Kun suosittu muusikko Ville Malja kiersi maailman keikkalavoja, mukana hiipi salakavala seuralainen: ”Musa oli siellä, mutta viina oli se pääjuttu”

Juominen oli pyhä rituaali. Alkoholi oli nuotio, jonka ympärillä tanssittiin. Se musa oli siellä, mutta viina oli se pääjuttu.

Ville Malja istuu edessäni ja kuvailee kauniita hetkiä, kun pää oli täynnä viinaa ja maailma mahdollisuuksia täynnä. Hän myöntää kaipaavansa alkoholin hyviä puolia – niitäkin oli. Ihmisethän ovat viinaa juotuaan erilaisia.

Malja vakuuttaa, että hän oli paitsi itsensä, myös monen muun mielestä kännissä sosiaalinen seuramies. Alkoholi vapautti eikä ainakaan tehnyt hänestä väkivaltaista.

Sitä paitsi hänen yhtyeessään Lapkossa juominen oli tärkeä osa koko yhtyeen toimintaa.

Vuonna 1996 perustettu Lapko oli aikansa ilmiö. Se ehti mukaan jatkamaan rockyhtyeiden päihteistä työtapaa, jossa ammattimuusikot olivat esiintyessään todennäköisesti useammin juopuneita kuin selvin päin.

Niihin aikoihin ei toimituksiin soiteltu, jos Pate Mustajärvi tai joku muu Popedan jäsen esiintyi humalassa.

Viinalla läträystä ei rockpiireissä paheksuttu, vaan kannustettiin.

Malja sanoo, että jos hän olisi lopettanut alkoholin käytön jo tuohon aikaan, bändi olisi todennäköisesti hajonnut siihen.

Ja yksi raitistuneen alkoholistin kirjoittama esikoiskirja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta.

Alkoholistin pojasta tulee alkoholisti. Tuttu juttu. Harvoin tätä tarinaa on kuitenkaan kerrottu niin elämänmakuisesti kuin muusikkona ja valokuvaajana ansioituneen Ville Maljan esikoisromaanissa Valkoinen risteys (Gummerus).

Ville Malja puhuu aiheesta innostuneesti, mutta kuvailee innostuksen myös peittävän hänen epävarmuuttaan. Hän kuvailee olevansa hämmentynyt tuntiessaan yhtä aikaa pelkoa ja ylpeyttä. Häpeä on voitettu, kun on rohkaistuttu kirjoittamaan, mutta silti vastaanotto jännittää. Ja ylpeä hän on yksinkertaisesti siitä, että on uskaltanut kirjoittaa.

Maljan kirjassa fiktiona kerrottavalla tarinalla on vahvoja siteitä Maljan omaan elämään.

Kuten kirjan päähenkilö, myös Malja on jättänyt alkoholin, jonka liikakäytöstä hän kärsi jo lapsena joutuessaan pelkäämään isänsä väkivaltaisia tempauksia. Sitten hän alkoi juoda itse – ja nyt hän voi ihmetellä kirjan päähenkilön tavoin, miten hänen pitkäaikainen puolisonsa jaksoi häntä.

– Halusin kirjoittaa fiktiivisen teoksen, johon moni voi samaistua. Jos olisin halunnut ripittäytyä julkisesti, olisin todennäköisesti tehnyt dokumenttielokuvan. Ja siinähän ei olisi ollut mitään järkeä, Malja sanoo.

Malja, 44, valitsi kuitenkin kirjoittamisen, aivan kuten kaksi muuta tänä keväänä vahvasti omaelämäkerrallista kirjaa julkaissutta laulaja-lauluntekijää, Samuli Putro, 54, ja Samae Koskinen, 46.

Ollaan ilmiön äärellä. Keski-ikäiset miesartistit piirtävät kirjoillaan uutta kuvaa suomalaisesta miehestä. Tuskaa on, mutta myös herkkyyttä ja avoimuutta puhua siitä.

Jokaisen heistä matka on ollut pitkä. Niin Malja, Putro kuin Koskinenkin ovat kulkeneet omat reittinsä ja löytäneet jäljittelemättömät ja tunnistettavat tyylinsä. Silti taipaleiden taittamiseen mahtuu paljon samaa: jokainen on kasvanut suurten kasvukeskusten ulkopuolella, Malja Harjavallassa, Putro Raahessa ja Koskinen Riihimäellä.

