Apu

Apu 50 vuotta sitten: Kivikautisen heimon löytymisestä kohistiin Suomessakin – tarina oli kuitenkin liian kaunis ollakseen totta

Apu 50 vuotta sitten: Kivikautisen heimon löytymisestä kohistiin Suomessakin – tarina oli kuitenkin liian kaunis ollakseen totta
Apu-lehti julkaisi 50 vuotta sitten jättireportaasin maailmanlaajuisesta sensaatiosta. Filippiineiltä oli löytynyt kivikautinen tasadai-heimo! Vähän myöhemmin seurasi toinen sensaatio.
Julkaistu: 13.11.2022

Vuonna 1971 kuului kummia. Kuukävelyjen aikaan Filippiineiltä, Mindanaon saarelta, oli löytynyt kivikautinen luolaheimo. Se oli kovin pieni. Se käsitti vain kuusi perhettä, kaikkiaan 24 ihmistä, joidenkin lähteiden mukaan 26 tai 27.

Siitä kohisi koko maailma. Vain harvoja ­toimittajia päästettiin tutustumaan heimon jäseniin. Yksi heistä oli tunnettu kansain­välinen kuvajournalisti John Launois. Alun perin ranskalainen Launois oli saanut 1954 Yhdys­valtain kansalaisuuden, ja hän oli tehnyt merkittäviä kuvareportaaseja sellaisille julkaisuille kuin Life, Time, Newsweek, The Saturday Evening Post, Fortune, Rolling Stone ja The Sunday Times.

Nyt oli ollut vuorossa National Geographic. Se halusi Launoisin kuvaamaan Mindanaon sademetsien kätköihin. Apu sai tarinaan yksin­oikeuden Suomessa.

Tasadai-heimon tarina kiehtoi

Kuinka kivikautta elävä heimo oli ­voinut pysyä eristettynä 1970-luvulle asti? Keitä nämä alkukantaiset ­ihmiset olivat? Millaiset olivat heidän ­kulttuurinsa juuret? Olivatko he luonteeltaan hyökkääviä vai lempeitä, ja kuinka he suhtautuisivat muukalaisiin?

Noita kysymyksiä myös Launois oli esittänyt itselleen, kun hänen unelmansa päästä kuvaamaan tasadai-heimoa oli toteutunut yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun tieto kivikautisista ihmisistä oli kiirinyt kautta mantereiden.

Launois oli huumautunut jo ympäristöstä: trooppisessa ilmastossa kasvavista puista, jättiläissaniaisista, muhkuraisista juurista, ­riippuvista köynnöksistä ja ihanista villi­orkideoista. Puut olivat kahden ja puolen metrin paksuisia ja kuusikymmentä metriä korkeita – todellista aarniometsää.

Launois kertoi heimon löytäneestä ­Dafal-nimisestä metsästäjästä, joka oli 1966 ansoja asettaessaan sattumalta löytänyt tasadait. Viiden seuraavan vuoden aikana hän oli tavannut heimon jäseniä kymmenisen kertaa.

Toukokuussa 1971 hän oli tarjoutunut ­saattamaan Manuel Elizalden helikoptereineen metsäkansan yhteyteen. Elizalde oli Paraminin, Filippiinien kansallisia vähemmistöjä tutkivan komitean presidentillinen ­neuvonantaja.

Elizalde toi heimon maailman tietoisuuteen. Hän julisti Edenin puutarhassa elävästä heimosta, joka ei tuntenut sanoja aseille, viholliselle eikä sodalle. Se ei tiennyt valtioista tai meren ­olemassaolosta – ei edes sitä, mitä on riisi.

Ensikohtaaminen heimon kanssa lienee ollut Launoisillekin sykähdyttävä hetki. Ensin helikopterilla alkumatka, sitten vaellus sokkeloisen metsän halki poluttomalla reitillä.

Äkkiä erään kiviröykkiön luota kuului heikkoja ääniä. Ihmiset olivat piiloutuneet niin taitavasti kallion onkaloiden keskelle, että vei jonkin aikaa, ennen kuin retkikunta huomasi kyyristelevät ­isäntänsä ja emäntänsä, jotka katselivat heitä kummissaan.

