Kioto on Japanin suuri hitti, mutta sen tungos voi uuvuttaa: Mondo kertoo, miten unelmien matka Japanin historiaa kokemaan kannattaa tehdä

Toisinaan johonkin paikkaan liittyy niin viehättävä tarina, että kävijä muistaa aina juuri sen. Kuten tässä Eikandōn temppelissä Kioton kaupungin laitamilla.

Rakennukset muodostivat alun perin paikallisen aatelisen huvilan, jonka hän lahjoitti 800-luvulla papille, ja tämä muutti ne temppeliksi. Nykyisen nimensä ne saivat 1000-luvulla paikkaa johtaneelta munkilta, Eikanilta. Hän hankki sinne kauniin patsaan, Amida Buddhan.

Kerrotaan, että eräänä päivänä Eikan osallistui temppelissä seremoniaan, kun eteenpäin katsonut patsas käänsi päätään puhuakseen hänelle. Niin tämä Buddha on siitä lähtien katsonut sivulleen, ja näky vetää paljon kävijöitä.

Moni matkailija kuulee tuon tarinan, mutta siitä on muitakin versioita. Erään mukaan Eikan oli temppelissä helmikuun 15. päivänä vuonna 1082. Oli kylmä aamunsarastus, ja äkkiä patsas heräsi eloon. Se lähti kävelemään, katsoi Eikaniin ja kutsui tätä seuraamaan.

Eikandōn temppeli Kiotossa tunnetaan esimerkiksi paikkana, jossa moni haluaa nauttia syksyn upeista ruskaväreistä.

Kaikkein kaunein versio on tämä: Sanotaan, että tunnollinen Eikan oli jäänyt temppelillä muista munkeista jälkeen. Niin patsas kääntyi ja kannusti häntä: ”Tulehan kun pystyt.”

Pitävätpä tarinat paikkansa tai eivät, päänsä kääntänyt Buddha symboloi sitä, että kaikki ovat tervetulleita, vaikka jälkijunassa. Ihminen on arvokas ja häntä kannattaa odottaa.

Eikandōn paviljongeissa ja kivi- ja kasvipuutarhoissa kävely on rauhoittavaa. Kun käy katsomassa Amida Buddhan patsaan ja temppelisalin, kannattaa kulkea sieltä lähtevää katettua siltaa pidemmälle ja nousta jyrkät portaat Tahōtō-pagodalle. Sieltä avautuvat hyvät näkymät Kiotoon.

Syksyllä temppeli voi olla hetkittäin meluisa, koska puiden silmiähivelevän kaunis ruska-asu vetää japanilaisia. Muulloin kävijöitä tulee tasaisena virtana, mutta he puhuvat luonnostaan hiljaisella äänellä ja huomioivat muita. Temppelietiketti tulee Kiotossa tutuksi vierailijalle, ja siitä tulee matkalla luonteva tapa, kuten kohteliaisuudesta Japanissa muutenkin.

Kun Eikandōsta astelee ulos, jo sadan metrin päässä tunnelma muuttuu. Vilkkaalla kadulla pitää väistellä muita. Kahviloiden, putiikkien ja ravintoloiden humu on melkoinen.

Noin 1,5 miljoonan asukkaan Kioto on vasta maan yhdeksänneksi suurin metropoli, mutta henkisesti se on Japanin tärkeimpiä matkakohteita. Kun koko maasta löytyy 21 kulttuurinähtävyyttä, jotka ovat Unescon maailmanperintölistalla, niistä 17 on Kiotossa. Kukaan ei tiedä, montako buddhalaista temppeliä ja shintolaista alttaria kaupungissa on, mutta koko Kioton prefektuurissa eli hallintoalueella niitä on tuhansia.

Kiyomizuderan temppelin alue on yksi Kioton olennaisista nähtävyyksistä. Suuren pyhätön lisäksi siellä on muun muassa komea pagodirakennus.

