Image

Olisiko Michelle Obama kelvannut kiharapäisenä? Mona Eid: "Suoristetut hiukset ovat olleet asiantuntijuuden kuva"

Olisiko Michelle Obama kelvannut kiharapäisenä? Mona Eid: "Suoristetut hiukset ovat olleet asiantuntijuuden kuva"
Yhdenvertaisuusasiantuntijana THL:ssä työskentelevä kirjoittaja-­toimittaja Mona Eid toimitti antologian hiuksista. Kiharoita-kokoelma käsittelee, miten hiuksiin liittyvät normit ja merkitykset näkyvät Suomessa elävien ruskeiden ihmisten arjessa.
Julkaistu: 26.10.2022

Miksi hiukset olivat tärkeä antologian aihe?

Ruskeana ihmisenä Suomessa ajattelen, että julkisessa keskustelussa olemme aika vähän puhuneet hiusnormeista ja siitä, miten ne näkyvät meillä. Miten hiusnormit vaikuttavat rodullistamiseen? Tai miten ruskeus tai mustuus näkyvät Suomessa, ja ketkä määritellään suomalaisiksi? Siinä on paljon ammennettavaa.

Kokoelman tekstit valikoituivat kirjoituskilpailun pohjalta. Yllättikö niissä tai näkökulmissa jokin?

Ehkä se, miten saman tyyppiset kertomukset kuulumattomuuden tunteesta toistuvat kirjassa. Ja miten niin henkilökohtainen asia kuin hiukset on niin yhteiskunnallinen asia. Sillä, miten laittaa hiuksensa, on vaikutusta myös asemaan tai ammattimaisuuden mielikuvaan. Vaikka en tiedä, onko se nyt yllättävää. Ehkä se yllättävyys tulee siitä, ettei ole yksin näiden kokemusten suhteen. Toisaalta kirjassa on paljon voimaannuttaviakin kirjoituksia. Kyse ei ole vain uhrikertomuksista.

Luonnollisuutta ei ikään kuin sallita tietyille hiustyypeille, sanoo Mona Eid.

Mitä tarkoitat sillä, että hiukset vaikuttavat asemaan? Tuntuu, että meillä hiuksista keskustellaan lähinnä muodin tai kauneuden kehyksissä.

Hiukset ovat tietenkin ihmisen näkyvä osa ihonvärin lisäksi. Ne liittyvät niin vahvasti rodullistamiseen, että ne vaikuttavat myös asenteisiin. Kihara hius herättää huomiota. Jani Toivolan termein moni kirjoittajista on ollut ”ainoa huoneessa”. Jo lapsena on tullut viestiä siitä, että tullakseen hyväksytyksi pitää mukautua suoraan ja sileään normiin ja pyrkiä eroon hiusten ”pörröisyydestä”, joka on melkein jo haukkumasana. Että suoristusrauta on esine, joka pitäisi omistaa, jos on hirveän kiharat hiukset.

Kirjassa esimerkiksi vihreiden Fatim Diarra tuo esiin, miten hänellä oli poliittisiin virkoihin hakiessaan paineita suoristaa hiuksensa, jotta hänet otettaisiin vakavasti asiantuntijana. Suoristetut hiukset ovat olleet asiantuntijuuden ja ammattilaisuuden kuva. Hyvä esimerkki on Michelle Obama. Olisiko Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen voinut esiintyä luonnollisena afrohiuksisena puolisona ja juristina? Vai miksi hänen hiuksensa olivat julkisuudessa suorat? Luonnollisuutta ei ikään kuin sallita tietyille hiustyypeille.

Hiuksiin liittyvä työsyrjintä on näkynyt vahvimmin angloamerikkalaisessa maailmassa. Osassa Yhdysvaltoja on viime vuosina tullut voimaan sen kieltävä Crown Act -laki. Mutta Suomessakin ilmiö on implisiittisesti läsnä.

Kiharoita-kokoelmassa on myös pari tarinaa huivinkäytöstä. Sekin on politisoitunutta, päättääkö hiuksensa peittää tai olla peittämättä. Naisten oma toimijuus näissä keskusteluissa jää taka-alalle.

