Elämä tapahtuu siinä välissä, kun ihminen keskittyy stressaamaan, miten saa 250 litraa töitä mahtumaan kymmenen litran ämpäriin – se voi mennä ohi
Ilmeisesti profiloidun yhä ihmiseksi, joka pitää itsensä kiireisenä. Asialle pitää tehdä jotain, sillä en kuulu siihen porukkaan enää lainkaan, kirjoittaa Katja Ståhl.
Olisko sulla hetki aikaa? Kysymyksen kuulee yleensä sisäänheittona myyntipuheelle. Jos aikaa on, alkaa armoton kaupanteko. Joskus harvoin neuvottelu päättyy siihen, että molemmat ovat tyytyväisiä. Se on yhdentekevää, sillä kiinnostavampaa on, onko nykyihmisellä koskaan hetkeä aikaa.
Sain hiljattain pyynnön mennä vieraaksi podcastiin. Pyyntöä edelsi mittava taivastelu siitä, kuinka varmasti minua viedään juuri nyt kuin tenttupulloa, enkä ehdi edes lemmikkieläintä sanoa.
Vai niin ne luulevat! Ilmeisesti profiloidun yhä ihmiseksi, joka pitää itsensä kiireisenä. Asialle pitää tehdä jotain, sillä en kuulu siihen porukkaan enää lainkaan.
”Kun rakkauden hedelmä huutaa apua, silloin juostaan, se on selvä. Vastaava juoksentelu on tosi harvennut aika paljon, sillä lapseni ovat jo reilusti parikymppisiä.”
Ei siitä ole kovinkaan kauan, kun muistan voivotelleeni ystävien kesken, että kyllä on kauhea hoppu, mitään ei ehdi. Hoppu liittyi useimmiten työhön, mutta pitihän se elämäkin jotenkin järjestää siinä kupeessa. Minkä lie päähän kohdistuneen iskun myötä lopulta havahduin: miksi ihmeessä ihmisellä pitää muka olla kiire? Näyttääkseen, että on kysytty? Haaliakseen mahdollisimman paljon mammonaa? Onko tärkeää omistaa kaikki irtain, mitä käyttää?
Pysähdyin ihan aidosti asian äärelle. Puntaroin, mikä on minulle oikeasti tärkeää. Ykköspallin haltijat ovat jo muuttaneet kotoa pois, mutta ovat silti tärkeysjärjestyksen A1-luokkaa. Kun rakkauden hedelmä huutaa apua, silloin juostaan, se on selvä. Vastaava juoksentelu on tosi harvennut aika paljon, sillä lapseni ovat jo reilusti parikymppisiä.
Lasten ollessa pieniä kiireen saa anteeksi. Onhan se niitä kuuluisia RUUHKAVUOSIA. Hih hih ja huh huh, voi kylläpä onkin kiire koko ajan, kun työ ja lasten harrastukset ja koti ja puoliso ja lemmikit ja mindfullness vaativat kaikki oman aikansa. Sen melkein ymmärtää.
”Kerronpa salaisuuden: ihminen on arvokas, vaikka ei haaveilisi ylennyksestä, vallasta ja rahasta.”
Sitten loppuu ymmärrys. Miksi ihmisen on pakko suorittaa kaikkea koko ajan samaan aikaan? Onko tosiaan aivan välttämätöntä ottaa karmea asuntolaina juuri, kun töissä on yt:t ja lapset vaativat jatkuvaa seurantaa tai muuten ne hukkuvat koskeen, putoavat jyrkänteeltä tai kuolevat huumeisiin? Todellako urapolku vaatii yletöntä ponnistelua juuri nyt, kun aikaa ei ole?
Työn arvostaminen on hieno juttu. Jos taas arvostaa työtään enemmän kuin elämäänsä, arvot ovat killissä. Voidaanko tosiaan olla varmoja, että jos tekee töitä kuin heikkopäinen muutaman vuoden, sen jälkeen laskeutuu rauha, ja kodin nurkat pursuavat seteleitä? (Töiden ajan sekä harrastukset että perhe ovat tietenkin kärsivällisesti odottaneet, että tienaat miljoonat, joista sitten porukalla nautitaan.) Rohkenen epäillä.
Kerronpa salaisuuden: ihminen on arvokas, vaikka ei haaveilisi ylennyksestä, vallasta ja rahasta. Elämä tapahtuu juuri siinä välissä, kun ihminen keskittyy stressaamaan, miten saa 250 litraa töitä mahtumaan kymmenen litran ämpäriin. Se voi mennä ohi.
Tuntuu naiivilta sanoa, että tartu hetkeen, mutta kun siinä se viisaus piilee. Ei täällä työt tekemällä lopu, mutta elämä loppuu, jos sitä ei elä. Lennä, uneksi! (Erica Jong 1976)
