Kirjailija Sirpa Kähkösen mukaan epävarmat ajat nostavat ihmisessä esiin vihan ja katkeruuden tunteita – Mistä löytää rauhaa ja lohtua?

On sellainen helmikuinen aamu, jolloin maailma tuntuu olevan erityisessä myllerryksessä. Rapakon takana taistellaan vallasta, Gazassa yritetään selvitä seuraavaan päivään, Kongossa paetaan väkivaltaisuuksia, Ukrainan eturintamalla soditaan kohta neljättä vuotta.

Maailma on nyt täynnä meteliä ja vihaa – ja monet ovat katkeria. Sen on kirjailija Sirpa Kähkönenkin huomannut. Mutta samaan hengenvetoon hän muistuttaa ihmisistä, joiden ääni tuskin lainkaan kuuluu yhteiskunnassa. Kun kelvollisen nykyihmisen standardi on hyvinvoiva, nuorehko palkansaaja, yhä useampia ihmisryhmiä suljetaan ulos keskustelusta.

Tietenkin vanhat ja sairaat. Mutta myös epätyypillisissä työsuhteissa olevat ja pakkoyrittäjät.

Ja nuoret.

Jos ennen kasvatettiin häpeällä, niin tavallaan nytkin. Nyt on somen kautta mahdollisuus verrata itseään miljooniin parempiin versioihin itsestä. Ulkonäön korostaminen on kirjailijan mukaan jotakin aivan toista kuin joskus, jolloin korkeintaan kerran vuodessa koki luokkakuvahäpeää, kun näytti luokan kaunotarten vieressä menninkäiseltä.

Kaiken lisäksi valinta eri vaihtoehtojen välillä on vaikeaa, kun tarjottu informaatiokin on niin ristiriitaista: ollako kehopositiivinen vai vetääkö Ozempicia, laihdutuslääkettä.

Mistä siis löytää tällaisena aikana rauhaa ja lohtua?

Kriiseissä ihmisestä paljastuu usein se, mistä hän on valmis luopumaan oman turvallisuutensa säilyttääkseen, ajattelee Sirpa Kähkönen.

Kirjailija istuu keittiönsä pöydän ääressä ja näyttää hiukan uupuneelta. Hiukan uupunut hän kai onkin, kaikkea on paraikaa elämässä, tekemistä, projekteja. Mutta niin pitääkin olla. Vaikka maailma kuohuu ja Kähkönenkin tuntee olevansa välillä kuin lastu lainehilla, on hänen mielestään säilytettävä rohkeus toimia siellä, missä se on mahdollista.

Toiminta lohduttaa. Toki paljon muukin, mutta siitä myöhemmin. Sirpa Kähkönen on yksi haastateltavista Heli Pruukin ja Pirkko Lahden vasta ilmestyneessä kirjassa Lohtu (Tammi).

Epävarmat ajat nostavat myös esiin tunteita ja tarpeita, jotka eivät ole aina niin rakentavia ja kauniita.

Turvan häviämisen huomasi myös pandemian iskiessä. Pandemian ensi viikot olivat Kähkösen mukaan järkytys. Yhtäkkiä näet paljastui, ettei suomalainen yhteiskunta ollutkaan se turvallinen lintukoto, joksi sen oli aina kuvitellut. Maailma muistutti perimmäisestä olemuksestaan, omasta arvaamattomuudestaan. Ja että oli asioita, jotka vyöryivät kaikkien rajojen ja turvavälien yli.

Kriiseissä ihmisestä paljastuu Kähkösen mukaan se, mistä hän on valmis luopumaan oman turvallisuutensa säilyttääkseen. Perusoikeuksista? Demokratiasta? Nytkin pintaan on noussut vahvojen johtajien kaipuu. Jopa nuoret haaveilevat autoritaarisista päättäjistä ja usko demokratiaan on koetuksella, käsittämätön ajatus.

Lohdustakaan ei paljon puhuta. Ehkä lohtu on liian vähäpätöinen ja tunteellinen asia mietittäväksi näinä aikoina. Mutta ehkä juuri lohdusta pitäisi puhua.

Että vahvistuisimme edes jotenkin.

Suurta epäoikeudenmukaisuutta kokeneilla voi Kähkösen mukaan käydä niin, että on aina kysymässä maailmalta jotakin hyvitystä.

Kirjailijan lapsuus ei ollut helppo. Äiti oli arvaamaton ja äkkipikainen, fyysisesti ja psyykkisesti väkivaltainen. Äiti oli kuitenkin joutunut 15-vuotiaana pahaan liikenneonnettomuuteen, kun linja-auto ajoi tasoristeykseen järjestelyveturin eteen. Aivovammoista ei tuolloin maallikkopiireissä niin tiedetty. Eikä siitäkään, miten ne vaikuttivat ihmisen persoonaan. Miten tuolloin voi lohduttautua? Miten lapsi lohduttautuu?

