Häh? Onko seinään potkiminen taidetta?
Kesän suosituimpiin taidenäyttelyihin kuuluva Ihmemaa X näyttää, että pikkukaupungissakin voi leimahtaa valtakunnallisia kulttuuri-ilmiötä. Mutta silloin tekijöiden pitää osata seurata kompassia oikeaan suuntaan, kirjoittaa toimituspäällikkö Samuli Isola.
Muistan. Tuossa kohtaa oli rekki, jossa myytiin kesämekkoja ja tuossa hylly, jossa kaupattiin purkitettua partavaahtoa. Taaempana iso kyltti tarjoili syksyn koleuteen huokeaa fleecepusakkaa. Kulman takaa liukuportailta lähti tie kakkoskerrokseen, jossa oli musiikkitaivas, levyosasto. CD, LP, CD-single, MP3, kuulokkeet, levarit, mankat, lehdet, joissa pop, rock, metalli ja grunge – kaikki se, mitä nuori aikuinen tarvitsi ollakseen jotain muutakin kuin arkiminä.
Kävelen rakennuksessa, jonka kohtalo on sinetöity. Vuonna 1979 suurin juhlallisuuksin avattu Keravan Raketti-Anttila odottaa purkamistaan. Ensi vuoden syksyllä tällä kohtaa keskustaa on jo iso kuoppa, johon aletaan pystyttää asuintaloja – sikäli kun asuntomarkkinoiden tilanne näin suo.
Mutta Anttilan talo on yhä pystyssä. Ja tänä kesänä entisellä vaate- ja kosmetiikkakäytävillä on tuoksunut muutos, sanoma, maali ja murros. Käynnissä on Ihmemaa X -näyttely, joka koronavuosina valtakunnallista väestöryntäystä Keravan Ahjon vuokrakerrostaloon aikaansaaneen Purkutaide-kollektiivin uusin näytös.
”Ja vaikka näyttelyn teokset aikanaan häipyvät ikuisuuteen purkukouran musertamina, jäljelle jäävät videot, somekuvat ja pilveen tallennettu virtuaalinen toisinto kerran kukoistaneesta ihmemaasta.”
Kas, taideröykkiö! Tuossa puretaan maskuliinivaltaa, tuossa on sprayattuja seinäkkeitä täynnä huutolauseita: ”Maksa velkas”, ”Lapsena mullakin oli haaveita”, ”Ei vasikoita, Heikki mee vittuun”. Päälle gendertaidetta, Gazan asiaa, sotakuvia, valuvia lankaryöppyjä, luontokatokuvastoa, skeittidekkeihin maalattuja töitä, Star Warsista ja Kummelista ponnistavaa megalomaanista taidetta.
Yläkerrassa kattaus jatkuu. Taidetta, joka huutaa ja hämmentää. Tuftattuihin ryijyihin ikuistettuja poliisin toimia kadulla ja massiivista kalligrafiaa. Joku maalaa ja kutoo näkyviin piilossa olevaa valtaa, moni kruunaa toiseutta. Jossain joku on tehnyt katuromuista riippuvan koiran, joku taas queer-astioita. Entisellä kenkäosastolla kuunnellaan äänitaidetta ja Sun maid -neito on päätynyt dollaripinojen keskelle. On pehmopornopinkkiä, tulista oranssia ja maatuvaa alkulimavihreää.
Moni tekee käsitteistä taidetta ja taiteesta käsitteitä, hämmentää ja vastahämmentää. Usein alleviivataan huolella, toisinaan taas kuljetetaan vieras aiheen sisään hiipien.
Ja vaikka näyttelyn teokset aikanaan häipyvät ikuisuuteen purkukouran musertamina, jäljelle jäävät videot, somekuvat ja pilveen tallennettu virtuaalinen toisinto kerran kukoistaneesta ihmemaasta.
”Saattaa olla, että purettavaan tavaratalokiinteistöön tyhjästä luotu Ihmemaa X tulee olemaan Suomen viiden suosituimman taidenäyttelyn joukossa.”
Itse tekeminen ja kaupunkitaide ovat 2000-luvun suuria kertomuksia.
Suomessa sentään ollaan vielä kohtuudellisessa rajoissa, kun maailman kuuluisimman katutaiteilijan Banksyn miljoonatöitä varastetaan julkisesti keskellä kirkasta päivää. Ja taiteen markkinat ovat myös saaneet uusia, pähkähulluja kierroksia, kuten kaksivuotiaan saksalaislapsen Laurent Schwartzin nostattama taidebuumi kertoo.
Suomessakin virallisen kaanonin ulkopuolinen taide on noussut keräilykohteeksi ja monesti markkinahintoihin. Toki meno on maailman metropoleja maanläheisempää. Graffitit, katutaide, muraalit, hetken kestävä taide ja sissitaideiskut yleisiin tiloihin ovat tulleet pysyväksi osaksi kaupunkien alati muuttuvaa maisemaa.
Samaan aikaan modernista kansantaiteesta ponnistava Ite-taide on maakuntavoimissaan. Edesmenneen Veijo Rönkkösen patsaspuisto Parikkalassa vetää jatkuvasti matkailijoita puoleensa ja tänä kesänä auennut Middle of Nowhere -näyttely Hyvinkään korvessa on ollut suven must go -tapauksia.
