Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Mondo

Kirpeänmakea Korfu

Kirpeänmakea Korfu

Miksi Kreikan Korfu on niin suosittu? Lähdimme selvittämään lomasaaren salaisuuksia ja sen parhaat paikat.
Teksti Ville Blåfield
Kuvat Lina Tegman

Miksi Korfu on niin suosittu? Lähdimme selvittämään saaren salaisuuksia. Löysimme upean rannikon, lumoavan kylän ja paljon muuta.

Kylä katoaa näkyvistä. Tulee taas esiin, häipyy jälleen. Kävelen ja tuijotan muuttuvaa maisemaa, enkä ole varma, saako helle jo pääni pyörälle. On kuin joka toisella askeleella kokonainen kylä katoaisi rinteiden vihreyteen. Sitten vanhat kivitalot putkahtavat taas näkyviin kuin olisivat olleet piilosilla.

Päivä paahtaa yli 30 asteen kuumuudella, ja kiivetessäni Korfun saaren korkeimman vuoren Pantokrátoraksen rinteitä vaivun epätodelliseen horrokseen.

Kummallinen on näkykin, tämä Perithian aikoinaan kertaalleen hylätty vuoristokylä. Lumoava paikka. Täällä asuttiin jo vuosisatoja ennen ajanlaskun alkua. Yhä pystyssä olevat, osin raunioituneet kivitalot ovat pääosin saaren venetsialaisvallan ajalta, joka kesti 1300-luvulta 1700-luvulle.

Hankalakulkuisen vuoristotien päässä sijaitseva Perithia autioitui joitakin vuosikymmeniä sitten, ja vasta viime vuosina kylään on tullut uutta elämää. Esimerkiksi brittiläinen Mark Hendriksen ja hänen saksalainen vaimonsa Saskia Bosch ostivat talon kylän korkeimmalta kohdalta vuonna 2009. Nyt pariskunta pyörittää paikalla laadukasta The Merchant’s House -majataloa.

Vähän alempana rinteessä näkyvissä keskiaikaisissa kivitaloissa toimii muutama ravintola. ”Kylän vanhimmaksi perhe­tavernaksi” mainostettu Alkinoos valmistaa inkivääriolutta isoisän aikaisella reseptillä. Ravintola ilmoittaa aloittaneensa toimintansa vuonna 1863.

Capricorn-ravintolalla on puolestaan pitkä vegelista. Grillatut sienet ja kasviksia grillistä, viisi euroa.

Ihmisten hylättyä Perithian, luonto valtasi kylän. Jotkin vanhat talot huomaa edelleen vasta aivan niiden vierellä, niin paksujen köynnösten peittämiä ne ovat.

Kylän laidalla toimivan mehiläisfarmin portilla on viikuna­puu. Poimin siitä pehmeän, makean hedelmän, joka tuo hymyn suupieliin. Tämä saari on suosittu mutta ei kauttaaltaan turismin leimaama. Se on täynnä pieniä yllätyksiä.

Korfu on kreikkalaiseksi saareksi kookas, Jooniansaarten ryhmän toiseksi suurin. Aivan Albanian rannikon lähellä makoileva Korfu on monille suomalaisillekin tuttu lomasaari jo takavuosilta. Paikalliset kertovat, että ensimmäisiä nykyturisteja saarella olivat Pohjoismaista 1960-luvulla tulleet reppureissaajat.

Itse kyllä syyttäisin brittejä. Korfu oli osa Britannian imperiumia 1800-luvulla, ja tuo historia näkyy saarella yhä. Venetsian valta-ajan linnoituksia muokattiin brittien hallintokaudella, ja britit ovat saaren äänekkäin matkailijaryhmä.

Kun kerron paikallisille tekeväni matkailujuttua suomalaiseen lehteen, he varoittavat menemästä saaren eteläkärjen Kavosiin. Täkäläinen poliisikin kuulemma kiertää tappelevien turistien valtaaman rantakaupungin kaukaa.