Lohtu-kirjassa kirjailija puhuu isoisästään. Kuinka tämä, poliittisena vankina 1920–30-luvuilla Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kärsinyt ihminen, löysi pienen lapsen kautta merkityksellisyyttä elämäänsä.

Kaikkihan tunnistavat sen lapsen ilon ja innostuksen, kun tämä näkee tutun ihmisen. Lapsen kasvothan valaistuvat kauttaaltaan, Kähkönen kuvaa.

Isoisä oli ollut sodassa kun omat lapset olivat pieniä. Sirpa oli ensimmäinen, jonka kasvua hän sai seurata. Siitä seurasi ihailua. Kirjailija arvelee, että isoisän ihailusta ja kiinnostuksesta kertyi varasto, josta voi vielä tänäkin päivänä käydä ammentamassa voimaa.

Kasvatus oli 1960–70-luvuilla kurinalaista. Lapsia kasvatettiin häpeällä ja hillitsemisellä – sai kuulla olevansa vääränlainen, liian äänekäs, turhamainen, sitä ja tätä.

Psykoterapeutti Juha Klaavu on kirjoittanut yleisestä emotionaalisen kylmästä kasvatusilmapiiristä. Kähkönen tunnistaa tämän. Yksi myrkyllinen piirre oli esimerkiksi se, että ryhmätilanteissa yhtä nolaamalla pyrittiin saamaan muutkin pelkäämään häväistyksi tulemista. Ja sitä kautta ”olemaan kunnolla”, kuten senaikainen sanonta kuului.

Kähkösen omassakin koululuokassa oli poika, joka ei osannut lukea. Nyt jälkeenpäin ajatellen kyse oli luultavasti lukihäiriöstä. Kun aapista luettiin ja pojan oli vaikea muodostaa sanoja, koko luokka odotti kauhun ja naurun sekaisessa hiljaisuudessa.

Samainen Klaavu kirjoittaa myös, kuinka monia suomalaisia yhdistää ajatus siitä, miten ”kaikki hyvä otetaan minulta pois”. Onnea ja nautintoa pelätään, kai osin kristinuskon perintönä, niissähän on synnin maku. Tuntuuko tällainen ajatus Kähkösestä tutulta?

Hän kieltää.

– Kuulostaa depressiiviseltä, hän sanoo.

Kirjailija miettii, liittyisikö moinen ajatus tuomitsevaan kasvatustapaamme. Ja jos sitä lähtee purkamaan, niin kuka on lopulta ottaja? Kuka ottaa pois meidän hyvämme?

Tietenkin elämän perimmäinen olemus on se, että luonto korjaa ja vie lopulta koko elämämme. Ja vankisellissä ja kiduttajan kynsissä ihminen voi murentua lähes kokonaan. Mutta tunne omasta arvosta on aina säilyttävin voima. Se pitää hengissä. Sisäistä kelpaavuuden ja arvon tunnetta pitäisi vaalia joka päivä, ilman ääriolosuhteitakin.

Se, että ylipäätään sallii lohdun itselleen, vaatii sen, että pitää itseään terveellä tavalla tärkeänä.

Sirpa Kähkönen on yksi haastateltavista Heli Pruukin ja Pirkko Lahden vasta ilmestyneessä kirjassa Lohtu (Tammi).

Suurten ikäluokkien lapset ovat yrittäneet toimia monessa suhteessa eri tavoin kuin vanhempansa, olla rakastavampia ja kannustavampia, mutta itseään kohtaan he ovat olleet usein liian ankaria. Ja se johtuu juurikin kasvatuksesta, jossa opetettiin tyytymistä – valittaa ei saa, missään olosuhteissa.

Olisiko mahdollista antaa vanhemmilleen anteeksi? Varsinkin ylisukupolvisuuden ymmärtäen – sen, että suuri ikäluokka koki omassa lapsuudessaan asioita, joita on vaikea tajuta tästä ajasta käsin. Heidän vanhempansa kärsivät puolestaan sotien haavoista, niin vuotavista, että näiden oli vieläkin vaikeampi ilmaista rakkauttaan. Suuren ikäluokan lapsuus oli siis usein ankaraa ja puutteenalaista aikaa, tunneilmastoltaan niukkaa.

Kähkönen sanoo, että oman vanhemman kuolema muuttaa perspektiiviä. Katkeruuden on mahdollista vähetä, kun vanhempi ei ole enää aiheuttamassa häiriöääniä suhteeseen, ei kohinaa, ei hyvää eikä pahaa. Toisenlainen kuva piirtyy esiin, lempeämpi ja armollisempi.