Tietysti Ateneumin Järnefelt-näyttely on omissa kävijämääräluvuissaan, ja suureelliset Mäntän Kuvataideviikot vetävät aina lomamatkakansaa, mutta saattaa olla, että purettavaan tavaratalokiinteistöön tyhjästä luotu Ihmemaa X tulee olemaan Suomen viiden suosituimman taidenäyttelyn joukossa. Väkevä veikkaukseni on näin.
Torstaina 15.8. klo 13.15 Ihmemaa X:n näyttelyn oli käynyt katsastamassa 32 334 maksanutta katsojaa. Siis paikkakunnalla, jonka väkiluku on alle 40 000. Juna on tuonut kävijäväkeä etelästä ja pohjoisesta, idästä ja lännestä.
Tämän viikon lopulla aukiolot siirtyvät vain viikonloppuihin, mutta suunta on yhä ylemmäs – saavuttaako näyttely 40 000 kävijän rajan? Helposti, uskoisin.
Etteikö ajankohtainen, romuluisestikin kantaa ottava taide kansaa kiinnostaisi?
”Moni, joka ei taiteesta leipäpuutaan koskaan saa, saa tällaisissa näyttelyissä mahdollisuuden olla osana jotain suurempaa.”
Ihmemaa X:n mittakaava ja meininki on museoluokkaa. Lattiapintaa on 4 000 neliötä ja teoksia on ollut toteuttamassa 240 tekijää. Näyttely on kuratoitu ja sadat halukkaat eivät tällä kertaa päässeet mukaan.
Mukaan selvinnyt joukko on kirjavaa. On koulutettuja taiteen ammattilaisia, elämänsä taiteelle omistaneita harrastajia, mielenterveyskuntoutujia, katutaiteilijoita, graffitityyppejä, taidetta poliittisen keskustelun väylänä käyttäviä aktivisteja, nuorten työpajalaisia... Ihmemaa on yhteinen.
Taiteen virallisia määritelmiä on syystäkin kivitetty vuosikymmeniä alas korokkeiltaan ja taiteilijuudesta on tullut ammatti, johon yhä useampi nuori haluaa. Ja tulee siihen yhteiskunnan toimesta koulutetuksi.
Ja moni, joka ei taiteesta leipäpuutaan koskaan saa, saa tällaisissa näyttelyissä mahdollisuuden olla osana jotain suurempaa.
”Käykääpä siis te kansan makuun vannovat ministerit taidenäyttelyissä ja katsomassa myös tämän päivän taidetta”
Ja mikä tärkeää, kyseessä ei ole hyväntekeväisyys ja ilmaispuuhastelu. Jokainen näyttelyn taiteilija saa työstään jonkunlaisen korvauksen, jonka suuruus riippuu siitä, kuinka paljon maksavia vieraita näyttelyssä käy. Tällaista taiteen uutta markkinataloutta luulisi tämän ajan arvostavan ja sille silmiään avaavan.
Semminkin, kun valtiovallan halu ja kyky ymmärtää taiteen ja kulttuurin merkitystä kansakunnan hyvinvoinnille, taloudelle ja tulevaisuuden rakentamiselle on ollut enemmän kuin koetuksella.
Käykääpä siis te kansan makuun vannovat ministerit taidenäyttelyissä ja katsomassa myös tämän päivän taidetta. Siinä saattavat yllättäen silmät avautua myös nuorten aikuisten ja taiteilijoiden kokemuksille isänmaastaan, planeetastaan, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulevaisuudennäkymistä.
1960-luvun alussa Suomen taidekentällä kysyttiin: Onko kanto taidetta? Voiko Laila Pullisen puun juurakosta tuolloin tekemä veistos todella olla oikea veistos? Siitä syntyi aikansa kohu. Sen kohun seurauksena päädyttiin tulemaan, että kyllä voi se kanto olla taidetta. Olihan Marcel Duschampin ready made -taidekin tehnyt niin jo 1900-luvun alkupuolella.
Ja 60-luvulla maailmalta Suomeen rynni poptaide, häppeningit ja Andy Warholin överikaupallinen ja monistettava taide. Oli annettava taiteen puhua puolestaan. Ja taiteen elää paikassa ja ajassa.
Katson vanhan Raketti-Anttilan entisen vaatekäytävän päässä olevaa julmetun komeaa seinämaalausta, jossa yksi mies huutaa ja kaksi potkii seinää. Topi Ruotsalaisen Street Fighter Kerava toistaa Vintiöt-tv-sarjan sketsiä. jossa Samuli Edelmannin esittämä mukapahis Rane on taas saanut Janus Hanskin ja Niko Saarelan esittämät Keravan kollit ojennukseen ja potkimaan seinää.
Siinä on keravalaisen roson perinnettä, taitavan ja tunnustetun taidemaalarin värin ja muodon hallintaa, populaarikulttuurin kierrätystä, asennetta, tarinaa.
Näyttelyn avajaisissa alkuperäiset Vintiöt-potkijat Janus Hanski ja Niko Saarela kävivät näytöspotkimassa teoksen edustalla. Vielä nousi keski-ikäisillä näyttelijöillä tossu kohti seinää. Asiaa!
Se mikä potkii Maarianhaminan puutalobulevardilla ei tavoita samaa leveliä Helsingin Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla – ja päinvastoin.
Eli kyllä. Keravalla – mutta ei välttämättä missään muualla Suomessa – seinään potkiminen on taidetta.
