Kirjailija Kirsti Mannisella on ADHD – Sen ansiosta hänellä on poikkeuksellinen keskittymiskyky

Kerran vuodessa kirjailija, käsikirjoittaja ja tutkija Kirsti Manninen katoaa. Mäntsälässä sijaitsevan kodin pitkän ruokapöydän ääreen tulee kyllä tuttu hahmo, kun puoliso huutelee häntä syömään. Mutta pöytään ei istu Kirsti vaan Enni Mustonen, joka on syvällä omassa kuplassaan.

Hän haarukoi ruokansa lasittunein katsein kaukaisuuteen tuijottaen.

– Perhe tietää sen, että jos katson niiden ohi, katson ihan toiseen maailmaan.

Syötyään Enni palaa kirjoittamaan kaikkein pyhimpään, yläkerran tornihuoneeseen.

Nyt samaisen ruokapöydän ääressä istuu kuitenkin Kirsti itse, sillä Enni Mustosen työt on taas hetkeksi tehty. Tällä viikolla ilmestyy Rouvakartanon tarinoita -trilogian viimeinen romaani Matriarkka. Kirjan valmistumista on juhlittu perinteen mukaan perhepiirissä, tällä kertaa useamman ruokalajin illallisella Kirstin tyttären luona.

Matriarkka, kuten muutkin Kirstin historialliset romaanit ovat syntyneet yhteistyössä Kirstin ja Ennin kesken. Ensin Kirsti tekee taustatöitä 9–10 kuukauden ajan. Kun pohjatyö on tehty huolella, Enni voi ikään kuin pulahtaa siihen valmiiksi kuviteltuun maailmaan kertomaan tarinaa siinä ajassa.

– Kun kirjailija eläytyy siihen maailmaan, lukijankin on helppo eläytyä siihen.

Kirsti Manninen on asunut osissa rakennetussa talossaan Mäntsälässä pian 51 vuoden ajan. Vanha talo on inspiroiva kirjoitusympäristö.

Taito eläytyä ja uppoutua keskittyneesti kirjoittamiseen kumpuaa Kirstin ADHD:stä. Huikea keskittymiskyky ei lopu vain kirjoittamiseen. Hän pystyy kanavoimaan keskittymisensä mihin tahansa hän ryhtyykin – joissain asioissa sen joutuu kuitenkin pakottamaan esiin. Siihen Kirstin on turvauduttava etenkin tietyissä käytännön asioissa. Sellainen puuha ottaa selvästi enemmän voimille.

– Tein eilen veroilmoitusta kuusi tuntia. Olin niin poikki sen jälkeen, että menin kuudelta sänkyyn makaamaan.

Kun Kirsti keskittyy johonkin, hän ei näe eikä kuule mitään. Suurperheen äidin lapset hyödynsivät tätä ominaisuutta pieninä. He saivat kaikessa rauhassa syödä pakastimen tyhjäksi jäätelöistä, kun äiti antoi luvan siihen ymmärtämättä, mihin kysymykseen oli mutissut joo joo.

Kirsti kirjoitti paljon öisin, kun lapset olivat pieniä. Miten hän jaksoi?

– Se oli varmaan vähän tiukkaa, mutta senhän näkee, että fyysinen kuntoni on aika huono. Meni vuosikymmeniä, ettei sitä paljon itsestänsä pitänyt huolta. Onhan se niin, että enää ei jaksa öisin. Jos kirjoittaa yön yli, niin on suurin piirtein kuollut kolme viikkoa.

Noin 15 vuoden ajan hänen kirjoitusrauhaansa on vaalinut puoliso Jarmo. Tämä ymmärtää sen, mitä Kirstin työ vaatii ja hyväksyy sen, että Kirsti on käytännössä pois pelistä kirjoitusvaiheiden ajan, eli ainakin 2–3 kuukautta vuodessa.

Kun Kirsti on sulkeutunut yläkertaan kirjapinojen keskelle kirjoittamaan, puoliso hoitaa kaiken sen, mitä alakerrassa tapahtuu. Kirstin lapset alkoivat melkein heti heidän tutustumisensa jälkeen kysyä neuvoa äidin sijaan Jarmolta. Nykyään hän hoitaa myös Kirstin lastenlasten asioita.

– Mieheni on salainen aseeni ja suuri voimavarani, Kirsti kiittelee.

Kesällä Kirsti pyörittää museokahvilaa lastenlastensa kanssa. Hän tarkistaa, löytyykö kahvilan koneelta kaikki tarvittava.

Ennin työtä helpottaa selkäytimeen juurtunut kymmensormijärjestelmä, jonka Kirsti oppi sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa 15-vuotiaana. Kirsti inhosi sitä, kun piti kirjoittaa vanhalla Remingtonin kirjoituskoneella kolme sivua harjoituskirjasta niin, että sivua kohden sai olla vain kaksi lyöntivirhettä. Tuolloin hän ajatteli, ettei tule ikinä tarvitsemaan moista taitoa.

– Ja se on nimenomaan se, mitä on kaikkein eniten elämässään tarvinnut, Kirsti toteaa.

– Kun menen aamulla koneelle, näen ruudulta, mitä ajattelen. Se tarkoittaa sitä, että pystyn hyvin istumaan koneella parikymmentä tuntia vuorokaudessa, jos on oikein tiukkaa. Se ei mene tänne ollenkaan, hän jatkaa ja näyttää niskaa ja hartiaseutua.