Nuo pyhätöt vielä usein muistuttavat arkkitehtonisesti toisiaan, joten matkailija näkee helposti kymmenittäin koristeellisia portteja, seinämaalauksia, patsaita ja puutarhalampia. Firenzen taideaarteiden aiheuttama Stendhalin syndrooma on kuuluisa teoria – Kiotossa voi olla satavarma, että matkan huipennus on temppelihurmio (tai temppeliähky).

Missään muualla Japanissa ei ole säilynyt yhtä paljon vanhoja rakennuksia kuin Kiotossa, ja monet paikalliset ovat tehneet omiin taloihinsakin perinteisiä koristeita. Mutta käytännössä Kioto ei näytä miltään perinnekylältä: elämykset sijaitsevat suurkaupungissa hajallaan. Useita merkittäviä temppeleitä on keskustan ulkopuolella, koska keisarillinen perhe halusi aikoinaan näin rajata munkkien valtaa.

Henkeviin matkakuvauksiin erikoistunut, jo vuosikymmeniä Kioton seudulla asunut brittiläinen kirjailija Pico Iyer tiivisti taannoin kaupungin lumon yhdessä kirjassaan näin: Rakastin Kioton hiljaisia kohtia, niitä paikkoja, joiden sisällä oli koko maailma tuulettomassa hetkessä. Temppelien sisällä luonto pidätti hengitystään. Kaikki kaipaus vaipui siinä pysähtyneisyydessä uneen, ja kaikkeus tiivistyi puhtaaseen yksinkertaisuuteen.

Kokeakseen tuon Iyerin on kuitenkin täytynyt kiertää kaukaa kaupungin monet suosituimmat paikat ja etsiytyä sellaisiin kuin Eikandō, tai vielä tuntemattomampiin.

Arashiyaman bambulehto on mieleenpainuva näky. Bambu symboloi Japanissa sitkeyttä ja menestystä.

Kioton ”pakollisten” nähtävien temppelien kolmikko on huikea. Kinkakuji on kaupungin pohjoisosassa sijaitseva zen-buddhalainen pyhäkkö, jonka yläkerrokset on koristeltu lehtikultauksella – siitä nimi Kultainen paviljonki.

Kioton eteläosassa on merkittävä shintolainen alttari Fushimi Inari, joka tunnetaan sen luona rinteelle nousevista punaisten torii-porttien reunustamista käytävistä. Kiyomizudera taas on puurakentamisestaan ja maisematerassistaan kuuluisa temppeli, jonka historia ulottuu 700-luvun lopulle asti.

Kaikki nuo kannattaa nähdä mutta asennoitua niiden kävijäruuhkiin buddhalaisella – tai iyerilaisella – tyyneydellä.

Arkisen ja pyhän rajaa ilmaisevia torii-portteja on usein shintotemppeleillä. Kiotossa suosittu näky ovat Fushimi Inarin porttikäytävät. (Kuva Kanerva Karvinen)

Oi, mikä näky! Pystysuorat bambupuut kurottavat kohti taivasta paksuna, vehreyttä uhkuvana metsikkönä.

Arashiyaman bambulehdossa voi astella hoidetuilla kävelyteillä lehvästön kahinaa kuulostellen – mutta elämys on niin suosittu, että täälläkin joutuu etsimään rauhallisia kohtia.

”Kioton rakastetuimmat kohteet ovat niin ruuhkaisia, että joskus vien matkailijoita niihin aamuvarhain, tai sitten käymme vain vähemmän tunnetuissa paikoissa”, kertoo Kinga Ciupak, Inside Japan -matkailuyrityksen kokenut opas.

Puolalaissyntyinen Ciupak tietää, kuinka syvästi monet ihastuvat näihin näkymiin – niin hän nuorena hurmaantui japanilaisesta kulttuurista itsekin, opetteli kielen ja on maahan muutettuaan opiskellut sen salaisuuksia monin tavoin.

Arashiyaman bambuillekin löytyy rauhallisempi vaihtoehto: Adashino Nenbutsujin temppelin bambulehto on yhtä kaunis, mutta kävijöitä on vähemmän. Arashiyama kannattaa silti kokea alueen temppeleiden vuoksi, Ciupak suosittelee.

