Metsien puolesta putkaankin mennyt aktivisti auttaa seurakuntaa etsimään uhanalaisia lajeja – Kirkko kannustaa nyt suojeluun

Lumi viipyy enää muutamassa notkelmassa. Tiaiset visertävät, jäkälä rapsuu jalan alla. Maa ei enää hohka kylmää. Pitkään viivytellyt kevät ottaa menetetyt päivät takaisin.

Kallioinen metsäkaistale kapuaa tasanteelta tasanteelle, kunnes jyrkänne avautuu pusikkoisen laakson ylle.

– On tämä sellaista köyhän miehen Lappia, sanoo seurakuntapuutarhuri Janne Nummela.

Vihdin Männistönmäen kalliometsä vaikuttaa karulta. Jäkälää, sammalta ja notkelmissa mustikkaa. Mäntyjä siellä täällä, jokunen koivu, haapa ja kuusi seassa. Ei mitään kovin järeätä.

Ihmetyttää, että näinkin paljon voi kiven päällä kasvaa.

Harjaantunut silmä näkee enemmän kuin peruskulkijan. Ida Korhonen ottaa muutaman nopean askeleen, polvistuu keloutuneen kuusenkannon luokse ja nostaa kaulassaan riippuvan luupin silmälleen.

– Tämä pökkelö näytti hiiltyneeltä, ja huusi kaukaa, että tässä voisi olla ryväsjäkälää!

Korhonen tutkii tarkoin kelon koloon kertynyttä harmaata kerrosta. Ryväsjäkälä, Hertelidea botryosa, on vanhojen, mieluiten joskus palaneiden kelojen laji – ja luokiteltu vaarantuneeksi.

– Joo, ei. Sanoisin, ettei se ole ryväsjäkälä, sen pitäisi olla tummemman lyijynharmaata.

Ida Korhonen tutkii luupin avulla, kasvaako kelolla ryväsjäkälää.

Korhonen tuntee metsien harvinaiset ja uhanalaiset. Hän on metsäaktivisti, joka on ollut puolustamassa niin Helsingin kaupunkimetsiä kuin suojelemassa Aalistunturin kansallispuistoehdotuksen metsiä hakkuilta. Aalistunturin protestista Korhonen päätyi muutaman muun aktivistin kanssa jopa poliisin kiinniottamaksi.

Mitä Korhonen tekee Männistönmäellä, Vihdin seurakunnan metsässä?

Mitä kirkko tekee metsillään?

Suomen evankelis-luterilainen kirkko omistaa 160 000 hehtaaria metsää. Tai tarkemmin kirkon seurakunnat omistavat ne. Se on vajaa prosentti Suomen metsäalasta, mutta merkityksellinen prosentti. Iso osa seurakuntien metsistä on nimittäin tulossa ikään, jossa mahdollisista avohakkuista aletaan keskustella.

Näihin vuosiin saakka seurakunnat ovat hoitaneet metsiään omien mieltymystensä mukaan.

Jossain on arvostettu virkistysarvoja, toisaalla pidettyä suojelua tärkeänä. Mutta kuten Suomessa yleensä metsä on ollut monelle seurakunnalle tulojen lähde. Kun jäsenmäärä seurakunnassa vähenee, puun myynnistä saatavat rahat ymmärrettävästi kiinnostavat.

Suojelemattomissakin metsissä voi olla luontoarvoja.

Viime vuosina kirkon metsiä on alettu katsella toisin silmin. Seurakuntia ohjataan nyt pohtimaan suojelua.

Vuonna 2019 Kirkkohallitus hyväksyi Hiilineutraali kirkko 2030-ohjelman, joka sitoo kaikkia seurakuntia. Tavoitteena siis on, ettei kirkko aiheuta enemmän päästöjä kuin sen metsät sitovat.

– Alkuun ajattelimme, että kirkon metsät kompensoisivat ison osan kirkon hiilipäästöistä. Mutta kun teetimme Luonnonvarakeskuksella laskelmat, paljastui, ettei niin olekaan, sanoo Kirkkohallituksen maankäyttöpäällikkö Harri Palo.

Palo ja hänen kollegansa tajusivat, että metsämaiden käytön olisi muututtava. Tarvittaisiin hiilivarat huomioivaa metsätaloutta ja suojelua.

