Keskiluokka halutaan lähiöihin näyttämään mallia pienituloisille – Mutta voiko niin tehdä?

Julkaiset juuri kirjan Urban Inequality in Finland, jossa esität, että luokkakysymys on erityisesti kaupunkien kysymys. Miten se näkyy asumisessa?

Käsittelen kirjassani esimerkiksi Kevan Ara-rahoitetun vuokrakiinteistön asukkaita Sörnäisissä. Haastattelemani kotitaloudet olivat muuttaneet siihen vuosituhannen vaihteessa. Kun vuokratukijärjestely tuli loppuunsa, Keva pystyi vuokraamaan asunnot avoimilla markkinoilla kovemman tuoton perässä. Talossa asuneet ihmiset olivat opettajia, kirjailijoita ja lähihoitajia, ja heille tarjottiin kolmen–kuuden kuukauden irtisanomisaikaa. He eivät joutuneet asunnottomiksi, mutta joka tapauksessa joutuivat jättämään sosiaalisen ympäristönsä, jossa olivat asuneet pitkään. He muuttivat esimerkiksi Vantaalle. Tilalle tuli keskiluokkaisia vuokralaisia. Kun jälkeenpäin katselin, vuokrat olivat tuplaantuneet.

Vihreä poliitikko Osmo Soininvaara ehdotti Talouselämässä joulukuussa kiinteistöjen ylimääräistä verottamista, jos kaupunki rakentaa niiden ympärille niiden arvoa nostavia ”urbaaneja mukavuuksia” kuten pikaratikkalinja. Onko ehdotus järkevä?

Se on kaupunkien poliittisen taloustieteen tutkijoiden laajasti ajama ajatus. Samasta oli kyse, kun vuonna 2022 Helsinki päätti, ettei maata enää myydä vaan se vuokrataan markkinahintaan. Näen maan arvon verottamisen vaihtoehtoisena politiikkana, jossa kaupunkikin hyötyy investoinneistaan rakennettuun ympäristöön, eikä arvonnousu valu vain kiinteistönomistajan taskuun. Sudenkuoppa on se, että kansainvälisesti siitä on tullut keino buustata kaupungin kassaa. Meistä tulee nälkäisiä sen arvonnousun luomiselle, millä on haittavaikutuksensa, kuten liiallinen tehostaminen ja tiivistäminen. Mutta maltillisesti toteutettuna siinä on perää. Seuraavassa hankkeessani alan vertailla ilmiötä Kööpenhaminassa, Tukholmassa ja Helsingissä.

Sijoittajat hyötyvät jo nyt valtavasti siitä, kuinka kaupungit paranevat.

Suomessa ei hirveästi puhuta siitä, mutta meillekin on syntymässä rentier-luokka, joka rikastuu korko- ja vuokratuloista. Siihen kuuluu globaaleja toimijoita mutta myös suomalaisia kotitalouksia, pikku-rentiereitä, jotka ovat nollakorkojen kautta päässeet kiinni asuntosijoittamiseen. Kysymys on se, että me kaupunkilaiset kuitenkin sosiaalisella toiminnallamme luodaan kaupungin arvo. Mikä on moraalinen oikeutus sille, että välikäsi lypsää vuokran muodossa tätä nousevaa arvoa? Tähän liittyen pohdin myös sitä, millaista meidän uusi sosiaalisen sekoittamisen politiikka on.

Millaista se on?

Sosiaalinen sekoittaminen vaikuttaa perustuvan yhä enemmän kovan rahan asuntotuotantoon. Lähiöihin halutaan yleensä lisää keskiluokkaa ja gentrifikaatiota. Ei niinkään sitä, että keskustaan tarvittaisiin lisää sosiaalista asuntotuotantoa. Siihen liittyy selkeä luokkavisio: vain jos lähiöis­­sä on keskiluokkaa, niihin saadaan houkuteltua palveluita. Lisäksi on moraalisia ajatuksia siitä, että keskiluokka näyttäisi elämän mallia pienituloisille, duunareille ja maahanmuuttajille. Rakennetun ympäristön epätasainen kehittäminen heijastelee lopulta hyvin paljon ihmisten välisiä sosiaa­lisia ja taloudellisia eroja.

Onko sosiaalisessa asuntotuotannossa siis epäonnistuttu?

Ymmärtääkseni tavoitteet eivät ole onnistuneet. Kolmasosa uusista asunnoista pitäisi olla kohtuuhintaisia, mutta Helsingissä on jääty puoleen siitä. On perusteltavissa oleva fakta, että Helsingissä tehdään politiikkaa, joka pitää pienipalkkaiset ihmiset pois keskustasta, vaikka he työskentelisivät siellä. Samaan aikaan kun ollaan hirveän huolissaan segregaatiosta, puhutaan aina sen vaikutuksista, ei sen syistä. Toisaalta esimerkiksi EU:n perus­oikeusviraston mukaan afrikkalaistaustaiset kokevat Suomessa EU-maista eniten rasismia asuntomarkkinoilla. Me eletään kaupunkien aikaa, joka tarvitsee kaupunkien ajan asuntopolitiikkaa, jolla puututaan näihin eriarvoisuuden syihin.

Mitä segregaatiolle pitäisi tehdä?

