Image

Kirjailija kirjoittaa juuri sellaisten hahmojen kokemuksista kuin haluaa, kirjoittaa Riku Korhonen.

Kirjailija kirjoittaa juuri sellaisten hahmojen kokemuksista kuin haluaa, kirjoittaa Riku Korhonen.

Boccaccion viholliset
Teksti Riku Korhonen
Mainos

Kolumni | Kirjailija kirjoittaa juuri sellaisten hahmojen kokemuksista kuin haluaa, kirjoittaa Riku Korhonen.

Koin harvinaisen kirjallisen vaaratilanteen, kun olin saada tuopista naamaan puolustaessani kirjailijavainaa Giovanni Boccacciota.

Oli 2000-luvun alku, ja riita liittyi Decameroneen. Eräässä sen tarinassa tunisialainen Alibek-neito kääntyy kristityksi ja haluaa oppia palvelemaan uutta Jumalaansa. Erakkomunkki Rustico lankeaa lihanhimoon ja opettaa neidon ajamaan pirua helvettiin, mikä Boccacciolla tarkoittaa panemista. Alibek mieltyy palvelukseen niin, että näännyttää Rusticon ja nai uuden piruaan heiluttavan miehen.

Riitakumppanini syytti tarinaa naisten hyväksikäytölle nauramisesta ja eurosentrismistä – puhe kulttuurisesta appropriaatiosta oli vasta aluillaan. Pidin väitteitä hölmöinä. Boccaccio kirjoitti 1300-luvun puolivälissä, jolloin kataarien ruumiskasat vielä jäähtyivät ja noitarovioille nosteltiin jo naisia ympäri Eurooppaa. Boccaccio pilkkasi kiihkoilijoita ja kirkon vallankäyttöä, kirjoitti juutalaisistakin kunnioittavasti, ja kehyskertomuksen kymmenestä kertojasta seitsemän on sanavalmiita naisia.

Boccaccio vei aiheita lännestä ja idästä, Ovidiukselta, Apuleiukselta, eri maiden kansansaduista, ritarirunoista, balladeista, arabialaisesta perinteestä, sanskritinkielisestä kirjallisuudesta, kauppiaiden juoruista, mistä ja keltä vain, väriin, sukupuoleen ja sivilisaatioon katsomatta. Piruun liittyvien juttujen taustalla voi nähdä ikivanhan persialaisen myyttiperinteen.

Decameronessa risteilevät myöhäiskeskiaikaisen Euroopan tiheät kauppareitit ja syvät kulttuuriyhteydet. Edes ruton aikana ei päässyt pakoon toisin puhuvia ja ajattelevia ihmisryhmiä. On hämmentävää, että Boccaccio uskalsi ajan maailmanlopunodotuksessa kirjoittaa kirjan, jota vielä 1900-luvulla sensuroitiin. Olen miettinyt, miten ohutta teosta hän saattaisi tehdä kulttuuripoliittisesti toisella tavalla tulenaralla 2000-luvulla.

Kirjailijat ovat usein haluttomia osallistumaan keskusteluun, mistä saamme kirjoittaa. Joskus se tulkitaan etuoikeutettujen ylimieleksi. Kulttuurisesti olemmekin yleensä etuoikeutettuja, sosioekonomisesti harvoin.

Saanko kirjoittaa tästä? ei ole ketään kirjailijaa teoreettisesti kiinnostava kysymys. Se on aggressiolla tapettava vihollinen. Se on aamuyön paperinvalkoinen perikadonpelko, lamaantumisen enne.

Työ alkaa, kun kirjailija pääsee sen yli oikeiden kysymysten äärelle: Miksi kirjoitan tästä? Ja: Miten kirjoitan? Ne vaativat älyä ja vaivannäköä. Saamisjahkailu ja ylivarovaisuus ovat surukseni vaientaneet monta lahjakasta, sanottavalla siunattua ihmistä.

Kirjoittajakokemusten autenttisuuspoliisit voivat olla oikeudenmukaisuutta edistäviä yhteiskuntakeskustelijoita ja silti luovan kirjallisuuden vihollisia, jotka eivät ymmärrä taiteen synnyn epäpuhtautta ja hybridiluontoa. Heidän käsityksessään henkilöhahmot odottelevat jossain tuolla tosiolevaisen rajalla kiintiökarsinoissaan, että oikeanlainen kirjoittajayksilö käy noutamassa heidät kansien väliin. Jos identiteettipuristit voittaisivat, ei jouluksi juuri julkaistaisi kirjoja, joiden onnistumista voimme yhdessä kukin omien kokemustemme valossa arvioida.

En itse edes vastaa, jos joku kyseenalaistaa perustuslain takaamaa vapauttani kirjoittaa juuri sellaisten hahmojen kokemuksista kuin koen tarpeelliseksi. Astun askeleen taaksepäin ja tuhoan hänet eurosentrisellä, miesetuoikeuksistani humaltuneella superheteron laserkatseella. Maahan leijailee vain kourallinen tarinavarkauksien uhrien riistettyä tuhkaa. Jos kysymykset alkavat miksi tai miten kirjoitit, keskustelusta voi tulla kiinnostava. ■

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, joka toivoo kaikille kirjoittajakollegoille rohkeutta aihevalintaan. Seuraavassa numerossa Joanna Palmén.

Julkaistu: 27.6.2016