Kirjoitat teoksessa kolorismista eli ajatusmallista, jossa vaaleutta ja siihen liittyviä ulkonäön piirteitä pidetään universaalina, tavoiteltavana kauneus­standardina. Samalla sen vastakohdasta, mustuudesta, tulee jotain, josta pitää pyrkiä pois. Millä tavoilla kolorismi ilmenee meillä Suomessa?

Käsite on peräisin amerikkalaiselta kirjailijalta Alice Walkerilta 1980-luvun alusta. Hän toi esiin mustien yhteisössä näkyvän hierarkian. Niitä, joiden ihonväri oli vaaleampi ja siten lähimpänä valkoista ideaalia, suosittiin, ja heidät nähtiin tavoiteltavina. Kolorismi näkyy meilläkin kauneus­ihanteina, jotka ovat lähellä länsimaista kauneuskäsitystä. Vaikka viime aikoina on näkynyt esimerkiksi ruskeita ja mustia malleja kuvissa ja muualla, mallin tulee edelleen mielellään täyttää tietyt länsimaisen kauneuden piirteet hiusten lisäksi esimerkiksi nenän ja huulten suhteen. Meillä Suomessa ei ylipäätään ole näkynyt rodullistettuja kovinkaan paljon vaikkapa mediassa ja elokuvissa. Ja sitä esimerkiksi tämänkin kokoelman kirjoituskilpailun järjestämiseen osallistunut Ruskeat Tytöt -media on pyrkinyt juuri muokkaamaan. Ylipäätään meillä on edelleen hyvin vähän representaatioita melkein alalla kuin alalla. Varsinkin ruskeita tai mustia asiantuntijoita näkyy hyvin vähän.

Meillä näkyy aika vahvasti työmarkkinoiden etnistyminen. Tietyt ihmisryhmät päätyvät tietyille aloille, eivätkä korkeakoulutetut maahanmuuttajat esimerkiksi pääse niille paikoille, joihin heillä olisi koulutus., Mona Eid sanoo.

Millaisia hiuksia meillä Suomessa pidetään oikeanlaisina, kauniina ja tavoiteltavina?

Hiusstandardi ja -normi on ollut sileä vaalea hius, joka on yleensä suora. Sitä osataan parhaiten myös hoitaa ja leikata kampaamoissa. Jossain vaiheessa en esimerkiksi itse käynyt koskaan Suomessa kampaajalla, koska leikkaustyylit oli tehty suorille hiuksille. Ne näyttivät omissa hiuksissani ihan erilaisilta. Sama suorien hiusten suosiminen näkyi toisessakin kotimaassani, Egyptissä. Sielläkin tavoitellaan länsimaista kauneusstandardia, jossa kiharasta pitää päästä eroon ja vaaleutta ihannoidaan. Mutta kiharoita osataan käsitellä siellä paremmin, koska se on tuttua. Suomessa hiusstandardit ovat nykyisin toivottavasti jo vähän laajentuneetkin. Meillähän on esimerkiksi afro- ja kiharahiuksisille jo omia kampaamoja. Hiustuotteitakin alkaa olla jo saatavilla.

Tiedostetaanko meillä esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa sitä, millä tavalla vaaleuden ihanteet vaikuttavat arjessamme?

Siinä mielessä ei tiedosteta, että vaikka meillä on moninaistuva väestö, päivä­kodeissa ja kouluissa on tarjolla hyvin vähän erilaisia representaatioita lapsille ja nuorille, jotka eivät ole valkoisia ja täytä näitä kauneusstandardeja tai normeja suomalaisuudesta. Myöskään mustien ja ruskeiden lasten tarvetta samaistumisen kohteille ei ehkä tunnisteta. Sitä, millaisia maailmoja heille on tarjolla.