”Täällä on tyypillistä, että lähekkäin voi mutkitta olla useiden uskontojen pyhättöjä”, hän kertoo. ”On olemassa sanontakin, että japanilainen syntyy shintouskoisena, menee naimisiin kristittynä ja kuolee buddhalaisena.”

Suurin osa japanilaisista pitää tutkimusten mukaan itseään epäuskonnollisina. Tämä ei silti estä sitä, että he arvostavat temppeleitä ja maassa piisaa uskonnollistaustaisia juhlia. Tai sitä, että monet paikalliset kokevat erilaisten henkien olevan läsnä materiaalisissa asioissa ja elämää ohjaavina voimina.

”Jotkin shintotemppelit ovat auki yölläkin, mutta japanilaiset voivat varoittaa, että älä vain mene niihin silloin”, Ciupak kertoo nauraen. ”Henget ovat yössä irrallaan, ei voi tietää mitä tapahtuu. Samasta syystä pyykkiä ei saisi ripustaa ulos yöllä.”

Kioton eri alueilla on ihmisvilinästä huolimatta sujuvaa liikkua metrolla, junilla ja busseilla.

Kioto antaa kävijälleen paljon, varsinkin kun jaksaa suunnitella matkapäiviensä liikkumiset kaupungissa. Esimerkiksi käy suosituimpiin kohteisiin kuuluva Nijōn linna. Se on suojalinnoituksineen ja palatseineen peräisin 1600-luvun alusta. Nijōōn on hyvä tulla aamuvarhain tai päivän päätteeksi, muulloin kiertelyä säestävät bussien hurina ja samuraiviihteestä innostuneiden tenavien kiljahdukset.

Kaupungissa on useita keisarillisia palatseja ja kiinnostavia museoita. On vilkkaita toreja – Nishikin tori on erityisen pidetty – sekä taidolla luotuja viherkohteita, kuten Nanzenjin temppelin puisto ja Ryōanjin temppelin kivipuutarha.

Maineikkaimpia alueita on Gion, jo vuosisatoja kaupungin viihdekortteleina tunnettu seutu. Sen suosio alkoi aikoinaan merkittävän temppelin lähellä toimineista teehuoneista ja täällä työskennelleiden geishojen viehätysvoimasta.

Vaikka geisha saattaa olla esimerkiksi taitava muusikko, ammattia on kauan varjostanut naisten hyväksikäytön leima. Gionissa on hyvä käydä kiertelemässä, ja siellä voi halutessaan oppia lisää geishoista osallistumalla järjestetylle tapaamiselle ammatissa toimivan kanssa. Vierailu on hyvä tehdä päivällä: Gionissa on alettu hiukan rajoittaa turistien liikkumista iltaisin, koska jotkut ovat tunkeilleet kaduilla liikkuvien geishojen lähelle.

Kioton korkein rakennus on 131-metrinen Kyoto-torni näköalakerroksineen.

Kannattaa myös käydä Kyoto-asemalla. Junien ja bussien pääkeskus on Japanin suurimpia rakennuskokonaisuuksia, ja sen kattoterassilta avautuu mainiot näkymät kaupunkiin. Siellä voi myös astua junaan ja päästä muutamassa tunnissa kokemaan maan historiaa vielä eri tavoin kuin Kiotossa.

”Katsokaa kattojen koristeita”, kehottaa opas Ayato Saito. Tummiin tukipuihin on kaiverrettu ja maalattu valkeiksi pilvien muotoja. Sanotaan, että niitä on yli 170 erilaista.

Puukaaret ja -kiemurat kertovat Hida Furukawan kaupungin historiasta: täällä asui ja työskenteli aiemmin paljon puuseppiä, ja kukin heistä signeerasi työnsä omilla koristeilla.

