Tämä juttu lähti liikkeelle yksityiskohdasta. Viime helmikuussa säveltäjä Kerkko Koskinen yllätettiin television musiikkiviihdeohjelmassa Laulu Rakkaudelle, kun laulaja-lauluntekijä Yona esitti kollegalleen kappaleen Laulu rakastamisen vaikeudesta.

Samalla paljastui muutamia erityisiä detaljeita Koskisen elämästä. Mainituksi tuli muun muassa se, että Koskinen kävelee joka päivä saman kahdeksan kilometrin lenkin Helsingin keskustassa. Kesät talvet. Satoi tai paistoi.

Miksi hän tekee niin?

Asiasta oli otettava selvää.

On syyspäivä. Koskinen seisoo Luonnontieteellisen museon edessä Helsingin Etu-Töölössä. Päällään hänellä on sininen pusakka ja jalassa valkoiset lenkkarit. Olemme sopineet kävelytreffeistä, joiden aikana puhuttaisiin elämästä, taiteen merkityksestä sekä Koskisen kyltymättömästä suhteesta kävelyyn.

– Noniin, mennäänkö, Koskisen viittoo.

Lähdemme tarpomaan sateen piiskaamaa katua pitkin kohti Ruoholahtea. Koskinen paljastaa heti alkuun, ettei hän ole aivan niin tarkka kävelyrutiininsa suhteen kuin ohjelmassa annettiin ymmärtää. Ensinnäkään hän ei kävele joka päivä samaa reittiä, eikä matkan pituuskaan pysy aina vakiona.

Päiväohjelma on silti aina sama: Koskinen herää säntillisesti aamuviideltä (ilman herätyskelloa), laittaa kahvin keittymään, avaa tietokoneen sävellysohjelman ja käy oikopäätä käsiksi päivän töihin. Aamupalaa hän ei syö lainkaan.

Työskentelyä jatkuu keskipäivään saakka, jolloin on aika lähteä kävelylle. Useimmiten Koskinen suuntaa kulkunsa kohti Jätkäsaarta. Sieltä hän kiertää rantoja pitkin Hietaniemen hautausmaalle ja palaa erinäisiä reittejä pitkin kotiinsa.

Mutta jos hän on erityisen hyvällä tuulella, kulkee hän reitin vastapäivään ja laittaa ”hullun vaihteen silmään”.

Oletko tänään hullu vaihde silmässä?

– En ole.

Vastaus olisi ollut arvattavissa. Koskisella on maine jurottavana taiteilijanerona. Haastatteluissa hän vaikuttaa aina hieman äreältä. Äänensävy on poikkeuksetta flegmaattisen ja kyllästyneen kuuloinen, ja vastaukset ovat lyhyitä tuhahduksia.

Koskisen tuntevat kuvailevat häntä äkkipikaiseksi, tinkimättömäksi ja haastavaksi persoonaksi, mutta toisaalta myös hyväsydämiseksi ja huomioonottavaksi ystäväksi, joka on valmis kuuntelemaan ja auttamaan.

”Kerkko on luonnollisesti jossain määrin outo, mutta toimintakykyisen rajoissa. Eksentrisyys on enemmän valinta kuin luonne. Hän tekee rutiinin melkein mistä vaan, oli se sitten kahvin keittämistä tai Agatha Christien lukemista”, Anni Sinnemäki kuvaili ex-puolisoaan Imagen haastattelussa 2012.

Omintakeisilta hänen elämäntapansa vaikuttavatkin.

Koskinen elää keskellä ydinkeskustaa kuin munkkiluostarissa. Koti on askeettinen, eikä siellä ole Steinwayn flyygelin lisäksi oikeastaan mitään. Koskinen sanoo nauttivansa tyhjyydestä. Ulkona hän käy harvoin, ja menee nukkumaan ennen yhdeksää.

Oletko lainkaan seurallinen?

– Seurallinen missä mielessä? Koskinen kysyy.

Hengailetko ihmisten kanssa?

– No, en. Jos jossain on vaikka picnic, niin sellainen on musta tylsää. Ja mun vuorokausirytmi on tietysti sellainen, ettei tule baareissa hengailtua.

Se ei silti tarkoita, etteikö hänellä olisi elämässään tärkeitä ihmiskontakteja, Koskinen täsmentää. Ystäviään hän kertoo tapaavansa silloin tällöin lounastreffien muodossa. Lisäksi hän käy pelaamassa lauantaisin biljardia.

Tärkeä rutiini sekin.

– Se on ainoa hetki viikossa, kun en ajattele työntekoa, hän sanoo.

– Se on kai eräänlaista meditointia.

Lapinlahdenkadun ja Työmiehenkadun risteyksessä hän osoittaa kolmannen kerroksen ikkunaa. Sen takana sijaitsi 1990-luvun puolivälissä Koskisen ja hänen silloisen kumppaninsa, Helsingin apulaispormestari Anni Sinnemäen koti.