Liikkeelle voisi lähteä ihan katsomalla, minkälaisia leluja ja tarinoita on tarjolla, minkälaisia ihonvärejä ja hiuksia niissä on. Ja ketkä näytetään aktiivisina toimijoina. Tai jos lapsi päiväkodissa tai koulussa piirtää ihmistä, niin minkä värisen ihon lapsi hänelle värittää. Tarjotaanko meillä muitakin vaihtoehtoja kuin että se ihonvärikynä on aina vaaleanpunainen, vaalea tai beige.

Mielestäni äskettäinen Disneyn uuteen Pieni merenneito -elokuvaan liittyvä kohukin kertoo paljon kolorismista. Somessa heräsi keskustelua, miten Ariel voi yhtäkkiä olla tummaihoinen. Samaan aikaan ruskeat lapset ja nuoret ihastelivat, että wau, Ariel voikin olla musta. Se on kuitenkin satuolento. Voimme kuvitella erilaisia maailmoja.

Olisi hyväksi ihan kaikille, myös valtaväestölle, jos moninaisuudesta tulisi tavallisempaa. Se, mistä moni normista poikkeava lapsi tai nuori kärsii, on juuri se, että heitä pidetään erilaisina ja poikkeavina.

Toisaalta Suomessa ollaan myös vähän varovaisia puhumaan ihonväristä. Ikään kuin se olisi paha asia, vaikka oikeasti olisi tärkeää, että näemme ihmiset sellaisina kuin he ovat. Ihonväri voi olla myös asia, jota voi juhlistaa. Se ei tee ketään huonommaksi. Tilannetta ei auta se, että ollaan hiljaa. Ihminen ei tule silloin nähdyksi.

Millä keinoilla yhteiskuntana voisimme tukea ruskeiden lasten ja nuorten identiteettiä ja kokemusta siitä, että he ovat juuri oikean näköisiä?

On tärkeää edistää ihan kaikkien mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Ja että otamme vakavasti sen, että meillä esiintyy syrjintää. Myöskään ihmisiä ei saisi rodullistaa tai etnistää niin vahvasti. Maahanmuuttajataustaisia ja rodullistetuja nuoria on tutkitusti ohjattu kouluissa esimerkiksi tietyille, maahanmuuttajille sopiviksi katsotuille aloille, kuten lähihoitajiksi, heidän omista toiveistaan tai koulumenestyksestään riippumatta.

Meillä näkyy aika vahvasti myös työmarkkinoiden etnistyminen. Tietyt ihmisryhmät päätyvät tietyille aloille, eivätkä korkeakoulutetut maahanmuuttajat esimerkiksi pääse niille paikoille, joihin heillä olisi koulutus. FinMonik-tutkimuksen mukaan syrjiviä asenteita työkavereiden ja esihenkilöiden taholta olivat kohdanneet eniten Afrikasta Suomeen muuttaneet miehet ja naiset He ovat todennäköisesti ulkonäöllisesti kauimpana suomalaisesta normista. Ilmiössä on näkyvissä kolorismia.

Työelämän monimuotoisuus on tärkeää, jotta nuori näkee esimerkin kautta, että hän voi edetä yhteiskunnassa omasta erilaisuudestaan huolimatta hyvin erilaisiin rooleihin ja asemiin, korkeallekin.

Mitä sanot nuorille, jotka painivat ulkonäköön liittyvien vaaleuden ihanteiden ja oman identiteettinsä välillä. Miten kääntää omat hiukset ylpeyden aiheeksi?

Voi esimerkiksi seurata sellaisia henkilöitä kuten kirjassa haastateltu Meri Milash. Hän tuo somemaailmassaan esiin, miten afrohiuksia voi juhlistaa ja näyttää näin voimaantumista. Voi myös hakeutua kiharoihin ja afrohiuksiin erikoistuneiden kampaajien käsittelyyn. Hiusten hoitaminen on paljon isompi asia kuin vain kauneudenhoitoa. Kirjassa afrohiustaiteilija Meron Laine puhuu tästä yhteisöllisyyden rakentamisena ja itsetunnon kohottamisena.

Hiusstandardi ja -normi on ollut sileä vaalea hius, joka on yleensä suora. Sitä osataan yleensä myös parhaiten hoitaa ja leikata kampaamoissa.

Kommentoi »