Runoilija Lauri Viita on tullut tunnetuksi lausahduksestaan ”Kun luot, luo maailma”. Samaa periaatetta noudattaa kirjailija Emmi Itäranta.

Hänen kolme tähän mennessä ilmestynyttä romaaniaan sijoittuvat paikkoihin, joita ei ole olemassa. Ne ovat spekulatiivista fiktiota, eli lajityyppiä, jota ennen kutsuttiin tieteiskirjallisuudeksi.

Silti niiden pohjana ovat meidän todellisuudestamme tutut seudut. Kirjoitustyötä helpottaa, kun ottaa perustaksi oikeita paikkoja ja muokkaa niitä tarinassa mieleisekseen.

Itärannan ensimmäinen romaani Teemestarin kirja (2012) kertoo vesipulan runtelemasta kuvitteellisesta maailmasta. Hän sijoitti kertomuksen tulevaisuuden Suomeen, mutta tapahtumapaikat ja maastonmuodot vastaavat nykyisen Kuusamon seutua. Toisen kirjansa, Kudottujen kujien kaupungin (2015), fantasiakaupunkiin hän otti inspiraatiota Prahasta, Dubrovnikista ja Venetsiasta.

”Romaani, jota nyt teen, sijoittuu puolestaan muutaman vuosikymmenen päähän tulevaisuuden Canterburyyn”, Itäranta kertoo Pasilan Tripla-kauppakeskuksen kahvilassa.

Kirjoittaessaan esikoisteostaan Itäranta oli juuri muuttanut Englantiin. Koti-ikävää helpotti, kun hän sai romaania tehdessään ajatella entistä kotimaataan.

Saarivaltakuntaan hänet oli vuonna 2007 ajanut jo lapsena syttynyt rakkaus Englantiin sekä se, ettei Suomesta ollut löytynyt pysyvää työpaikkaa. Muun muassa kesäteatterin tiedottajana ja paikallislehden teatterikriitikkona pätkätöitä tehnyt Itäranta lähti Englantiin jatkamaan kirjallisuuden opintojaan ja kirjoittamaan. Hän asettui Kentin kreivi­kunnan Canter­buryyn, jossa oli ollut aiemmin jo vaihto-oppilaana.

”En edes muista, kuinka nuoresta alkaen olen haaveillut Englannissa asumisesta”, Itäranta kertoo ja naurahtaa. ”Varmaan jo siitä, kun 6-vuotiaana luin Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa. Tärkeitä olivat myös Susan Cooperin fantasiakirjat ja Agatha Christien dekkarit. Kuvittelin itseni kulkemassa jokilaivalla pitkin Englantia juomassa teetä.”

Vaikka Itärannan lapsena suosimat kirjat olivat usein fantasiaa, niiden englantilaisuus vuoti kuvitteellisista maailmoista hänen mieleensä kuin osmoosin kautta. Kentiin hän päätyi, koska ei päässyt sisään toivomiinsa Lontoon yliopistoihin vaan joutui tyytymään kaakkoisrannikolla sijaitsevaan runsaan 55 000 asukkaan Canterburyyn.

Se osoittautui kuitenkin hyväksi valinnaksi. ”Englannin puutarhaksi” kutsuttu Canterbury on yliopistonsa ansiosta kokoonsa nähden monikulttuurinen ja eloisa kaupunki.

Vaikka Itäranta kuinka kuvitteli tietävänsä millainen luokkayhteiskunta Englanti on, vasta siellä asuminen näytti miten vahvasti sääty määrää ihmisten elämää.

”Hyvin naiivisti ajattelin, että englantilaiset olisivat korkeasti, kirjallisesti sivistynyttä väkeä”, Itäranta sanoo. ”Toki sellaisiakin ihmisiä on, mutta harvassa. Suuri enemmistö paikallisista ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan: he eivät tienneet Suomesta mitään, eikä se nähdäkseni heitä edes kiinnostanut. Monet Englannissa uskovat yhä asuvansa siirtomaavallassa. Lasten sosiaaliseen liikkuvuuteen maassa vaikuttaa koko elämän ajan se, mihin kouluun vanhemmilla on varaa heidät laittaa.”

Konkreettisena esimerkkinä luokka-ajattelusta Itäranta kertoo siitä, kuinka moni englantilainen ei laita ruokaa ollenkaan. Monet vähävaraisesta taustasta tulevat ihmiset ajattelevat, että kokkaaminen on rikkaiden hienostelua, johon työväenluokalla ei ole aikaa ja varaa. He tyytyvätkin purkki­ruokaan ja eineksiin.

Itärannan on ollut myös vaikea tutustua britteihin. Vaikka nämä ovat aina tavattaessa kohteliaita ja ystävällisiä, omiin sosiaalisiin piireihinsä he eivät kutsu edes vuosia maassa asuneita, hän kertoo. Itärannan puoliso onkin espanjalaismies, johon hän tutustui Kentissä opiskellessaan.