Segregaatio on sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoistumisen maantieteellinen ilmentymä. Särähtää aina korvaan, jos keskiluokan perspektiivistä lähdetään sättimään duunareille, että teillä siellä lähiössä huonot elintavat ja koulumenestys kiertää perheestä toiseen. Pitäisi keskittyä enemmän siihen, miten heidänkin asuinoloja voitaisiin yhdessä parantaa.

Uuden hallituksen asumispolitiikka iskee hyvin rajusti tiettyihin ihmisryhmiin, esimerkiksi helsinkiläisiin yksinhuoltajiin, jotka nostavat asumistukea mutta käyvät töissä. Millaisia vaikutuksia uskot politiikalla olevan?

Aika näyttää. Tiedetään, että asuntopolitiikka luo usein polkuriippuvuuksia, joissa yksittäinen päätös vaikuttaa vuosikymmeniä eteenpäin. Kohtuuhintaisesta asuntotuotannosta leikkaaminen ja asumistukien leikkaukset näyttävät radikaaleilta päätöksiltä, jotka kolisevat kohtuuttomasti tukea tarvitsevaan kansanosaan. Suomalainen asuntopolitiikka on luonut synergiaa. Se on ollut myös vastasyklistä talouspolitiikkaa. Sotien ja laman jälkeen sekä finanssikriisin aikaan lisättiin valtion tukemaa asuntotuotantoa, jolla taattiin matalapalkkaisille ihmisille kohtuuhintaisia asuntoja mutta myös pidettiin rakennustoimintaa liikkeellä. Nyt niin ei tehdä, vaan ollaan taloustilanteesta huolimatta vetämässä jarrusta.

Kirjoitit Kalevi Sorsa -säätiön blogiin, että Suomeen on syntymässä ”asumisprekariaatti”. Mikä se on?

Se on asukasluokka, joka ei saa asetuttua aloilleen vaan joutuu yhä enemmän etsimään määräaikaisia vuokrasopimuksia markkinoilla. Heille ei synny pitkän ajan turvallisuuden tunnetta asumisen kautta, vaan asuminen on häilyvä resurssi elämässä. Jos yksityisille vuokramarkkinoille annetaan enemmän vetovastuuta asuntopolitiikassa, saattaa tapahtua niin, että asuntojen vaihtoarvo alkaa dominoida niiden käyttöarvoa. Silloin rentier-luokan intressit ajavat asunnoissa asuvien ihmisten intressien ohitse.

Mitä seuraa siitä, jos vaihtoarvo menee käyttöarvon edelle?

Puhutaan asuntojen hyödykkeistymisestä. Silloin asunnot ovat vaihtoarvonsa kautta taloudessa kiertäviä tavaroita. Ajattelen kuitenkin, että asunnot ovat erilainen markkina kuin vaikka kännykkämarkkina. Jokaista asuntoa on vain yksi maailmassa. Ne ovat paikkaan sidottuja, ja on sosiaalinen oikeus, että ihmisillä on asunto. Jos ne markkinaehtoistetaan täysin, sosiaalisten vaikutusten riski kasvaa. Hyvinvointivaltiossa on ajateltu pitkään, että asuntomarkkina on epätäydellinen. Se vaatii sääntelyä ja valtion interventioita. Nyt ajattelussa on tapahtumassa perustavaa laatua oleva muutos: markkinat hoitaa, ja on yksilön ongelma, jos hän ei pärjää markkinoilla.

Ovatko keskiluokkaisten ihmisten Oikotie-vahdit, ehtymätön kiinnostus kantakaupunkiasuntojensa hinnannousuun ja lehtien lukuisat Euribor-jutut osa samaa hyödykkeistymistä?

Ehdottomasti. Puhe asunnoista sijoituksina ruokkii hyödykkeistymistä entisestään, vaikka tälläkään hetkellä kukaan ei tarjoa vaihtoehtoista diskurssia tai välimallin ratkaisuja. Ei yritetä luoda keskiluokkaiselle ihmiselle ajatusmallia, että hän voisi asua julkisesti tuetussa asunnossa. Kaikki keskiluokkaan kohdistuva subventointi, kuten Hitas, johtaa moraalipaniikkiin siitä, että julkisia varoja haaskataan. Ihmiset keskittyvät yhä enemmän asuntoihin sijoituksina eivätkä siihen, että ne ovat koteja, joiden ympärille rakennettaisiin yhteisöä ja pysyvyyttä.

Samaan aikaan kantakaupungin omistusasunnot karkaavat keskituloistenkin helsinkiläisten ulottuvilta. Asuntosäästäminen yksin vuokralla asuessa vaatii hyvin tarkkaa taloudenpitoa. Onko Helsinkiin keskiluokan sisään syntymässä luokkakuilu, jota määrittelee omistusasuminen?

Suomi on kodinomistusyhteiskunta, ja sekin on tavallaan poliittinen projekti. Järjestelmästä on rakennettu sellainen, että joka kynnelle kykenee, huomaa, että on järkevämpi säästää omaan asuntoon kuin maksaa jonkun muun asuntolainaa pois. Myös se ohjaa meitä ajattelemaan asuntoja hyödykkeinä ja sijoitustoimintana.