Image

Kerran vielä, mutta miksi?



Kerran vielä, mutta miksi?

Kolumni | Wu-Tang Clanin sedät eivät jaksa heilua, sanoo Mikko Aaltonen.
Teksti Mikko Aaltonen

Tammikuussa 1992 parikymppinen newyorkilaisräppäri Robert Diggs houkutteli kahdeksan kaveriaan studioon. Nuoret miehet eivät olleet aivan vaatimattomalla asialla. He halusivat pelastaa hiphopin, joka eli tuolloin arveluttavaa kaksoiselämää Dr. Dren ja N.W.A:n väkivaltaisissa gangsterifantasioissa tai MC Hammerin valtavirran poppina. Kun Run-D.M.C. ja Public Enemy olivat taiteellispäihteellisessä burnoutissa ja Biggie Smalls ja Jay-Z räppäsivät vielä lähinnä kotibileissä, hiphop tarkoitti suurelle yleisölle lähinnä Hammerin lököhousuja tai Vanilla Icen tötterötukkaa.

Kahden itämaisen kamppailulajikoulukunnan välisestä kiistasta kertovasta Shaolin and Wu Tang -elokuvasta nimensä ottanut posse pelkäsi, että hiphop oli taantumassa itsensä karikatyyriksi.

Vastauksena tähän Diggs, joka tunnettaisiin pian kaikkialla maailmassa paremmin taiteiljanimellään RZA, ja ystävänsä perustivat jengin, joka oli lajityypin gangsta-jengejä leikkisämpi. Yhtyeen jäsenet ottivat martial arts -elokuvista napattuja taiteilijanimiä, kuten Ghostface Killah, Raekwon ja Method Man ja debyyttialbumi Enter The Wu-Tang (36 Chambers) lastattiin täyteen kung-fu-elokuvien dialogeista samplattuja pätkiä.

Klaustrofobinen äänimaailma ja aggressiivinen räppäys tekivät levystä kaikkea muuta kuin helppoa hiphoppia, mutta siihen sekosivat kaikki vaikutteille alttiit, mystiikannälkäiset ja räppiä kuunnelleet teinit. Samalla Wu-Tangin ympärillleen luoma myyttinen maailma heitti hiphopin pariin niitä, jotka musiikkityyli olisi muuten jättänyt kylmäksi. Kaikki tämä olisi voinut jäädä puolitiehen ilman nimeä GZA käyttänyttä Gary Griceä. Kymmenvuotiaana vuonna 1976 räppäämisen aloittaneen GZA:n kautta yhtyeellä oli linkki alkuperäiseen hiphopiin.

Samalla yhtye valjasti joukkovoimansa popteollisuuden totaaliseen haltuunottoon: yhtyeen jäsenet saivat tehdä emoyhtyeen toimista riippumattomia soolosopimuksia. Keskenään klaanilaiset sopivat, että jokainen jäsen palauttaa näiden tuloista 20 prosenttia Wu-Tangin yhteiseen kassaan. Strategia toimi ja Wu-Tangista kasvoi hiphopin itseään ruokkiva pienoisuniversumi, joka sylki kauppoihin klassikkoalbumeita toinen toisensa perään.

Wu-Tangin tarina ei olisi tarvinnut sitä uutta lukua, jonka kivuliaasti syntynyt paluulevy A Better Tomorrow siihen kirjoittaa. On silti osuva sattuma, että New York -räpin valtavirta on nyt samanlaisessa tilanteessa kuin 21 vuotta sitten: jotain tarttis tehdä. Jay-Z:n jälkeen räpin kotikaupungista ei ole tullut maailmanluokan räp-ikoneita, ei Wu-Tangin ja Nasin kaltaisia innovaattoreita eikä liioin Beastie Boysin veroisia cross-over -hoppareita.

A Better Tomorrown perusteella Wu-Tang alkaa kuitenkin olla jo kuin oman lajinsa AC/DC, brändinsä vanki, joka tarpeeksi pinnistämällä pystyy yhä luomaan takuuvarmaa laatua. Ajat, jolloin nämä yhtyeet tekivät kehitys- tai pelastustöitä lajityypeilleen, ovat kaukana takana.

A Better Tomorrown ensimmäinen kappale Ruckus In B Minor viittaa Wu-Tangin debyyttilevyn avausraitaan Bring Da Ruckus, mutta on nimensä mukaisesti otteeltaan seesteisempi, raivo on vaihtunut melankoliaan.

Tämä on  koko levyn kuva. Jos Wu-Tang olisi halunnut jäädä historiaan yhtyeenä, joka on säilyttänyt uhkarohkeutensa myös vanhoilla päivillään, viittaukset nuoruuden urotöihin olisi kannattanut unohtaa. Yhtyeen, joka on jo pidemmän aikaa ollut parhaimmillaankin vain viittaus omaan nuoreen itseensä, olisi kannattanut luottaa kylmäpäisesti siihen, että fanikunta on seestynyt siinä missä bändikin.

Siksi romanttisen balladilevynkin ehtii vielä. Vuoden päästä jouluksi, Robert? ■

Julkaistu: 29.12.2014