Apu

Ketun matka Suomen pohjoisimpiin kolkkiin on tarina ilmastonmuutoksesta

Ketun matka Suomen pohjoisimpiin kolkkiin on tarina ilmastonmuutoksesta
Ilmaston lämpenemisen myötä kettu on onnistunut valtaamaan uusia elinalueita koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Ketun leviäminen Suomen pohjoisimpiin kolkkiin estää sen uhanalaisen serkun naalin paluun vanhoille pesimäalueilleen Lapin tuntureille.
Julkaistu: 12.3.2019

Kilpisjärven kylä nukkuu vielä, kun olen jo pakannut reppuni ja sujahdan mökin ovesta ulos hämärään. Kevättalven aamu Tunturi-Lapissa on tyyni mutta kolea.

Viime yönä pakkanen paukkui viidentoista asteen paremmalla puolella. Pian moottorikelkkojen pörinä täyttää kylänraitin ja itse Kilpisjärvi täyttyy pilkkijöistä, retkeilijöistä ja kelkkailijoista.

Itse astelen päinvastaiseen suuntaan, tavoitteenani tutustua luontoon, joka elää ihmisasutuksen ympärillä kolmen valtakunnan raja-alueen tuntureilla.

Nousen mökin takaa alkavaa metsärinnettä. Viime päivien voimakkaat myräkät ovat pudottaneet lumet tunturikoivuista, joiden oksat punoutuvat ylleni kuin hämähäkin seitit.

Pakkasten kovettamat valkeat hanget kannattelevat painoani, tosin ilman lumikenkiä en uskaltaisi koettaa onneani. Ne iskevät teräshampaansa jäiseen hankeen, joka narskuu ja rusahtelee allani.

Päivä valkenee tasaisen verhon takaa, aivan kuin ylläni olisi suuri pilvi, joka olisi pingotettu taivaankannen päästä päähän.

Tuulen rauhallisen huminan takana korppi raakkuu jossain yläilmoissa. Astelen niin hiljaa kuin kykenen, vaikka tiedän, että näitä seutuja asuttavat kuulevat minut jo kaukaa.

Minun ei tarvitse tehdä matkaa kauan, kunnes löydän tuoreet jäljet.

Pitkulaiset, viiden kuuden sentin pituiset painaumat kulkevat peräkanaa mutkitellen lumessa kuin helminauha. Kettu on jolkotellut koivikkoa pitkin ylös kevyen vaivattomasti ja kadonnut rinteen toiselle puolelle. 

Lähden seuraamaan ketun käpälänjälkiä antaen niiden johdattaa askeliani.

Kettu on arkisen tuttu ja salaperäisen myyttinen

Viekas veijari, röyhkeä varas, kekseliäs, leikkisä, kaunis. Kettuun on liitetty aikojen saatossa monia adjektiiveja.

Keskimäärin viitisen kiloa painava eläin on samaan aikaan arkisen tuttu ja salaperäisen myyttinen. Kettu on jolkotellut kulttuurissamme kansantarinoista lähtien ja on nykyään yksi sosiaalisen median loputtoman kuvakirjon suosikkikohteita. Sen kauneus ja ajoittain rohkea suhtautuminen ihmiseen on taannut sille paikan luonnon omana somejulkkiksena.

Toisille kettu on runsaslukuinen haittaeläin, joka kilpailee ihmisen kanssa samoista arvokkaista riistaeläimistä, kuten metsäjäniksestä, riekosta ja teerestä.

Kettu on hyvin sopeutuvainen ja osaa hyödyntää tehokkaasti erilaisia elinympäristöjä taajama-alueista syrjäisiin korpimaihin. Kettu onkin maailman laajimmalle levinnyt maapeto. Nykyään sitä tavataan kautta maan Helsingin kantakaupungista Ylä-Lapin tuntureille asti.

Mutta mitkä ominaisuudet tekevät siitä niin sopeutuvaisen eläimen, joka menestyy miljoonakaupungin keskellä ja ihmiskäsin koskemattomissa erämaissa?

– Kettu on alun perin arka metsien eläin. Vielä parikymmentä vuotta sitten sitä pidettiin yleisesti ottaen hyvinkin ihmisarkana, kunnes se alkoi sopeutua melko nopeasti urbaaneihin ympäristöihin. Se on kuitenkin ilmeisen kekseliäs ja kaikkiruokainen eläin, joten se oppi nopeasti, että kaupunkiympäristössä on sille runsaasti ravintoa. Tämä on jokaisen eläinlajin menestyksen edellytys, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Kaarina Kauhala kertoo.

Metsäjänis on ketun pääravintoa ja vaikuttaa repolaisen kantoihin. Pohjoisen selviin vuodenaikojen vaihteluiden sopeutunut metsäjänis on taantunut koko maassa viimeisen 20 vuoden ajan. Etelä-Suomessa ketun pääravintoa ovatkin nykyään muun muassa rusakot.