Jokaisen heistä elämään mahtuu myös kiusaamisen kohteena olemista ja erilaisia henkisiä haasteita, joista nyt kirjoitetaan kirjoissa avoimesti.

– Me ollaan kolme semmoista kävelevää avohaavaa, Malja sanoo ja katsoo syvälle silmiin.

Ville Malja istuu valitsemassaan haastattelupaikassa Ateneumin museon bistrossa lounasaikaan. Museon markkinointipäällikkö tervehtii ohikulkiessaan, Malja on tehnyt museolle kuvauksia. Hän on kuvaajana varsin menestynyt. Töitä on ollut niin medioille, mainostoimistoille kuin kulttuurialan toimijoillekin.

Myös musiikintekijänä hän kuuluu niihin suomalaisiin, jotka voivat sanoa tehneensä kansainvälisen uran. Lapko oli kansainvälinen lupaus vuosituhannen alkupuolella, jolloin suomalaiset rockyhtyeet HIMistä Nightwishiin menestyivät maailmalla.

Lapko-yhtyeen solistina Malja esiintyi muun muassa Yhdysvalloissa ja Japanissa, nykyinen bändi Moon Shot on tehnyt kiertueita Euroopassa. Itsensä ilmaiseminen ja luova työ ovat olleet hänen ammattejaan koko aikuisiän.

Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen ovat heittäneet hänet kuitenkin uuteen epävarmuuteen.

Syy on alkoholi ja se, miten uskaltaa myöntää joutuneensa alkoholin orjaksi.

Maljan suhde alkoholiin on ollut ristiriitainen. Se on tuonut vapautuksen tunteita, mutta aiheuttanut myös suuria ongelmia.

Kun Malja koronavuosien aikana päätti lopettaa juomisen, hän sanoo pelastaneensa itsensä. Hallitsemattomaksi äitynyt dokaaminen oli aiheuttanut paitsi kiusallisen huonoa käytöstä ja unohtelua, myös terveysongelmia.

– En varmaan olisi tässä, jos en olisi lopettanut, hän sanoo.

Bänditouhujensa rinnalla (ja jatkuvasta alkoholinkäytöstä huolimatta) Malja aloitti myös valokuvauksen opiskelun. Vuosi oli 2002.

Hän opiskeli valokuvakoulussa kaksi vuotta, mutta jopa taidekoulussa vieraileva opettaja kehotti Maljaa keskeyttämään opinnot ja panostamaan bändiin kaiken, kun momentum kerran oli.

– Se sanoi, että lähe meneen. Koulu kyllä odottaa.

Ja odottihan se. Ville jatkoi musiikin ja läträyksen maailmassa.

Viisi vuotta taidekoulun keskeyttämisen jälkeen, vuonna 2009, Malja halusi kuitenkin takaisin opiskelemaan. Hän muistelee menneensä ”kontaten nöyränä anomaan”, voisiko hän jatkaa puoliväliin tyssähtäneitä opiskeluja. Lapkon suosio oli jäänyt kulttibändin tasolle. Malja halusi muusikon rinnalle toisen ammatin.

Näin tapahtui, vaikka muutama vuosi aikaisemmin hän oli julistanut, että eihän hänen ole tarkoitus kuvata ketään. Hän on se tähti, kuvattava.

Hän naurahtaa röyhkeydelleen, mutta on yhä kiitollinen niistä viidestä vuodesta, jotka vietti koulusta poissa.

– Ne tekivät minusta paremman taiteilijan, valokuvaajan, muusikon ja kirjailijankin.

– Minusta tuli niinä vuosina jännä tyyppi. Se avasi ovet myös mainosmaailmaan. Mainosmaailmahan rakastaa jänniä tyyppejä.

Röyhkeys oli kuitenkin jäljellä. Jännä tyyppi ei sopinutkaan mainostoimiston päivätyömuottiin. Malja oli jo työskennellyt muutaman kuukauden ajan mainostoimistossa ”erässä isossa kaupungissa”. Toimisto oli luvannut hänelle oman teamin ja hyvät työolosuhteet. Ne hän oli saanutkin.