Kirjailijan oma äitikin näyttäytyy nyt hyvin toisenlaisena kuin hänen eläessään. Äidin päiväkirjoista löytynyt vilkas ja elämäniloinen nuori tyttö on siirtynyt etualalle, vaikea ja kärsinyt ihminen sumenee, eikä ole enää yhtä merkityksellinen kuin aiemmin.

Lapsen rakkaushan on niin ehdotonta ja voimakasta jopa hyvin vaikeita ihmisiä kohtaan. Ja jos kykenee edes palasen tästä rakkaudesta tavoittamaan…

Viha sitä vastoin syö ja lukitsee ihmisen. Katkeruus niin ikään. Kähkönen silti muistuttaa, että ne ovat oikeutettuja tunteita, eikä niitä käy kiistäminen. Muttei hän niiden hellimistäkään suosittele.

Puhutaan vielä lapsuudesta. Ja etenkin sitä vasten, miltä Sirpa Kähkösen elämä näyttää ulkopuolisen silmiin. Hänhän on rakastettu kirjailija, joka on sanoittanut kansallisia traumoja ja tuottanut lukijoilleen lohtua, palkittu puhuja, joka täyttää salit äärimmilleen.

Miltä sana eheytyminen kuulostaa? Onko liioittelua puhua hänestä tällaisin termein?

Kähkönen haluaa ehdottomasti korostaa, ettei hän ole eheytynyt. Mutta samalla hän palauttaa mieliin vertauksen voikukka- ja mimosalapsista. Toiset kestävät enemmän kuin toiset. Itseään hän vertaa ratamoon. Ne vasta sitkeitä kasveja ovat, ratamoiden hävittäminen on työn ja tuskan takana, ne puskevat asfaltinkin läpi.

Sirpa Kähkösen pelasti kai osin siis genetiikka. Ja jokin osuus oli sattumallakin, sillä, että isovanhemmat olivat juuri siinä ja yhä elinvoimaisia ja että pikkulapsivuosina sai kylpeä isoisän ihailevan ja rakkaudellisen katseen alla. Mutta loppupeleissä on hyväksyttävä, että lapsuuden traumatausta vammauttaa kenties ainiaaksi. Ihmissuhteissa voi olla enää vaikea luottaa toiseen. Tällaisen vamman kanssa on vain opittava elämään.

Suurta epäoikeudenmukaisuutta kokeneilla voi käydä niin, että on aina kysymässä maailmalta jotakin hyvitystä siihen. Mutta maailmalta ei voi edellyttää tai vaatia mitään. Ei maailma ole velvoitettu antamaan rakkautta tai hyväksyntää.

Taas kerran palataan itseen. Lohtu-kirjassa kirjailija muistelee Raamatun kaksoiskäskyn jälkimmäistä osaa: Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. Toisten rakastaminen on jäänyt päällimmäiseksi ohjenuoraksi, mutta onhan siinä myös se itse. Itsensä rakastaminen ei olekaan synti, vaan luonnollinen ja toivottava asia.

Kähkösen oma tytär on 26-vuotias. Aiemmissa haastatteluissaan kirjailija on puhunut siitä, kuinka luuli pitkään, ettei äitiys ole häntä varten. Ja kuinka pelkäsi sitä, että oma tausta ja ylisukupolviset traumat vaikuttaisivat hänen vanhemmuuteensa.

Mutta niin vain hän on osannut rakastaa. Vaikka virheitäkin on totta kai tehty ja niitä pyydetty anteeksi.

Kähkönen on myös sitä mieltä, että siitä huolimatta että lasta on kantanut yhdeksän kuukautta sisällään, vanhemman ja lapsen välissä on aina jokin toiseus. Vanhempi on elänyt entisessä maailmassa, lapsi ei tiedä kuin tästä päivästä. Usein katsotaan samaa asiaa eri perspektiivistä.

Mieleen tulee Kahlil Gibranin runo Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. Runo kuvaa, kuinka lapset irtautuvat kotoaan, koska ovat loppujen lopuksi ”itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia”. Ja kuinka vanhemman tehtävä on olla jousi, josta he ponnahtavat maailmaan.

Se on hieno runo, Kähkönen myöntää.

Mutta Suomessa itsenäistytään varhain. Pohjoismaissa ei ole samanlaisia tiukkoja perhe- ja sukurakenteita kuin joissakin kulttuureissa, mikä on monilta osin hyvä asia. Mutta olisiko tiiviimpi yhteys silti tarpeen, Kähkönen miettii. Ehkä autonomisuus on välillä atomisoitumista. Nuoret jäävät yksin.

Ei ole helppoa elää epävarmassa maailmassa elämää, joka on muutenkin perustaltaan epävarmaa. Ja epävarmuuden sietäminen tarkoittaa usein kamppailua ahdistusta vastaan. Mitä siinä tarvitsee, olipa nuori tai vanha?

Ehkä juuri lohtua. Mutta ei niinkään muilta vaatien, vaan ennen muulta itseltään.