Kirkkohallitus ei komenna seurakuntia lopettamaan metsien hakkuita, vaan suosittaa harkitsemaan aktiivisesti vaihtoehtoja.

Siksi se laati seurakunnille uudet metsänhoito-ohjeistukset. Ne kannustavat suojelemaan metsiä Metso-ohjelman kautta, harkitsemaan vaihtoehtoja jaksolliselle eli avohakkuu-metsätaloudelle, ja ylipäätään huomioimaan metsien monimuotoisuuden ja hiilivarannot.

– Ongelma on, että seurakunnilla on harvoin työntekijöitä, jotka olisivat metsänhoidon ammattilaisia. Ollaan metsän ostajien kiinnostuksen ja metsänhoitoyhdistysten avun varassa, Palo sanoo.

Nyt apua on tarjolla. Tänä keväänä kirkko on alkanut yhteistyön perinteikkään nuorten luontojärjestö Luonto-liiton kanssa.

Halukkaat seurakunnat voivat tilata metsiinsä kartoittajan arvioimaan luontoarvoja ja sitä, voitaisiinko jotain seurakuntien metsiä suojella Metso-ohjelmassa. Yhteistyö on lähtenyt liikkeelle Ruohonjuuri oy:n myöntämän stipendirahoituksen kautta.

Papinsaaresta tuli sydämen asia

Siksi Ida Korhonen, aktivisti ja vapaaehtoinen metsäkartoittaja on kavunnut Männistönmäelle Vihdin Moksin kylässä.

Tässä metsässä on eittämättömiä luontoarvoja. On elähdyttäviä maisemia ja ajan tuomaa monimuotoisuutta.

Entäs ne lajit, niitähän tänne on tultu etsimään?

– Aika vähän täällä varmaan on lajeja, seurakuntapuutarhuri Nummela arvelee.

Nummela osaa katsoa metsiä monesta vinkkelistä, sillä hän on opiskellut sekä metsänhoitoa että puutarhuriksi. Vaikka enin osa työajasta kuluukin konttorihommissa ja hautaustoimen varassa, seurakunnan metsät ovat hänelle pieni, mutta tärkeä osa työtä.

Seurakuntapuutarhuri Janne Nummela haluaa, että Vihdin seurakunta hoitaa metsiään viisaasti.

Vihdin seurakunnan metsistä erityisen tärkeäksi Nummelalle tuli jo vuosia sitten Nummelan kirkonkylän edustalla sijaitseva Papinsaari.

Papinsaaressa on komeata lehtoluontoa, sääksenpesä, ja varttunutta kaunista metsää. Nummelasta oli ilmiselvää, että saari kannattaisi suojella.

– Ainoa taloudellisesti mahdollinen tapa hyötyä Papinsaaresta edes vähän olisi ollut avohakata koko saari, ja se olisi ollut mielestäni järjetöntä. Jos Papinsaari olisi hakattu, olisin harkinnut työpaikan vaihtoa, Nummela sanoo.

Nummela käynnisti suojeluhankkeen vuonna 2018, ja odotti kaiken sujuvan nopeasti. Toisin kävi, ja hallinnon rattaat pyörivät toivottua verkkaisemmin.

– Välillä tuskastuin, mutta yksi ely-keskuksen työntekijä sanoi, että suojelu ottaa aina aikansa.

Maaliskuun alussa 2023 Papinsaaren suojelu sai lopulta siunauksen. Nummela on tyytyväinen. Ajat ja asenteet ovat hänen mukaansa selvästi muuttuneet. Suojelua ei enää koeta turhana tai arveluttavana puuhasteluna.

– Kirjanpainajaa siellä kyllä vähän on, Nummela pahoittelee.

– Sehän on hieno asia, Ida Korhonen kuittaa.

Luonnonsuojelija tykkää kuolleista puista

Korhoselle pahamaineinen metsätuholainen kirjanpainaja, Ips typographicus, on tärkeä ja rakaskin laji.

– Lapsena ukki näytti metsässään Iisalmessa kirjanpainajan jälkiä kuusien rungoilla, ja käski etsiä niitä. Minä kuljin metsässä ja näytin ukille kirjanpainajan syömiä kuusia.

Ukille kirjanpainaja oli tuholainen, Ida Korhoselle se on alkanut merkitä monimuotoisuutta ja luonnontilaista metsää.