Etelä-Suomessa kettu liikkuu verrattain pienellä, noin 5–6 neliökilometrin alueella. Sen sijaan maan keskiosissa ja pohjoisessa, missä ravintoa on yleensä vähemmän, sen reviirit voivat olla merkittävästi suuremmat. Ravinnonpuute voi ajaa sen reviiriltään ihmisasutuksen liepeille.

Tosin kaikkialla taajama-alueiden ulkopuolella ketun tulee olla ihmisen läheisyydessä varuillaan. Kettua metsästetään Suomessa aktiivisesti, ja nykyään vuotuiset saalismäärät ovat noin 40 000–65 000 yksilöä.

Mutta miten elinvoimaiseksi luokitellulla repolaisella nykyään menee?

– Kettukannat ovat tietyltä osin riippuvaisia metsäjänis- tai rusakkokannoista. Vaikka kettukanta voi Suomessa kokonaisuudessaan hyvin, on asia hieman kaksitahoinen. Riistakolmioaineiston perusteella voidaan sanoa, että kettukanta on monessa paikassa pysynyt samana tai laskenut, näin on etenkin edelleen ihmisarkojen metsäkettujen kohdalla, tosin paikallista vaihtelua on.

– Kaupunkikettujen kohdalla tilanne näyttää olevan toinen. Taajama-alueilla ei saa metsästää, siksi nopeasti lisääntyvä repolainen löytää siellä helppoa ruokaa paremmin kuin metsissä. Näyttääkin, että ketuista todellisia menestyjiä ovat urbaanit edustajat, kettujen elintapoja tutkinut Luken erikoistutkija Kaarina Kauhala sanoo.

Kettu osaa luovia ihmisten keskellä

Lumikengin seuraamani ketunjäljet jatkuvat rinteen laelle ja sieltä alas koivulaaksoon. Siellä täällä hangen rikkovat metsäjäniksen jäljet vihjaavat, että repolainen on ollut saalistuspuuhissa.

Aamun tyyneydessä, tunturikoivutiheikössä astellessani tuntuu kuin olisin syvällä erämaassa. Tämä on kuitenkin harhakuvitelma. Lähistöllä on lukuisia mökkejä ja kelkkareittejä, ihminen on täälläkin läsnä kaikkialla. Näillä seuduilla selviytyäkseen kettujen ja muiden luonnonvaraisten eläinten, kuten metsäjäniksen, ahman ja riekon, tulee osata luovia paikallisten asukkaiden ja turistien keskellä.

Kilpisjärven kylän ympäristössä elelevät ketut näyttävät olevan perinteisen metsäketun ja ihmisen läheisyydessä viihtyvän kaupungistuneen repolaisen sekoituksia. Täällä niitä metsästetään, mutta olen myös kuullut paikallisilta, että hotellien ja mökkien ympäristössä ihmiset ovat innostuneet ruokkimaan niitä kuvausmahdollisuuksien toivossa.

Ketun näkökulmasta ihmiset ovat siis kaksiteräinen miekka: jotkut meistä ovat sille hyödyllisiä, toiset metsästävät sitä.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten kettu itse hahmottaa tilannetta ja erotteleeko se meitä ulkoisten tekijöiden, kuten käyttäytymisen tai varusteiden perusteella. On vaikea kuvitella, että ilmeisen älykäs eläin vain luottaisi moukan tuuriin.

Alankin miettiä, miten kylän läheisyydessä liikkunut kettu saattaisi kokea minut, jos sattuisin lähestymään sitä. Olisiko mahdollista, että kykenisin saavuttamaan sen päivän aikana?

Kettu kuulee ihmisen jo kaukaa

Ketun haju- ja kuuloaisti ovat äärimmäiset herkät, ja se tekee tarkkoja havaintoja elinympäristöstään. Jos siis lähestyn sitä, se kuulee minut jo kaukaa ja voi päättää, salliiko minun tulla näköetäisyydelle. Sillä on myös varsin hyvä näkökyky, tosin sillä on usein vaikeuksia hahmottaa paikoillaan olevia kohteita.

Passiin jääminen ei kuitenkaan houkuta, varsinkin kun aurinko nousee kaukaisten tuntureiden takaa ja saa keväthanget hehkumaan kultaisina. Tunturit houkuttelevat jatkamaan matkaa repolaisen näyttämään suuntaan.

Jos olisin liikkunut näillä samoilla Kilpisjärven hangilla 1980-luvulla, olisi minun ollut huomattavasti vaikeampi löytää repolaisen jälkiä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten tämä näky Saana-tunturin juurella olisi ollut harvinainen.

Kettu alkoi nähtävästi levittäytyä laajemmalle Tunturi-Lappiin 1990-luvulla, vaikka yksittäisiä repolaisia oli saattanut näkyä siellä aiemminkin. Syy tähän on ilmiö, josta puhutaan nykyään päivittäin. 

– Ilmaston lämpeneminen tarkoittaa, että myös pohjoisessa kasvukausi on pidentynyt ja ympäristön tuottavuus on kasvanut. Näin Lapin tunturiluonto on muuttunut ketulle suotuisaksi elinympäristöksi, joka tarjoaa riittävästi ravintoa. Kettu pärjää kylmissä olosuhteissa hyvin, kunhan sillä on riittävästi ruokaa, Kaarina Kauhala valottaa.

