Suomalainen tuotantoyhtiö antoi minulle upean syntymäpäivälahjan – ele maistui yhtä herkulliselta kuin oman lapseni leipoma suklaakakku
Kirjailijan suhde kirjaan perustuvaan taideteokseen on vähän samanlainen kuin vanhemman suhde vähitellen itsenäistyvään lapseensa, kirjoittaa Satu Rämö.
Ärsyttääkö kirjailijaa, jos tv-sarja tai teatteriesitys ei vastaakaan kirjaa? Ei ärsytä. Sanon kiitos. Olen iloinen, jos uusi tulkinta eroaa kirjastani, koska silloin minäkin voin katsojana jännittää, kuka on murhaaja.
Hildur-kirjasarjaani perustuva teatterinäytelmä tuli ensi-iltaan marraskuussa Turun Kaupunginteatterissa. Kirjoihini perustuvaa tv-sarjaa aletaan kuvata ensi vuoden alussa Islannissa. Tässä on tullut opeteltua luopumista.
Uusi tarina ei ole koskaan tismalleen sama kuin kirjan tarina. Valkokankaalla tai tv-ruudussa esiintyvä hahmo ei voi vastata jokaisen kirjan lukeneen mielikuvaa. Kun kirja sovitetaan tv-sarjaksi, elokuvaksi tai näytelmäksi, siitä tulee itsenäinen taideteoksensa. Se on tulkinta siitä maailmasta, jonka kirjailija on luonut. Kirjailijana minä en ole halunnut olla näiden tulkintojen kanssa missään tekemisissä. Syy ei ole siinä, etteikö minua kiinnostaisi. Päinvastoin. Syy on se, että minua kiinnostaa valtavan paljon.
Luomani tarinamaailma on minulle tärkeä. En halua pilata televisio- ja näytelmäsovituksia puuttumalla asioihin, joista en mitään ymmärrä. Televisiosarjan tai näytelmän käsikirjoittaminen on varmasti mielenkiintoista työtä. Ehkä joskus voisin tutustua ja opetella, mutta sen aika ei ole nyt. On hyvä tietää, mitä ei tiedä, ja on järkevää muistaa, että joskus tärkein teko on se, ettei tee mitään.
”Jos olen jatkuvasti iholla, vahdin jokaista liikettä ja lausun mielipiteeni niin isoista kuin pienistäkin asioista, on lähes varmaa, että pieleen menee.”
Kirjailijan suhde kirjaan perustuvaan taideteokseen on vähän samanlainen kuin vanhemman suhde vähitellen itsenäistyvään lapseensa. Kun katson koon 40 kenkiä käyttävää esikoistani, tiedostan, että minulla ollut jotain tekemistä sen kanssa, että tuo ihminen on olemassa. Hän ei kuitenkaan ole minä, enkä minä hän. En voi tehdä hänen puolestaan kaikkia päätöksiä.
Jos olen jatkuvasti iholla, vahdin jokaista liikettä ja lausun mielipiteeni niin isoista kuin pienistäkin asioista, on lähes varmaa, että pieleen menee.
Mutta silti ja siitä huolimatta: minä olen täällä. Aina saa soittaa, pyytää apua, kertoa tyhmän vitsin ja ottaa kädestä. Rakkaudellista välimatkaa täytyy säädellä.
”He antoivat minulle tuolin, jonka selkämyksessä lukee kirjailija. Se kulkee mukana kuvauspaikoilla ja minä saan istua siinä ja seurata kuvauksia ihan niin niin usein kuin haluan.”
Kirjoihini perustuvaa televisiosarjaa tekevä suomalainen tuotantoyhtiö antoi minulle vastikään upean syntymäpäivälahjan.
Onnittelupuheessa he myönsivät, etteivät he kaksi vuotta sitten yhteistyötä aloitellessamme ihan täysin uskoneet minun puheitani siitä, että antaisin vapaat kädet ja ettei minulla olisi tarve sekaantua mihinkään televisiosarjan valmistelussa tai tuotannossa. Yllättyivät kuulemma, kun yhtäkään puhelua ei kuulunut. En ole kertaakaan pyytänyt edes käsikirjotusversioita luettavaksi.
Puheen jälkeen he antoivat minulle tuolin, jonka selkämyksessä lukee kirjailija. Se kulkee kuulemma mukana televisiosarjan kuvauspaikoilla ja minä saan istua siinä ja seurata kuvauksia ihan niin niin usein kuin haluan.
Ele maistui melkein yhtä herkulliselta kuin se suklainen syntymäpäiväkakku, jonka esikoislapseni leipoi minulle itse.
Sanoin kiitos.