Ensikosketus tapahtui luolassa, jossa heimo asusteli.

Mielikuvituksellista, tutkijat ajattelivat. Aito esihistoriallinen yhdyskunta! Heistä tuntui kuin he olisivat kulkeneet aikakoneen läpi. He tuskin uskoivat silmiään.

Ihmiset tulivat epäröiden turvapaikastaan, kun opas maanitteli heitä ja sanoi että ystäviä oli saapunut. Lapset kiipesivät puihin kuin apinat. Naiset tuijottelivat silmät suurina pitäen pikkulapsiaan hyvin lähellä itseään.

Kun ihmiset alkoivat luottaa vieraisiinsa, heitä voitiin tarkastella lähemmin. Heidän liikkeensä olivat sulokkaita ja miellyttäviä katsella. Kulkiessaan metsässä he käyttivät luontoa avukseen – keinuivat riippuvien köynnösten varassa tai kiipesivät korkeisiin puihin päästäkseen jyrkille kalliolle ja suorastaan loikkivat vuolaiden virtojen kivien yli.

…Näissä ihmisissä ei ilmene lainkaan sotaisuutta. He eivät edes katko puita. Hei eivät selvästikään ole lihan syöjiä. Tasadait näyttävät kiistävän sen antropologisen teorian, että ihminen on luonnostaan ilkeä petoeläin. Tasadait elävät lähellä luontoa, ja he ovat hyvin lempeää väkeä.

Kun Launois oli ehtinyt tutustua heimon tapoihin paremmin, hän antoi loppulausuntonsa:

Tämä kulttuuri on sosiaalinen utopia puhtaimmassa ja alkuperäisimmässä muodossa.

Ulkopuolisilla ei ollut asiaa reservaattiin

Kun tasadait olivat koko maailman huomion kohteena, he vetivät puoleensa tutkijoiden ja toimittajien lisäksi myös ­kaikenlaisia muita uteliaita. Elizalde alkoi rajoittaa nyt ­tulemisia. Perille pääsivät kyllä toimittajat, mutta eivät enää ­tiedemiehetkään.

Elizalde oli kaikilla retkillä mukana vahtimassa. Niin myös hänen suojattinsa, amerikkalainen kuvajournalisti John Nance. Hän kirjoitti kahden ja puolen vuoden aikana tekemiensä 72 visiitin pohjalta kirjan The Gentle Tasadai. Siitä tuli vuonna 1975 myyntimenestys.

Vuonna 1976 diktaattori Ferdinand Marcos määräsi tasadait täyteen suojeluun. Syntyi 19 000 hehtaarin reservaatti, jonne ulkopuolisilla ei ollut pääsyä.

Elizalde oli perustanut suuren huomion innoittamana Panamin Us -säätiön ja houkutteli siihen julkkiksia. Heihin kuuluivat muuan muassa ensimmäisenä Atlantin yli lentänyt Charles LIndbergh, näyttelijä Gina Lollo­brigida ja mahtisuvun John Rockefeller IV. Lahjoitusvaroja kertyi, tasadait olivat turvassa.

Kerrottiin myös tarina, että tasadait pitivät Elizaldea korkeampana voimana, joka oli saanut nimen Mono Dakel de Weta Tasadai, suuri mies, Tasadain jumala. Se perustui tasadain ­esi-isien kertomaan legendaan, että heimon piti pysyä luolissaan jumalan ilmestymiseen asti. Se muistutti suuresti asteekkien Quetzalcoatl-­jumaltarua, jonka avulla espanjalainen konkistadori Hernán Cortés tuhosi koko kulttuurin.

Tasadain tarina oli siis kovin kaunis. Niin ­kaunis, ettei se voinut olla totta.

