäätiö WWF:n Australian jaostosta kertoo.

Tunteet voivat ohjailla päätöksentekoa myös toiseen suuntaan. Vapaaehtoiskoordinaattori Jen Ridolfi ja eläinlääkäri Jodie Wakeman kertovat, että FOK:ssa osa pelastajista liikuttuu edelleen kyyneliin joka kerta, kun keskukseen tuodaan sairas tai loukkaantunut koala. Jotkut alkavat jopa haastaa riitaa Wakemanin kanssa väittäen, että he tietävät, mikä on ”pikkuiselle” parasta.

Kysyn Wakemanilta, tuntuuko hänestä toisinaan siltä kuin hän olisi lastenlääkäri, joka yrittää hillitä vanhempien tunteita. Hän naurahtaa apeasti. ”Kyllä”, hän myöntää. ”Siltä se joskus tuntuu.”

Adelaidessa ollessani seurasin, kuinka koala- ja villieläinkeskuksen eläinlääkintähenkilöstö tutki erästä hyvin sairasta koalaa, 12-vuotiasta naarasta nimeltä Amethyst, joka oli nukutettu. Vatsan alueen kuvaus paljasti kiteitä sen munuaisissa, mikä on merkki vakavasta munuaissairaudesta. Koalaa hoitava eläinlääkäri epäili myös, että sen urogenitaalialueella oli klamydiaa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen yksi henkilökunnan jäsenistä alkoi paimentaa minua kohti koala-aitauksia, joissa pidetään hoitoa odottavia potilaita. Ehkä he eivät halunneet minun katsovan, kun he päättivät lopettaa Amethystin, tai näkevän sitä mustaa ruumispussia, johon naaraan ruumis paketoitiin.

Sain kuitenkin pian tietää eläimen kohtalon: koalatarhassa näin, kun yksi vapaaehtoisista livahti sisään, käveli Amethystin häkin edessä olevalle taululle ja pyyhki sen nimen pois.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.