Jossain vaiheessa työpaikalla huomattiin, että Malja kävi kesken työpäivän vessassa. Häneltä tultiin kysymään, mihin projektiin tuo vessakäynti aiheutti tauon. Selvisi, että Maljalta odotetaan minuuttitason raportointia kaikesta, mitä hän työaikana tekee. Kaikesta haluttiin laskuttaa.

– Sanoin pomolleni, että tähän saakka olen keskittynyt siihen, että projektit ajoitetaan tiettyihin kuukausiin. Ja kaikki on tullut tehtyä. ’Ai että nyt pitäisi ryhtyä pitämään kalenteria minuutilleen’”.

Malja eläytyy tarinaansa, katsoo taas silmiin ja nostaa hitaasti keskisormensa pystyyn.

– Lähdin menemään.

Kuvaaminen mainostoimistoille kuitenkin jatkui, nyt freelancerina. Ja nyt hän pitää tätä tilannetta valokuvaaja Henri Cartier–Bressonin sanoin yhtenä ”ratkaisevana hetkenä” omassa tarinassaan, omassa henkilökuvassaan.

Ennen tuota Malja sanoo pyrkineensä ”olemaan hieno ja kunnollinen”, olemaan mieliksi. Se johtui osittain työläisperheen lapsen alemmuudentunteesta taide- ja mainosmaailmassa. Lähteminen mutta se selkiytti hänen ajatteluaan.

– Taide ei ole sen hienompaa kuin mikään muukaan. Se on samanlaista visvaa ja pettymystä ja valehtelua kuin kaikki muukin. Se on luovuuden yksi väylä siinä missä perheväkivalta tai päihteidenkäyttö.

Kahta viime mainittua Malja näki kotona. Niin paljon, että hän tahtoo puhua purjehdusvertauksin.

– Elin koko ajan pelon keskellä, että mitä tahansa voi tapahtua. Voi tulla myrsky, joka tuhoaa kaiken. Milloin tahansa.

Mutta pelossa ja epävarmuudessakin Malja näkee hyvän puolen: sen keskellä kasvaminen oli kuluttavaa ja traumatisoivaa. Se oli vähintäänkin osasyyllinen myös hänen alkoholismiinsa, mutta jaksaakseen ja pärjätäkseen oli oltava luova.

Kun Malja huomasi kalenteroivansa jokaisen soitto- ja kuvauskeikan perään vähintään pari päivää juhlimiseen ja saman verran juhlista toipumiseen, hän joutui myöntämään itselleen sairastuneensa alkoholismiin.

– Krapulassa laahustin koiran kanssa pimeässä metsässä, pelkäsin ajatuksiani ja kärsin alati kasvavasta itseinhosta. Olin surullinen aikapommi. Oli selvää, että pian räjähtää. Oikea elämä on kuitenkin muuta, kuin amerikkalainen elokuva. Romahduksesta ei kuulu räjähdystä, päinvastoin. Tyhjenin pikkuhiljaa. Puhalsin elämää pois-

Silloin loppui Villen ja alkoholin yhteinen taival.

Raitistumisen jälkeen Ville Malja on jatkanut työntekoa. Moon Shot -yhtye tekee Lapkon tavoin kansainvälistä uraa. Mutta nyt viinattomalle Maljalle riittää seuraksi musiikki. Valokuvaaminenkin jatkuu. Kirjan kirjoittaminen tosin vei 200 työpäivää.

– Niistä en käytännössä saanut rahaa. Seuraavaa kirjaa varten olisi kyllä saatava joku apuraha.

Malja sanoo, että kun hänelle iskee pakkomielle tehdä jokin asia, hän tekee. Kustannuksia säästämättä. Tosin rakkaan moottoripyörän myyminen kirjoittamisen mahdollistamiseksi otti koville.

Maljalla on myös uusvanha harrastus. Valkoinen risteys -kirjassa on juokseva pikkupoika. Malja juoksi myös lapsena kilpaa.

– Soitin tutulle valmentajalle ja sanoin lopettaneeni juomisen: ’Tarvitsen uuden addiktion.’ Hän vastasi, että kovaa treeniä kyllä järjestyy.

Ja niin Malja juoksee taas. Kovaa.