Asunnossa Koskinen sävelsi kokonaisuudessaan albumit Vapaaherran elämää (1996) ja Kroketti (1997). Levyiltä löytyvät muun muassa sellaiset klassikkokappaleet kuin Kahdeksanvuotiaana, Savanni nukahtaa, Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta.

Vuosituhanteen vaihteessa Koskisen johtama Ultra Bra hallitsi suvereenein ottein kotimaista popkenttää. Yhtyeen kappaleet soivat kaikkialla, platinalevyjä ja Emma-patsaita sateli. Kaikki, mihin Koskinen koski, tuntui muuttuvan kullaksi.

Sitten, vuonna 2001, suosionsa huipulla, Ultra Bra päätti lopettaa.

Yhtyeen hajoamisen jälkeen Koskinen uppoutui tutkimaan toisenlaisia tekemisen tapoja. Hän sävelsi soololevyjä, elokuvamusiikkia, konserttoja ja instrumentaalijazzia sekä tilauskappaleita muille artisteille.

Muun muassa Annika Eklundin Shanghain valot (2006) ja Ole hiljaa ja suutele mua (2007) sekä Katri Helenan Elämänlangat (2006) ovat hänen hittikynästään lähtöisin.

Uudemmat kappaleet ovat silti soineet radiossa vain harvoin.

Eikö hittitehtailu enää kiinnosta?

– Minne mä niitä hittejä tekisin? Koskinen vastaa hölmistyneenä.

–Ei multa kukaan pyydä ikinä mitään.

Tekisitkö, jos pyydettäisiin?

– Totta kai. Mutta eihän mun nimeni missään levy-yhtiöiden päivittäisissä puheissa enää pyöri. Eihän kukaan edes muista, kuka mä olen.

Moni ammattimuusikko on halunnut korostaa työnsä arkisuutta. Esimerkiksi Tuomari Nurmio on kertonut tehneensä monet kappaleensa puhtaasti toimistopohjalta: istumalla penkkiin ja tarttumalla kynään, vailla sen suurempaa luovuuden puuskaa.

Koskinen ajattelee toisin. Hän sanoo olevansa säveltäjänä täysin inspiraation varassa. Tästä syystä hän aloittaa työpäivänsäkin aamun vasta sarastaessa. Tuolloin hän tuntee olevansa kaikkein luovimmillaan.

– Sävellystyö on sillä tavalla intuitiivista hommaa, ettei sitä voi järjellä…, Koskinen aloittaa.

– Mun mielestä on ihan lapsellista sanoa, että tämä olisi ihan perusduunia, eikä inspiraatiolla olisi mitään merkitystä. Tai voihan niin sanoa, kyllähän mäkin menen joka aamu periaatteessa töihin. Mutta en mä välttämättä saa mitään aikaiseksi.

Näin ajattelee myös moni muu. Koskisen harteille on aseteltu monesti myyttisen taiteilijaneron viittaa. Jotain sibeliusmaista hänessä kieltämättä on.

Koskinen naurahtaa. Hän sanoo pitävänsä tällaisia luonnehdintoja koomisina.

Omasta mielestään hän on ”mielettömän huono” kaikkeen musiikinteoriaan liittyvässä. Hänellä ei ole absoluuttista sävelkorvaa, eikä hän pysty kirjoittamaan yhtäkään päähänsä pulpahtavaa melodiaa suoraan nuotiksi, vaan joutuu hakemaan oikeat äänet aina pianoa pimputtamalla.

Kuinka hänestä tuli juhlittu ammattisäveltäjä? Vahingossa ja mielettömän hyvin tuurin ansiosta, hän väittää.

Tavallaan näin onkin. Vuonna 1994 Koskisen ystävä Olli Virtaperko huomasi Libero-lehdessä ilmoituksen vasemmistonuorten järjestämästä poliittisesta laulukilpailusta. Virtaperko mainitsi asiasta Koskiselle, joka sävelsi kilpailuun kappaleen Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat!.

Kyseessä oli Ultra Bran ensimmäinen kappale.

Loppu on niin sanotusti historiaa.

– Luulen, etteivät ihmiset ihan täysin käsitä, miten paljon taiteessa on onnesta kysymys. Säveltämiseen suhtaudutaan jotenkin… Varsinkin sellaisille ihmisille, jotka eivät soita mitään, musiikin tekeminen voi näyttäytyä jotenkin salaperäisenä tai mystisenä salakielenä, Koskinen selittää.

Hetkinen.

Juurihan kerroit säveltäväsi pelkän inspiraatioon ja vaiston varassa. Harvassa ammatissa voi sanoa samaa. Ei putkimies tai raitiovaununkuljettaja voi tehdä työtään pelkkään selittämättömään tunteeseen perustuen.

– Se on ihan totta, Koskinen myöntää.

– On itsestään selvää, että on olemassa runsaasti erilaisia ammatteja, joissa tarvitaan luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Ne on niitä ihan samoja elementtejä, joita sävellystyössäkin käytetään.