Korfu tuntuukin eri saarelta sen mukaan, onko pohjois- vai eteläosassa. Pohjoisessa, jossa vanha Perithiakin sijaitsee, maisemaa hallitsevat jylhät vuoret. Niiden rannikolle viettävien rinteiden poimuista voi erottaa upeita luksushuviloita. Bruce Willisin huhutaan omistavan täällä oman lomaparatiisinsa, ja Madonnastakin supistaan – tosin jälkimmäisen villa taitaa olla läheisellä Kefalonian saarella.

Saaren eteläosissa kaikki on halvempaa, olutkin. Toisen aallon britti-invaasio näkyy myös Korfun kauppojen ja kapakoiden nimissä: Vicky’s Apartments, Stephen’s on the Hill, Mike’s Bar.

Perithian kylästä rantatielle laskeutuessani pysähdyn Harry’s Tavernassa. Se on erinomainen ja kohtuuhintainen. Annoksen perinteisiä liha- ja paprikatäytteisiä rullia saa kahdeksalla eurolla, kreikkalaiset alkupalat muutamalla.

Puolivälissä saaren itärantaa sijaitsee Korfun kaupunki, vanhalta nimeltään Kerkira. ”Ihana venetsialaiskaupunki!” kuvaili ystäväni sitä minulle etukäteen, ja hän on oikeassa.

Kerkiran vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde, jossa todella on italialaista charmia. Vain kanaalit puuttuvat. Pastellinsävyiset talot hohtavat aamuauringossa, kun kapeiden kujien keskelle levittäytyvä tori aukeaa.

Paikallinen pappaparlamentti kokoontuu heti torin kahvi­teltalle. Portin vieressä kauppias kuorii piikikkäitä kaktushedelmiä syötäväksi. Kun niitä haukkaa, siemenet jäävät narskumaan hampaisiin.

Syvemmällä vanhassakaupungissa Lessiksen veljekset asettelevat torikujalla kaloja esille jäähileeseen. Viiden vuoden ajan veljet ovat käyneet arkipäivisin kalassa Panogiotis-veneellään. He ovat veneestään ylpeitä – kojun seinät on tapetoitu aluksen kuvilla. Eniten myyntiin saadaan kilohailia ja sardellia, mutta seinällä on myös kuva veljesten erikoisemmasta saaliista, mielipuolisen suuresta tonnikalasta.

Takaosastaan tori rajautuu kaupungin kahdesta linnoituksesta uudempaan. Sen muurien takana aukeavat vanha sataman alue sekä Spilian portin alla samanniminen kaupunginosa.

Nämä korttelit ovat vielä Korfun vanhaakaupunkiakin viehättävämmät. Pittoreski pikkukujien sokkelo. Ikkunoissa roikkuu kuivumassa kukallisia lakanoita, jostain kantautuu saksofonin soitto.

Saan vinkin hyvästä paikasta myöhäiselle aamukahville: Mikro-kahvila Kotardou-kadulla. Kahden kujan reunoille ja läheisille portaille levittäytyvä kahvila onkin mainio. Espresso on erinomaista, ja tuorepuristettu mehu tarjoillaan kansainvälisen hipsterietiketin mukaisesti hillopurkeista.

Korfun kaupungin tunnetuin nähtävyys on merestä nouseva Palaio Frourio eli Vanha linnoitus. Sen vallihaudan voi ylittää kapeaa siltaa pitkin Spianada-aukion laidalta. Holvi­kaarikahviloineen ja turisteja kyyditsevine hevosvankkureineen aukio tuo Kreikan saarten sijaan mieleen manner­eurooppalaisen vanhan kaupungin.

Toinen käyntikohde on Palaiópolin vanhalla markkina­paikalla sijaitseva Mon Repón palatsi. Siinä toimii nyt arkeologinen museo, jossa on alueelta kaivauksissa löydettyjä esineitä. Myös palatsin puutarha on näkemisen arvoinen.