Hieman yli 20 000 asukkaan Furukawa on ihanan hiljainen ja siisti kaupunki. Täällä ei ole vaikea tavoittaa idylliä, jota isossa Kiotossa on työlästä löytää. Gifun prefektuurissa sijaitsevaa Furukawaa ja sen läheistä noin 80 000 asukkaan Takayamaa kutsutaankin ”pikku-Kiotoiksi”. Niiden puutalojen lomassa voi melkein tuntea astuvansa Japanin historiaan.

Perinteisissä asuintaloissa korostuvat puupinnat. Furukawan sydämessä kulkee katujen vierellä myös vesikanavia, joista muutamassa ui hyvää onnea symboloivia koi-kaloja. Talveksi nuo karpit tosin viedään lämpimämpiin vesiin.

Takayama on näistä kaupungeista paljon tunnetumpi, ja sesonkiaikoina senkin ydin täyttyy matkailijoista. Kaupungissa löytää silti rauhallisia paikkoja, ja esimerkiksi sen joenrannalla sijaitseva Miyagawan aamutori on mukava elämys.

Takayaman vanhakaupunki puurakennuksineen on idyllinen näky. Hiljaista täällä on aamuisin ja iltamyöhään.

Kummassakin kaupungissa tulee myös vastaan hyviä ruokapaikkoja ja puoteja. Kuten Furukawassa Mishiman kynttiläkauppa. Sitä on pitänyt sama suku jo yli 240 vuotta. Nykyään siellä tekee kauniita kynttilöitä käsin jo seitsemännen polven mestari, kahdeksankymppinen Junji Mishima.

Tästä kaupasta ei kukaan poistu ilman tuliaisia: vaikkei ostaisi mitään, mieleen jää herra Mishiman lämpö.

Herra Junji Mishima pitää kynttiläpuotia Hida Furukawan pikkukaupungissa.

Muutaman päivän ajan vuodessa sekä Hida Furukawa että Takayama suorastaan pullistelevat kävijöistä. Furukawassa se tapahtuu huhtikuussa, Takayamassa sekä huhti- että lokakuussa.

Silloin täällä vuorten sylissä pidetään suuret festivaalit. Niissä kaupungin halki vedetään korkeita, näyttäviä yatai-paraativaunuja marionettinukkeineen ja kuljetetaan pyhäinkuvaa. Takayaman syysfestivaali on koko Japanin suurimpia. Furukawan juhla on kuuluisa myös rumpukulkueesta, jossa lannevaatteisiin sonnustautuneet miehet paukuttavat perinteisiä taiko-rumpuja, ja joukkueet kamppailevat karskisti saadakseen tunnuksensa lähimmäs suurta juhlarumpua.

Alun perin uskontoon ja sadon onnistumisen rukouksiin liittyneet, satoja vuosia vietetyt juhlat ovat nyt näille kaupungeille myös elinkeino, tapa houkutella kävijöitä.

”Niihin liittyy aitoa paikallisylpeyttä, yhteisön voimaa”, kertoo opas Ayato Saito.

Parikymppinen japanilaismies on työllistynyt Furukawassa juuri festivaalien vetovoiman ansiosta. Vieras voi ihastella täällä eri naapurustoille kuuluvia paraativaunuja muulloinkin kuin juhlien aikaan: kummassakin kaupungissa on museot ja vaunuhallit, jotka esittelevät perinnettä.

Festivaaleilla Takayaman halki vedetään komeita paraativaunuja.

Jos haluaa Kioton ihanien nähtävyyksien lisäksi kokea historiallista Japania syvemmin, ehkä paras tapa on juuri tulla pieneen Furukawaan silloin, kun täällä ei ole festivaalihumua. Saa nähdä hiljaistakin arkea, istahtaa teetupaan maistelemaan japanilaista teetä ja melonileipää paikallisten kanssa.

Jos oikein herkistyy tunnelmalle, ehkä silloin voi myös jossakin kaupungin temppeleistä nähdä Buddhan kääntävän päätään ja katsovan kävijään. Pienet ihmeet tuntuvat täällä edelleen kuin kuuluvan elämään.

Kabukiteatterin esitykseen sonnustautunut tyttö Hida Furukawan pikkukaupungissa.