Salmisaarenrannassa kuvaaja pyytää pysähtymään. Koskinen katselee merelle ja vastarannalla siintävään Lauttasaareen. Näinkö hänellä on tapana tehdä: vilkuilla ulapalle ja pohtia suuria filosofisia kysymyksiä?

Ei koskaan, Koskinen sanoo.

– Hyvää kävelyn flow-tilaa ei pidä katkaista.

Miksi kävely on hänelle niin tärkeää? Silkan mielihyvän ja euforian tunteen vuoksi, Koskinen vastaa. Liikunnan terveyshyödyt ovat hänelle toissijaisia. Sen Koskinen kuitenkin myöntää, että liikkumisella on häneen selvästi piristävä vaikutus: kävellessä ideoita alkaa sinkoilla ja ajatus lentää.

Asiaan löytyy myös tieteellinen selitys. Kävellessä aivojen luovasta ajattelusta ja mielialasta vastuussa oleva etulohko aktivoituu ja keho alkaa tuottaa mielihyvähormoni endorfiinia. Stanfordin yliopiston tutkijoiden mukaan alle kymmenen minuutin kävelylenkki lisää luovuutta peräti 60 prosentilla.

Kuuluisia kävellen ajattelijoita ovat olleet muun muassa evoluutiotieteilijä Charles Darwin, suhteellisuusteorian keksijä Albert Einstein ja Apple-pomo Steve Jobs. Koskinen on siis hyvässä seurassa.

Aina harrastukselle ei löydy aikaa.

Viime keväänä Koskinen huhki uuden jazzalbuminsa parissa. Saksofonisti Linda Fredrikssonin ja UMO Helsinki Jazz Orchestran kanssa syntynyt Agatha 2 on jatkoa vuonna 2007 ilmestyneelle Koskisen ensimmäiselle instrumentaalilevytykselle. Levyn teon ollessa kuumimmillaan, jäivät kävelylenkit viikkojen ajan välistä.

Sillä oli seurauksensa, Koskinen myöntää. Olo oli väsyneempi ja tylsistyneempi.

Kilojakin kertyi.

Marssimme Hietaniemen hautausmaan laitaa. Koskinen puhuu elokuvista, Woody Allenista, Quentin Tarantinosta, David Lynchistä sekä elokuvasäveltäjä Ennio Morriconen merkityksestä.

Koskinen sanoo, että elokuva on taidemuodoista hänelle kaikkein tärkein – paljon tärkeämpi kuin musiikki.

Kotonaan hänellä on paksu, kovakantinen ruutuvihko. Siihen hän on merkinnyt vuodesta 1987 lähtien jokaisen katsomansa elokuvan, katsomisajankohdan ja tähtiluokituksen. Koskinen sanoo voivansa avata kirjan mistä kohtaa tahansa, asettaa sormensa sattumanvaraiselle riville ja muistaa edelleen missä ja kenen kanssa kyseisen elokuvan näki.

Tavallaan kyseessä on päiväkirja hänen elämästään.

Elokuvia hän olisi halunnut itsekin elämässään tehdä. Parikymppisenä Koskinen haki Taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjalle kahdesti, sillä otaksui ohjaamisen luonteelleen sopivimmaksi vaihtoehdoksi. Kumpikin kerta johti pettymykseen.

Onko hän heittänyt hyvästit unelmalleen?

Koskinen naurahtaa jälleen. Opiskelemaan hänestä ei ainakaan enää olisi, mutta ehkä hän voisi toimia osatuottajana. Tuolloin pitäisi kuitenkin lopettaa säveltäminen ja keskittyä ammatin vaihtamiseen. Eikä hän tiedä, olisiko hänestä siihen.

Ei hän silti asiaa harmittele.

– Mä olen ollut ihan tyytyväinen, Koskinen vakuuttaa.

– Ultra Bran jälkeen mulla oli kyllä pieni identiteettikriisi. En tiennyt, mikä mun rooli on. Ensiksi olin hetken aikaa levy-yhtiössä töissä ja tein sitten pari soololevyä. Muistan, kun oltiin Raumalla bändin kanssa keikalla. Siellä oli kaksitoista ihmistä katsomassa. Mietin, että mitä järkeä tässä on kenellekään. Kelasin, että ilman keikkailua jäisi enemmän aikaa tehdä musiikkia vähän monipuolisemmin. Sillä tiellä tässä ollaan.

Tunti neljäkymmentäviisi minuuttia on kulunut, ja olemme takaisin lähtöpisteessä. Puhelimen kuntoilusovelluksen mukaan olemme kävelleet 9,8 kilometrin matkan. Koskinen kuvailee suoritusta normaaliksi päivälenkikseen. Ei menty hullun kiilto silmissä, mutta ihan kelpo tahtia kumminkin.

Kysyn Koskiselta, miltä nyt tuntuu.

– Ihan hyvältä, hän vastaa.

Euforiselta?

– Ei sentään.