Kirjanpainajan tuhot laajoissa yhdenikäisissä istutuskuusikoissa ovat vakava uhka metsätaloudelle. Monilajisissa metsissä kirjanpainaja tappaa kuusen sieltä, toisen täältä, ja tulee luoneeksi monimuotoisuudelle kallisarvoista lahopuuta – varsinainen avainlaji siis. Metsän moninaisuus on paras lääke laajoja kirjanpainajatuhoja vastaan.

–Olen sellainen luonnonsuojelija, joka ilahtuu nähdessään kuolleita puita!

Ida Korhonen, 23, on iästään huolimatta kokenut metsäaktivisti. Hän lähti Luonto-liiton toimintaan teininä, ja osallistui ensimmäiselle metsäkartoituskurssilleen 17-vuotiaana. Siitä se lähti.

– Halusin antaa luonnolle takaisin, kun sain siltä niin paljon. Pelkkä luonnosta nauttiminen ei riittänyt.

Sittemmin Korhonen on ehtinyt opiskella neljättä vuotta metsätieteitä Helsingin yliopistossa. Koulutus kiinnostaa, mutta opintojen painotus hyötyyn ja talouteen turhauttaa usein.

Pohjimmiltaan Korhonen on metsien rakastaja ja aktivisti. Hän on metsänystävä, joka opettelee päättäväisesti lajistoa. Ei mitä tahansa lajeja, vaan harvinaisia – esimerkiksi sellaisia kääpiä ja jäkäliä, jotka kertovat metsän suojeluntarpeesta.

Viimeisen viiden vuoden aikana hän on viettänyt kesiä kuukausien kartoituskiertueilla Kymenlaaksosta Lappiin, oppinut ensin kokeneemmilta ja tullut sitten varmaksi kartoittajaksi itsekin.

– Usein käymme vanhoissa metsissä, jotka ovat hakkuu-uhan alla. Joskus tarkoituksena on ihan vain osoittaa metsän monimuotoisuuden arvo ja estää kaavaillut hakkuut.

Näissä tilanteissa kartoittaja-aktivistit ovat helposti napit vastakkain maanomistajan kanssa. Vihdissä seurakunnan metsissä tilanne on toinen.

– On hauskaa, että ollaan metsänomistajan kanssa yhteistyössä ja -ymmärryksessä, Korhonen sanoo.

Yllätys kelossa

Kalliometsässä puiden iän päätteleminen ei ole ihan helppoa.

– Monissa kapeissakin puissa on kilpikaarnaa, eli ne ovat satavuotiaita. Tuolla latva on alkanut aihkiintua, eli hän on jo yli kaksisataavuotias, Korhonen sanoo.

Aihkiintuminen tarkoittaa sitä, että männyn latva tekee s-mutkan, ja alkaa laaeta latvuksestaan pöytämäiseksi. Lattapäisiä aihkeja näkee erityisesti Lapissa, mutta on niitä Vihdissäkin, kun osaa katsoa.

Upea vanhus ei paksuutensa puolesta eroa nuoremmista naapureistaan.

Hetken haahuiltuamme löydämme hienon kaksikon, pystykelon ja vanhan kaatuneen mäntykelon. Pystypuusta löytyy sitä ryväsjäkälää, jota Korhonen osasi aiemmin odottaakin.

Kaatuneesta kelosta löytyy vielä suurempi yllätys, vaaleaa kuuorvakkaa, Chaetodermella luna, jota Korhonen on tottunut näkemään vain Pohjois-Suomessa.

– Hieno löytö! Tässä metsässä on eri-ikäistä puustoa, hyväkuntoinen jäkäläkerros, lahopuita ja keloa. Se johtuu varmasti myös siitä, että näin jyrkillä kallioilla metsätalous ei olisi kovinkaan kannattavaa.

Janne Nummela myöntää. Vihdin seurakunnan 150 metsähehtaarista suurin osa, noin 140 hehtaaria on metsätalouskäytössä, mutta tällä kalliokaistaleella ei hakkuita ole kannattanut tehdä edes taloudellisista syistä.

– Taisin kyllä olla väärässä, kun ajattelin ettei täällä ole paljoa lajeja, Nummela nauraa.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Kilpikaarna kertoo siitä, että männyllä on jo ikää.

