Kolumni | Kiusallinen teollinen vanukas, kuvaa Kalle Kinnunen Apulanta-elokuvaa.
Koulukaverusten punk-bändistä tuli Heinolan kokoomuslaisin iskelmärokkiyhtye. Nyt siitä on tehty elokuva, jonka tuotti ja ohjasi yhtyeen kultavuosien basisti Tuukka Temonen.
Elokuva kertoo Apulannan alkuvuosista, eivätkä ne olleet mitä tahansa vuosia. Jotta ymmärtäisimme erityisyyden, katsotaanpa, mitä Temonen kertoo leffan nettisivuilla: Suomi on keskellä vaikeaa taloustilannetta, vähän samanlaista lamaa kuin silloin vuonna 1991. Tuossa ajassa neljä nuorta poikaa eli elämänsä parhainta aikaa, vaikka yhteiskunta ympärillä oli luhistumassa. Tuossa hetkessä syntyi Apulanta.
Pam! Kataklysmin uhka johti uraan, joka vei bändin jopa Jyrkiin ja palkintogaaloihin, kuten leffan lopun montaasi osoittaa. Temonen kertoo Apulannan olevan ”kiistatta merkittävin suomalainen bändi sitten Hurriganesin”. Se on varmasti Temosen maailmassa totta.
Temoslaisesti voi kuvailla, että surrealistisessa mellakkahuipennuksessa ohjaaja tiristää valkokankaalle hidastukset, molotovincocktailit ja keulivat polkupyörät visuaalisina keinoinaan michelangelomaisen freskon kaikesta, mitä jumalaisen luovuuden täyttämä päijäthämeläinen voi saavuttaa. Voi sen sanoa niinkin, että kliimaksi näyttää maakuntabändin 500 euron musavideolta, jonka keskelle eksyi pari tylsimystä höpisemään.
Autofiktio on suosittu ja vaativa laji. Suosittu, koska jokaisen elämä ja etenkin nuoruus on ollut ”vaikea” tavalla tai monella. Vaativa, sillä Temonen ei ole Karl Ove Knausgård, vaikka Knasukin on pikkupaikkakunnalta, kinasteli vanhempiensa kanssa ja soitti bändissä.
Knausgård antoi lukijalle liikaa ja onnistui osin siksi. Temonen antaa lapsellisuuksia, joista Salkkari-käsikirjoittaja Niisku Haapala on laatinut kohtauslistan. Kaikessa paistaa puute: rohkeuden, ajatuksen, näkemyksen puute. Joka väliin on kiilattu arkisto-otteita 1990-luvun alun lama-aiheisista Yle-uutisista.
Sisäänpäin kääntynyttä egoilua kumpikin, mutta puunattu nostalgia on päinvastaisella tavalla kiusallista kuin Knausgårdin rehellisyys. Teit meistä kauniin on ilman elokuvan tajua valmistettu teollinen vanukas. Välillä se on olevinaan vakavaa teinidraamaa à la Moodysson tai Linklater, sitten vain saippuaoopperaa. Sellaisenakin tyyli on enemmän Uutta päivää kuin Salkkareita, sillä yleisvire on laahaavan tosikkomainen.
Mieshahmoja yksiulotteisempia ovat vain naishahmot, joista ikävimmän tehtävä on jokaisessa kohtauksessaan hokea ”Toni Wirtaselle”, että lopeta noi bändihommat. Eräässä jäätävimmistä jaksoista Apulanta kutsutaan ensimmäiselle keikalleen Rotarien illallisjuhlaan (voi hitsi!), jossa istuu iltapuvuissaan äärimmäisen näyteltyjä ”rikkaita ihmisiä”, ja sitten nämä karikatyyrit ovat ”aivan tuohtuneita” bändistä, koska se soittaa ”punkkia”.
Näyttelijät joutuvat puun ja kuoren väliin. Mimosa Willamo esittää bändissä soittavaa amerikkalaista vaihto-oppilastyttöä niin, että hänelle kirjoitetuissa repliikeissä joka neljäs sana on muka hoonoa soomea ja loput huonosti äännettyä englantia. I wrote a biisi!
Roope Salminen on bändin eka basisti, joka rikkoo suuttuessaan neljännen seinän, eli aivan yllättäen ärisee suoraan katsojalle. Noin avantgardistisia keinoja yleensä vältetään, koska, no, ikävä sanoa, ne eivät toimi.
Tositapahtumiin perustumisen ristiriita on, että aito ei tunnu lavastettuna enää aidolta. Todellisuus on joskus liian epätodennäköistä ollakseen toistettuna uskottavaa ja yleensä vain liian laimeaa ollakseen kerrottuna kiinnostavaa. Wikipediaa on kiehtovaa surffata esimerkiksi krapulassa, mutta ei sitä kannata filmata.
Elokuvallisen näköis-epookin suuri guru Suomessa on ohjaaja-tuottaja-kitaristi Timo Koivusalo. Teit meistä kauniin pelaa samalla tikapuuhermostonostalgialla kuin Sibeliuksen ja Rentun ruusun kaltaiset suurmiesmuotokuvat, mutta Koivusalo ei keksinyt roolittaa Uniikkia nuorisorikolliseksi.
Tuotanto on toteutunut, ja elokuva on tässä. Parasta mitä siitä voi sanoa on, että se on tehty, ja senhän pitäisi riittää, sillä näin merkittävän suomalaisbändin tarinassa tärkeintä on, että se on totta. ■
