Keskustelu Huuhkajien ympärillä tiivistyy erikoiseen vyyhtiin, jossa Markku Kanervan ympärillä vaihtui lähes kaikki paitsi hän itse

Jos ei muussa, niin ainakin yhdessä asiassa Huuhkajat onnistui lauantain kreikkalaisessa helteessä. Suomen jalkapallon A-maajoukkue onnistui herättämään keskustelua ympärillään heti Kansojen liigan avauksesta lähtien.

On keskusteltu siitä, onko joukkueen pelaamista kehuttu tappiosta huolimatta liikaa, on keskusteltu Jani Honkavaaran KuPSista jo melkein kyllästymiseen asti ja on pohdittu, onko Ylen studiot ja kommentaattorit itse asiassa Palloliiton PR-toimisto. Monta tasoa, monta mielipidettä. Ainoa mikä on varma, on Lontoon Wembleylle mukana vietävä 0–3 tappio.

Markku Kanervalta on toivottu jo oikeastaan vuoden 2021 EM-kisoista lähtien muutoksia Suomen A-maajoukkueen pelaamiseen. Tähän mennessä odotuksissa on kuitenkin jouduttu säännönmukaisesti pettymään, pelaaminen tai tulokset eivät ole kehittyneet toivotusti. Kreikkaa vastaan muutoksia sitten nähtiin, samalla kun myös Kanervan esikunta on vaihtunut.

Tämä herättää väkisinkin kysymyksen siitä, kuka A-maajoukkuetta johtaa, kuka määrittää sen pelaamisen tavat ja kuka sanoo viimeisen sanan. Jos pelitavan muutokseen vaadittiin muutoksia Kanervan valmennustiimiin, niin pelattiinko viime vuodet Mika Nurmelan jalkapalloa? Ja nyt sitten Jani Honkavaaran? Mikä rooli päävalmentaja Kanervalla on tässä kaikessa?

Pääosin hyvää palautetta on kerännyt Huuhkajien uusi ja tunnistettava pelitapa. Siis ainakin pelin rakentamisessa, puolustamisessa oli kyllä kovalla yritykselläkin vaikea havaita mitään uutta.

Oman boksin puolustaminen oli yhtä heikkoa kuin se on ollut jo hyvän aikaa ja keskikentän kyky suojata toppareita tai blokata pidemmät syötöt puolustuslinjan taakse samoin. Ehkä jalkapallokulttuurillisesti ajateltuna pelottavin huomio on ollut kuitenkin se, että keskikaistan ”nelilöpelinrakentaminen” on saanut niin paljon palsta- ja puhetilaa.

On kuin Suomi olisi keksinyt jotain uutta ja mullistavaa omiin hyökkäyksiin lähtöihinsä ja sillä saataisiin yllätettyä vastustaja housut kintuissa. Ei ole eikä saatu. Toki näin voidaan pelata, ja kai se on hyvä, että on jotain tunnistettavaa kentällä, mutta eihän se nyt millään voi olla eteenpäin menon mittari, että nyt nähdään tällaista. Tai sitten lähdetään todella alhaalta.

Suomi yritti hallita palloa, mutta on Suomi ennenkin sitä tehnyt. Parhaimmillaan ennen EM-kisoja Suomi hyökkäsi todella laadukkaasti myös hitaasti ja se halusi kontrolloida pelin tapahtumia pallollisena. Vaikea nähdä, miten tämä nyt nähty pallollinen pelaaminen heikentäisi kykyä ottaa tilanteiden vaihtoja vastaan, mielestäni kentällä ei mitään yltiörohkeaa kuitenkaan nähty.

Laitapuolustajat olivat kyllä peliä tehtäessä kohtuullisen ylhäällä, mutta niin he tuppaavat nykyjalkapallossa usein olemaan. Mieluummin tässä kohtaa katsoisin laitapuolustajien kykyä tuoda omaa panostaan hyökkäyspelaamiseen tai topparien sekä keskikentän kykyä tehdä peliä edistäviä pallollisia ratkaisuja. Prässi oli aluksi rohkeaa ja oikea-aikaistakin, tukipelaajat olivat riittävän ylhäällä tehdäkseen riistoja ja vastariistoja.