Canterburyn kaupunkia Itäranta on kyllä rakastanut jo alusta alkaen.

”Koronavuotena 2020 opin Canterburyn historiasta enemmän kuin sitä edeltävänä vuosikymmenenä”, Itäranta sanoo.

”Kun kaikki paikat olivat kiinni, kävelin ympäri kaupunkia ja pysähdyin lukemaan infolaattoja. Canterbury on nähtävyys: se on aikoinaan roomalaisten perustama kaupunki, joka hylättiin vuosisadaksi kulkutaudin tai jonkin muun takia. Kun asukkaat palasivat, he alkoivat rakentaa uutta vanhojen raunioiden päälle. Vastaavanlaista historian kerrostuneisuutta ei löydy mistään päin Suomea.”

Kaupungissa riittää myös tunnelmallisia ravintoloita, kahviloita ja pubeja. Itäranta suosittelee kävijöille lisäksi Canterburyn katedraalia ja sen ulkotiloissa piilevää yrttitarhaa. Sen löytääkseen täytyy kierrellä sisäpihoilla ja kaari­holvien alla, mutta Itäranta kehuu paikkaa idylliseksi. Hän kävi katedraalissa lukemassa tai kirjoittamassa muistiinpanojaan ja teki paikan kirjastossa tausta­tutkimusta romaaneihinsa.

Enää Itäranta ei Canterburyssa asu, sillä kesällä 2021 hän muutti miehensä kanssa synnyinkaupunkiinsa Tampereelle. Ajatus muutosta alkoi kyteä jo Brexit-kansan­äänestyksen jälkeen viisi vuotta sitten. Lopullinen päätös kypsyi koronaeristyksessä vietetyn vuoden myötä.

”Aikaisemmin tunsimme olomme tervetulleeksi, mutta Brexit-äänestyksen jälkeen tunnelma muuttui yhdessä yössä”, Itäranta kertoo.

Äänestys ikään kuin avasi erään portin. Mitä osa paikallisista oli aiemmin vain jupissut kavereilleen pubeissa, nyt he saattoivat sanoa sen ääneen kadulla kenelle hyvänsä.

”Kuten esimerkiksi, että menisivät nuo puolalaiset kotiinsa”, Itäranta kuvailee. ”Etuoikeutetulle valkoiselle ihmiselle tämä on toki myös opettavainen elämys, sillä tällaista rodullistetut ihmiset ovat varmasti tunteneet Englannissa aina. Ja ironista kyllä, he ovat todennäköisesti syntyisin Itä-Lontoosta eivätkä Tampereelta.”

Itärannan miehellä Suomeen kotiutumisen prosessi oli tätä haastattelua tehdessä vielä kesken, ja moni käytännön asia on osoittautunut ulkomaalaiselle kohtuuttoman vaikeaksi. Kuten se, että pankkitunnusten saamiseen meni kaksi kuukautta – ja ilman niitä Suomessa on hyvin vaikea tehdä monia asioita.

Itäranta itse rakastaa kahden järven välissä sijaitsevaa Tamperetta, jossa ulkoilumahdollisuudet ovat erinomaiset, kirjasto on hyvä ja kaikki tarvittava löytyy keskustasta.

Itärannan esikoiskirjasta on tehty elokuva Veden vartija (ensi-illassa syyskuun alussa 2022). Koska romaani on tähän mennessä käännetty 23 kielelle, hän on pandemia-aikaan asti saanut matkata ympäri maailmaa markkinoimassa kirjaa. Aamu­öisiä herätyksiä ja lentokentillä odottelua Itäranta ei kaipaa, matkustamisen tuomia wau-elämyksiä kylläkin.

”Kaikista vahvimmin tällaisia tuntemuksia tulee Euroopan ulkopuolella”, Itäranta kertoo. ”Kuten Japanissa, Chilessä, Meksikossa ja Intiassa.”

Omat kirjansa Itäranta kirjoittaa yhä rinta rinnan suomeksi ja englanniksi. Aluksi hän teki teksteistä virke virkkeeltä samanlaiset molemmilla kielillä, mutta sittemmin hän on taipunut ymmärtämään, ettei kaikkia asioita voi ilmaista aivan identtisesti eri kielillä.

Itäranta haaveilee pääsevänsä vielä käymään uudelleen Japanissa ja Englannissakin, tosin ei työkseen vaan matkailijana. Mutta vaikka maailman miljardöörit ovat jo vallanneet avaruudenkin turistikohteeksi, sinne hänellä ei ole mitään halua lähteä. Ei siitäkään huolimatta, että Itärannan viimeisin romaani Kuunpäivän kirjeet (2020) sijoittuu sinne.

”Olisihan avaruudessa käynti kieltämättä mielenkiintoista”, Itäranta sanoo. ”Mutta olen vanhemmiten tullut niin mukavuudenhaluiseksi, että ellen saisi matkata sinne Star Trek -henkisessä aluksessa holokansineen, taidan jättää tilaisuuden väliin.”