Korfun saari on helppo ottaa haltuun jo muutamassa päivässä. Päästä päähän on matkaa reilut 80 kilometriä, ja vuokra-autolla suhaillessa nähtävyyksien ja kylien väli­matkat ovat lyhyet. Kylästä toiseen pääsee myös busseilla.

Korfun vanhankaupungin jälkeen saaren suosituin kohde on ”Rakkauden kanava” Sidárin kylän edustalla. Tänne on saaren pääkaupungista matkaa nelisenkymmentä kilometriä. Kun Perithian aavekylässä saa nauttia rauhasta, Sidárissa saaren lomailijatungos aivan hyökyy silmille. Rannat ovat vaaleanpunaisenaan raukeina loikoilevia turisteja. Aurinko­tuolit maksavat kahdeksan euroa, rantabaarissa soi leppoisa bossanova.

Rakkauden kanava itsessään on kyllä hieno. Hiekkakivikalliot lohkeavat mereen ensin näyttävänä ”porttina” ja jatkuvat sen jälkeen kapeana, korkeana luonnonkanavana. Kauniit italialaispojat pitävät penkereillä seisoskeleville tytöille uimahyppynäytöstä loikkimalla kallioilta veteen.

Nuori milanolaispari Marco D’Angiolella ja Monica Billeci ui kaulakkain kanavan rauhallisemmassa osassa. Heidän ei tarvitse enää välittää paikan taikaominaisuuksista: kerrotaan, että jos sinkku ui kanavassa ”portin” läpi, hän näkee toiselle puolelle saapuessaan tulevan puolisonsa.

Rakkauden kanavaa vähemmän tunnettu korfulainen erikoisuus löytyy sisämaasta, parikymmentä kilometriä Sidárista etelään. Mavromatiksen kumkvattitislaamo on seissyt Palaiokastrítsan tien varressa 1960-luvun puolivälistä asti. Silloin vuosia merimiehinä maailmaa kiertäneet veljekset Aristotelis ja Spiros Mavromatis perustivat yrityksensä.

Kumkvatti tuli Korfulle aikoinaan Kiinasta brittiläisen imperiumin tuomisina. Tiettävästi tätä maultaan vahvaa, kirpeänmakeaa hedelmää ei kasva muualla Euroopassa samassa määrin. Niinpä voisi kuvitella, että korfulainen kumkvatti­likööri olisi paikallisten ylpeyden aihe, mutta ei.

”Täkäläiset ravintolat eivät osaa tarjota sitä”, valittelee Aristoteliksen poika Aris Mavromatis. Vienti sen sijaan vetää. Oranssia viinaa on myyty Hollantiin menestyksekkäästi jo vuosikymmeniä. ”Hollantilaiset rakastavat mitä tahansa oranssia”, Mavromatis sanoo.

Aris ja hänen veljensä ovat sukupolvenvaihdoksen jälkeen laajentaneet kumkvattituotteiden valikoimaa hilloihin ja loukoumi-makeisiin. Ei kuulemma käynyt mielessäkään, että pojat olisivat harkinneet uraa muussa yrityksessä. ”Kreikassa bisnes pysyy perheessä. Se on meidän tyylimme”, Mavromatis kertoo.

Kumkvattiherkkujen lisäksi korfulaisen keittiön makuelämyksiä ovat valkosipulinen lihapata sofrito (se on erilainen kuin samalla nimellä Italiassa tunnettu annos) sekä voimakkaassa tomaattiliemessä kypsennetty kalaruoka bourdeto.

Koko Korfun saaren länsiranta Palaiokastrítsaa kohti mennessä on valtavan kaunis. Agios Gordiksen kylän suositulta päärannalta löytyy rivi laadukkaita rantatavernoja. Suoraan kalastajilta hankittua kalaa ­tarjoava ravintola neuvoo tekemään ruokatilaukset illallista edeltävänä päivänä.