Jos verrataan nykyjoukkuetta hieman enemmänkin siihen, joka Suomelle sen historiallisen kisapaikan pelasi, yksi asia nousee selkeästi esiin. Johtajuus. Niin kentällä kuin penkilläkin. Jos kohtuullisen hyvän oman jakson jälkeen vastustaja onkin se, joka avausosumassa onnistuu, ei voittavan joukkueen peli näytä sen jälkeen tuolta.

Kaikki hyvä hajoaa ja katoaa, eikä mikään tunnu enää onnistuvan.

Tässä on mielestäni yksi selkeä puute ja jopa este sille, että tästä nykyisestä versiosta kasvaisi voittava joukkue. Totta kai joukkueeseen voi ajan myötä kasvaa johtajuutta, mutta jos sitä tarvittaisiin nyt ja tässä, hiljaiselta vaikuttaa.

Paljon hehkutettu yhteishenki joukkueen sisällä uhkaa näyttää enemmän siltä, että joukkueessa on kiva olla, kun treenaillaan tutulla Töölön pallokentällä, mutta kun pitäisi pystyä pelaamaan omien taitojen ylärajoilla paineen alla, yhdessä jaettu hauskuus ja laatu näyttävät katoavan.

Palataan vielä tuohon Huuhkajien valmennuksen kokoonpanoon, ja mikä rooli kenelläkin siellä on. On yksinkertaisesti käsittämätöntä, että joukkueen päävalmentajana on Markku Kanerva, mutta lähes jokainen valtakunnan kuvallisessa sekä tekstimediassa on kertonut maajoukkueen pelaamisen olleen kuin kopio apuvalmentaja Jani Honkavaaran valmentamasta Kuopion Palloseurasta.

Mikä rooli Kanervalla on, ja miksei Honkavaara ole Huuhkajien päävalmentaja? Missä näkyy Teemu Tainion tai Tim Sparvin ajatukset? Kanerva ottaa iskut vastaan tv-kameroiden edessä, kun peli ei kulkenut ja taululla on rumat lukemat ilman, että itse on vaikuttanut siihen epäonnistumiseen?

Totta kai Kanervalla sanansa on sanottavana edelleen, mutta nyt käyty keskustelu oikeastaan alleviivaa sitä erikoista vyyhtiä, missä Huuhkajien valmennuksesta vaihdettiin käytännössä kaikki, paitsi hän, jolla todellinen valta ja vastuu pitäisi olla. Ehkä tässä piilee myös jonkinlainen vastaus siihen, miksei pelaajille asti sitä johtajuutta valu penkiltä, jos sielläkään ei oikein ole selvää, kuka palettia johtaa.

Lopuksi kaino toive tietyn maalaisjärkisyyden palaamisesta maassamme käytävään jalkapallokeskusteluun ja -analysointiin. Ehkä se on sitä kulttuurin ohuutta vielä, että tällä hetkellä on vaikea nähdä, lukea tai kuulla jalkapalloon liittyvää puhetta ilman tilastoista nousevia termejä.

Jokaisen vakavasti otettavan kommentaattorin tulee liittää puheeseensa ainakin xG sekä mielellään sana toistettavuus. Ymmärrän sen lisäarvon, mitä tilastot ja nykytekniikalla saatavat luvut peliin tuovat ja siitä kertovat. Mutta toivoisin silti, että asiantuntijat luottaisivat myös siihen, mitä silmillään näkevät ja mitä pelistä itse ymmärtävät.

Keskikentän neliöpelinrakentamista on kiva nähdä, mutta vielä hienompaa olisi kuulla tai lukea, miten se onnistui, miten se vaikutti peliin, sopiiko se ylipäänsä joukkueen pelaajamateriaalille?

Jos pelkkä toistuvuuden näkeminen riittää päätelmään siitä, että nyt tehdään jotain oikein, niin Pireuksen sunnuntai-illassa syntyi varsin kummallinen lopputulos.