Ilmaston lämpeneminen on siis hyödyttänyt ketun kaltaisia lajeja, jotka kykenevät elämään erilaisissa ympäristöissä.

Toinen tilanne on naalilla, Lapin arktiseen ilmastoon erikoistuneella ketun serkkulajilla, joka on kärsinyt ilmaston lämpenemisen seurauksista. Nämä kaksi koiraeläintä ovat ilmastonmuutoskolikon kääntöpuolet.

Ilmasto lämpenee arktisilla alueilla voimakkaammin kuin maapallolla keskimäärin. Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC ennustaa, että arktisilla alueilla keskilämpötila kohoaa 2–9 astetta vuoteen 2100 mennessä. Muutokset näkyvät monin tavoin jo nyt Suomen luonnossa.

Seurailen punakettua maamme pohjoisimmissa kolkissa, tuntureilla, jotka vielä sata vuotta sitten kuuluivat naalille. Viime vuosisadan aikana naali metsästettiin kauniin turkkinsa takia Suomen tuntureilta sukupuuton partaalle, eikä se enää toipunut. Sittemmin sitä on tavattu rajojemme sisällä satunnaisesti.

Suurin osa Suomessa havaituista naaleista on ollut rajan toiselta puolelta tulleita vierailijoita. Virallisen arvion mukaan maamme tuntureilla elää 6–12 naaliyksilöä, mikä tekee siitä Suomen uhanalaisimman nisäkkään.

Vuosien ajan naalia on yritetty palauttaa Suomen luontoon, mutta toistaiseksi yritykset eivät ole onnistuneet. Viimeksi se on onnistunut pesimään Lapin tuntureilla vuonna 1996.

Samaan aikaan ilmastonmuutoksen maailmanlaajuisia vaikutuksia ei ole kyetty hillitsemään, ja niiden vaikutukset näkyvät arktisella alueella kaksi kertaa voimakkaammin kuin muualla.

Kettu tappaa naalin

Nykyään kettu on merkittävin este sille, että naali voisi palata Suomeen pesivänä lajina. Kettu pitää itseään pienempää naalia kilpailijana, minkä vuoksi repolainen tappaa tilaisuuden tullen naalin poikaset ja myös aikuiset yksilöt sekä valtaa sen pesimäalueet.

Kettu ei tietenkään tapa sukulaiseläintään ilkeyttään, vaan selviytymisviettinsä saneleman välttämättömyyden pakosta. Kilpailu ravinnosta ja elintilasta on armotonta.

Miten Luken erikoistutkija Kaarina Kauhala näkee naalin tulevaisuuden?

– Kettuja poistetaan Lapin tuntureilta naalin suojelun nimissä, mutta jos maailmanmeno ei muutu eikä ilmastonmuutosta saada merkittävästi hillittyä, on vaikea kuvitella, miten naali pystyisi palaamaan pysyvästi Suomeen.

Päivä on jo pitkällä, kun päätän kääntyä takaisin. Ketun jäljet jatkuvat kohti tuntureiden huippuja, jotka peittyvät sumun alle. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle ja haukkaavat auringon mennessään.

On selvää, että pimeä ehtii laskeutua ennen kuin saan selville, mihin ketun käpälänjäljet päättyvät. Päätän kääntyä takaisin.

Mökkikylä häämöttää jo tunturikoivikon takana, kun havaitsen sivusilmällä liikettä laihojen puiden seassa.

Aluksi luulen vain nähneeni harhoja, kenties tuuli heilutti puuta. Samassa tajuan olevani lähellä kohtaa, josta lähdin aamulla seuraamaan lumijälkiä. Olen liikkumatta ja tähyilen ympärilleni.

Hetkeä myöhemmin mustavalkoisen maiseman keskeltä kurkistaa tuuheaturkkinen, komea kettu repolainen. Jähmetyn paikalleni ja pidätän hengitystäni. Kettu ei kuitenkaan näytä olevan pelokas, vaan nuuskii ilmaa ennen kuin lähtee astelemaan rauhallisesti tunturikoivikossa muutaman metrin päässä minusta, taustanaan Kilpisjärven mökkikylä ja Saana-tunturin huippu.

Hetkessä on jotain, mikä kertoo ikiaikaisesta suhteestamme satujen viekkaaseen mutta nykyään niin arkiseen naapuriimme.

Muutokset ovat käynnissä silmiemme edessä

Luonnon aikajanalla mitattuna kettu on ilmaston lämpenemisen myötä onnistunut valtaamaan uusia elinalueita lyhyessä ajassa koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Silti sen vaellus Suomen pohjoisimmille tuntureille on tapahtunut ihmisen silmissä sen verran hitaasti, ettei se kenties siksi ole herättänyt meissä suurta huolta.

Silti tämä kaunis ja viekas jolkottelija sekä sen serkkueläin naali kertovat meille tarinaa niistä suurista muutoksista, jotka ovat saapuneet Suomeen jo aikaa sitten. Muutokset, jotka ovat käynnissä silmiemme edessä.

4 kommenttia