Kun kävelee kylän ohi ja jatkaa rannan suuntaisesti, yleinen auringon­otto tuntuu päättyvän, ja äkkiä pelmahtaa näkyviin pitkä, yksityinen hiekkaranta. Keskellä autiota hiekkaa töröttää suuri haaksirikkoutuneen laivan runko. Näky on kuin kaunis dystooppisen elokuvan lavaste.

Jos patikointia jatkaa edelleen, eteen tulee lopulta tiheää puustoa ja kivenjärkäle, johon on maalattu teksti: Tästä eteenpäin vain nudisteille. Nudistirantakin on pitkä ja autio. Vain kaksi paljasta pariskuntaa.

Glifadan rantakylässä väkeä viihdytetään iltaisin reggaebileillä. Tienvarret alas kylään on maalattu värikkäin graffitein ja tapetoitu keikkamainoksin.

Saman rannan kohdalta Pelekasin rinteestä löytyy Kaiser’s Throne -näköalapaikka ja brittikartanoa muistuttava ravintola. Paikka on nimetty Saksan viimeisen keisarin Vilhelm II:n mukaan, hän kun osti kukkulanlaen kesäpaikakseen 1900-luvun alussa. Näköala yli saaren on huikea, ja sen juhlistukseksi saa lasin kylmää roséviiniä muutamalla eurolla.

Liian pitkään ei kuitenkaan kannata jäädä tunnelmoimaan, sillä auringon laskiessa paras näköala on paikallisten mukaan Chomin rannalta. Se tunnetaan myös nimellä Palaiokastrítsa Paradise Beach. Monet tosin varoittavat, ettei paratiisirantaa ole helppo löytää, ja oikeassa ovat.

Missä se ranta piilee? Aurinko on vajonnut jo uhkaavan alas, ja kartan kaikki tiet tuntuvat olevan umpikujia. Lopulta Theologoksen luostarin kukkulalla – taas yhdellä umpiperällä – ystävällinen nuoripari kertoo: ei paratiisirannalle löydäkään mitään tietä pitkin. Ainoa tapa päästä sille on mereltä päin, veneellä.

On pantava juoksuksi Palaiokastrítsan pieneen satamaan. Mistä tähän hätään nyt veneen hankkii?

Pitkän laiturin päässä keikkuu avopaatti täynnä italialaisia. Niin tietysti: kun brittimatkailijat ovat vallanneet Korfun etelä­kärjen, länsi- ja pohjoisrannat ovat selvästi ­italialaisten suosiossa.

Tämä hyväntuulinen joukko on juuri lähdössä auringonlaskuretkelle Chomin rannalle! Äkkiä kyytiin, he huutavat. 15 euron hinnalla saa parin tunnin veneretken, uusien italialaisystävien mainion seuran sekä vapaat kaadot valkoviiniä tai ouzoa jäillä.

Ja musiikkia! Kun Palaiokastrítsan rannan vaikuttavat kallionkielekkeet lopulta nousevat näkyviin – juuri oikealla auringonlaskun purppuraisella hetkellä – huudattaa kapteeni kaiuttimista reggaehittiä ja sitten Zorbas-elokuvan musiikkia. Tavallinen valkoviini muovimukissa maistuu yht’äkkiä erinomaiselta.

Kokka kääntyy kohti avomerta, jossa valtava punainen aurinko on juuri putoamassa horisonttiin. Kappale vaihtuu Lennonin Imagineen.

Vieressäni istuva torinolainen matkailija Tiziana vilkaisee minua. Meitä molempia naurattaa. Kappalevalinta, tämä maisema, ja tämä hetki. Ihan hölmöä tietysti, ja ihan ihanaa yhtä aikaa. 

Julkaistu: 21.12.2017