Vanhan männyn voi tunnistaa myös käkkyräisistä oksista.

Monilajinen puusto auttaa koko metsää selviämään.

Männistönmäen kalliometsä on vanha kaistale keskellä talousmetsiä. Partiokämpän ympäristössä seurakunnan metsissä on tehty harvennushakkuita.

– Ei meidän ole tarkoitus kaikkia metsiä suojeluun laittaa, vaan ajatus on, että metsää on talouskäytössä jatkossakin, Janne Nummela sanoo.

Nummelaa kiinnostaa, miten asioita voisi tehdä paremmin: suojella arvokkaimmat metsät ja pohtia, josko jatkuvalla kasvatuksella voisi tukea suojelupyrkimyksiä ja samalla saada avohakkuita paremman tuoton.

Nykyisin, kun jatkuvasta kasvatuksesta tiedetään enemmän ja tukkipuun hinta on tuntuvasti kuitupuuta parempi, jatkuvaan kasvatukseen perustuvasta metsätaloudesta alkaa tulla suosittua.

Suojelua ei jatkuva kasvatuskaan ole, vaan tuottoon tähtäävä metsätaloutta. Silti oikein tehtynä jatkuva kasvatus voi tukea suojeltuja metsäkohteita ja parantaa talousmetsien monimuotoisuutta – ja olla kauniimpaa.

”Kirkon pitää olla mukana turvaamassa luontoa”

Pian Vihdissä alkavat varsinaiset kartoitukset. Seurakuntapuutarhuri Janne Nummela on kevään aikana toimittanut Luonto-liitolle tiedot seurakunnan metsäomaisuudesta. Luonnonsuojeluasiantuntijat tutkivat aineistoa, ja ehdottavat, mitkä metsät kannattaisi kartoittaa.

Aktivistikartoittajien suunnitelmissa on jalkautua Vihdin seurakunnin metsiin toukokuun alussa.

Vihti ei ole ainoana liikkeellä. Luonto-liitosta kerrotaan, että kymmenet seurakunnat ovat ilmaisseet kiinnostuksensa, ja toimeksiantoja tippunee kevään mittaan.

– Tarkoitus on auttaa seurakuntia selvittämään, onko heidän omistuksessaan luonnonrikkaudeltaan arvokkaita metsäkohteita ja miten arvokkaimmat alueet voitaisiin saada esimerkiksi Metso-ohjelman piiriin, sanoo Kirkkohallituksen ympäristökoordinaattori Ilkka Sipiläinen.

Metso-suojeluohjelma on tärkeä porkkana. Sen avulla seurakunnat voisivat saada suojelusta tuloja, mutta suojelumahdollisuuksien kartoittaminen ilman apua olisi työlästä.

Sipiläisen mukaan nykyisellä Ruohonjuuri Oy:n myöntämällä sponsorirahoituksella päästään hyvin alkuun. Jos kartoituksille on toivotunlaista kysyntää, lisärahaa voidaan etsiä uusilta sponsoreilta tai kirkon omasta kukkarosta.

Seurakunnissa kiinnostus luontoarvoja ja luomakunnan vaalimista kohtaan kasvaa tänä ympäristökriisien aikana. Vihdissä toimii luontoryhmiä. Salon seurakunta Varsinais-Suomessa on päättänyt luopua avohakkuista kokonaan omistamillaan metsäalueilla.

Jatkuvasta kasvatuksesta on tullut varteenotettava ja taloudellisesti suositeltu vaihtoehto, turvemetsien ennallistamisesta touhutaan paljon, ja tulevina vuosikymmeninä metsien hiilivarastoista saattaa tulla rahanarvoista valuuttaa.

Ida Korhosen mukaan aktivismia oppii parhaiten kuuntelemalla erilaisia ihmisiä.

Monipuolisemmista metsänäkemyksistä – siitä että kaikkia metsiä ei kohdella saman kaavan mukaan – hyötyy sekä luonto että metsänomistaja.

– Ajattelen, että metsäaktivismissa on kyse paljon juuri tästä. Voidaan löytää yhteinen etu ja toimia sen mukaan, Ida Korhonen sanoo.

– Ja kyllä tässä elää vahvana ajatus luomakunnan pyhyydestä. Että kirkon pitää olla mukana turvaamassa luontoa tuleville polville, Sipiläinen pohtii.