Käsikirjoituspalavereissa Kirsti on ihannekirjuri. Hän pystyy kirjoittamaan edelliseen kohtaukseen liittyviä muistiinpanoja samalla, kun keskustelee jo seuraavasta.

Kun Kirstin lapset olivat yläkoulussa, hän kielsi heitä ottamasta atk:ta valinnaiseksi aineeksi. Ne taidot ehtisivät hänen mielestään vanheta, ennen kuin lapset ehtisivät koulun ovista ulos. Sen sijaan hän halusi, että jokainen oppisi kymmensormijärjestelmän.

– He kaikki ovat sitä mieltä, että se on paras perintö, jonka äiti heille antoi.

Hän itse kantaa muistona omasta opistaan sitä, ettei kohtele näppäimistöjä hellin ottein. Vanhat kirjoituskoneet sanelivat ennen näppäilyvoiman, mistä Kirsti ei ole päässyt irti. Mitä innokkaammin hän kirjoittaa, sitä kovemmin hän naputtaa. Sen takia vanhin tytär Katri ei anna äidin koskea omaan tietokoneeseensa.

– Kirjaimet kuluvat puhki. A kuluu heti, S hyvin nopeasti. Sen aina tietää, mikä on mun vanha tietokone. Näppäimet voivat olla niin puhki kuluneita, että niistä kuultaa lamppu läpi.

Kun Kirstin lapset olivat yläkoulussa, hän kielsi heitä ottamasta atk:ta valinnaiseksi aineeksi.

Nyt Kirsti on taas monta kuukautta läsnä omana itsenään. Yksi trilogia on juuri taputeltu valmiiksi, mutta Kirsti on jo aloittanut taustatyön seuraavaa, valmiiksi suunniteltua kirjasarjaansa varten. Viiden romaanin sarja kantaa nimeä Kytösavun tarinoita.

Kirsti kertoo päänsä olevan täynnä tarinoita. Eikö ole vaikeaa valita sitä, mihin seuraavaksi tarttuu?

– Ei, tätä mä olen ajatellut pitkään.

Hän on odottanut pääsevänsä kertomaan pohjalaisnaisten tarinoita, sillä on itse sekä äidin että isän puolelta eteläpohjalainen. Tuleva romaanisarja on saanut innoituksensa Kirstin isoisän äidin Amanda Ruottinkosken ja ensimmäisiin kansanedustajiin kuuluneen Eveliina Ala-Kuljun elämänvaiheista.

Historialliset romaanit ovat juuri hänen juttunsa – tai oikeastaan Enni Mustosen. Kun Ennin nimi lukee kirjan kannessa, lukijat tietävät, mitä saavat.

Taitelijanimestä on kiittäminen Kirstin kirjojen kustantajaa, Otavaa.

Kun Kirsti kirjoitti vuonna 1983 ensimmäistä romaaniaan, perinteistä suomalaista naistenviihdettä edustavaa Maitotyttöä, hän teki samalla väitöskirjaa.

Hän halusi tehdä nimenomaan naistenviihdettä, sillä oli edellisenä joulusesonkina havahtunut, ettei sellaisia julkaistu ollenkaan.

Otava ei halunnut ottaa kontolleen sitä, että tuhoaisi Kirstin tieteellisen uran julkaisemalla hänen omalla nimellään viihteellisen romaanin. Siksi kustantamo suositteli Kirstiä valitsemaan itselleen nimimerkin.

– Olin huolissani tästä erittäin hienosta lajista, joka uhkasi kuihtua. Jorma Kurvinen aloitti samoihin aikoihin Elsa Anttilana, koska hän oli tehnyt saman havainnon.

Kirsti Manninen rakastaa verkkodivareita.

Aluksi Enni kirjoitti sen hetken nykyajasta – nyt jo historiallista sekin. Silloin Kirstin taustatyöskentelykin oli erilaista.

– Jos kirjoitin kyläkaupasta, menin kyläkauppaan töihin viikoksi. Olen ollut maatalon miniänä paljon navetassa töissä, mutta kun kirjoitin 2000-luvun alussa modernille karjatilalle sijoittuvan romaanin, menin tuohon naapuriin, jossa on robottilypsyt ja kaikki tällaiset. Menin sinne töihin nähdäkseni, mitä se on. Olen ollut sairaala-apulaisena, kaupassa, toimistotöissä, pankissa…

Eikä hän ole tuolloin vain notkunut muiden työntekijöiden mukana. Hän on paiskinut oikeasti töitä, että on oppinut, miltä kaikki on tuntunut – kun nostaa, kääntää, kykkii ja pesee.

Nykyään taustatyö on hieman toisenlaista. Tulevan kirjasarjan ensimmäinen vaihe on lukea, lukea ja lukea.

– Rakastan verkkodivareita, mulla on tuo ylin kerros tornissa pelkkää kirjastoa. Kaikki portaan seinätkin on paperoitu kirjahyllyillä, siellä on katosta lattiaan kirjoja, Kirsti kuvailee.

Kuvailu saa riittää, ulkopuoliset eivät pääse torniin.

Kirsti tutkii myös esimerkiksi vanhojen rakennusten pohjapiirustuksia, karttoja ja muita dokumentteja. Se vie aikaa noin yhdeksän kuukautta, mutta helpottaa kirjoitustyötä huomattavasti. Kun faktat ovat kohdallaan, historiallinen aika voi alkaa elää siinä.

– Mullahan on tutkijan koulutus. Se on tosi hauskaa, että saan tehdä tutkijantyötä hyvällä omallatunnolla.