Tieteelliset näytöt luolaheimosta puutteellisia

Heimo pysyi julkisen huomion ulkopuolella kymmenen vuotta, kunnes Marcosin hirmuhallinto kaatui 1986. Se mahdollisti sveitsiläisen antropologin ja kuvajournalistin Oswald Itenin matkan tasadaiden maille. Pontta reissulleen Iten oli saanut läheisen Marbelin katolisen piispan Dinualdo Gutiérrezin kanssa käydystä keskustelusta. Kun tasadait olivat tulleet sattumalta puheeksi, piispa oli kertonut koko jutun olleen huijausta. Tutkittuaan tasadaista kerrottua Iten totesi, että todelliset tieteelliset näytöt luolaheimosta olivat vähintäänkin puutteellisia.

Käsitys vahvistui jo matkalla. Mitä lähemmäksi heimoa Iten pääsi, sitä enemmän paikallisilta kantautui epämiellyttäviä totuuksia. T'boli-heimon päällikkö Datu Galang kertoi Elizalden yrittäneen suostutella hänetkin esiintymään tasadaina Garand-kiväärejä vastaan. Datu sanoi, että tasadait eivät asuneet luolissa, vaan he olivat siirtyneet sinne aina ulkomaalaisten saapuessa. Vastineeksi Elizalde oli antanut riisiä ja veitsiä.

Iten löysi tasadait neljän tunnin kävelymatkan päästä Datun kotipaikasta. Hän tapasi yhdestä talosta Lobon, Lolon ja Natekin, veljekset, jotka olivat tuttuja vuosien takaisista kuvista. Heidän perheensä hoiteli omaa puutarhaa, heillä oli päällä nuhjuiset T-paidat. Veljekset kertoivat ­o­levansa sukua T'boli- ja Manubo-heimoille. Isä oli Datu Galangin serkku!

Tasadain tarina oli kovin kaunis. Niin ­kaunis, ettei se voinut olla totta.

Veljekset tunnistivat kaikki vanhojen kuva­reportaasien henkilöt. Kuvat he näkivät nyt ensimmäisen kerran. He paljastivat Elizalden käskeneen heidät kiipeilemään viidakon köynnöksissä valokuvaajia varten. Paikalle tullut isä Bilangan palasi ensin Elizalden narratiiviin, mutta kuultuaan Marcosin kaatuneen ja ­Elizalden häipyneen säätiön miljoonat mukanaan hän muutti tarinaansa.

Emme asuneet luolissa, ennen kuin Elizalde ilmestyi maisemiin. Sitä ennen pukeuduimme tavallisiin vaatteisiin, mutta Elizalde pakotti ­meidät luoliin puolialastomina. Asuimme aiemmin vuoren toisella puolella ja harrastimme kaski­viljelyä.

Iten sai kuulla Elizalden luvanneen suurta apua ja suojelua esityksien vastineeksi. Sekin oli ollut Elizalden ajatus, että häntä piti kutsua jumalaksi. ”Olimme köyhiä silloin, mutta vielä köyhempiä nyt”, Bilangan oli selittänyt. Sen oli aiheuttanut vuosikymmenen eristys, josta armeija oli pitänyt huolen.

Seuraavana päivänä Iten vieraili itse luolissa, jotka ammottivat tyhjyyttään. Iten keräsi vaikka kuinka paljon todisteita siitä, että koko juttu oli satua. Myöhemmin kielitieteilijät määrittivät heimon olleen omissa oloissaan ehkä 150 vuotta – ei siis tuhansia vuosia.

Avun lisäksi monet arvovaltaiset kansainväliset lehdet tekivät ­juttuja Filippiinien sensaatioheimosta.

Siitä ei tullut samanlaista julkista sensaatiota kuin heimon löytymisestä aikanaan. Olihan se kiusallista arvostetuille medioille, jotka olivat menneet halpaan. Yhtä vaikeaa se oli tarinan ostaneille tutkijoille. Tasadain alkuperästä ei lopulta löytynyt yksi­mielisyyttä.

Ehkä parhaiten tapauksen on tiivistänyt antro­pologi, Aasian alkuperäiskansojen asiantuntija Thomas Headland. Mukana oli huijausta ja totuuttakin. Huijausta oli pistää palkatut näyttelijät esittämään luolaheimoa. Totuutta oli, että he olivat sademetsässä asuvia ihmisiä.

Kommentoi »