Juha Itkonen on aina rakastanut Kent-yhtyettä, mutta liput bändin paluukeikalle hankki hänen poikansa – Tukholmassa poika tajusi, että täydellinen Kent-keikka olisi ollut 20 vuotta sitten

17. kesäkuuta 2005 ruotsalainen rock-yhtye Kent esiintyi Helsingissä. Konserttipaikkana toiminut teltta oli pystytetty Käpylän urheilupuistoon, alle kilometrin päähän vaimoni kanssa pari vuotta aiemmin ostamastamme ensiasunnosta. Kun kauniina kesäiltana kävelin keikalle bändikavereittani kanssa, pieni poikavauvani jäi äitinsä kanssa kotiin nukkumaan.

Yhdeksän vuotta myöhemmin, alkukesästä 2014, kirjoitin Kentistä ja omasta Kent-suhteestani pitkän jutun Imageen. Kävin katsomassa keikan Göteborgissa. Vauvasta oli kasvanut pieni viulisti, jonka kanssa lähdin heti reissusta palattuani musiikkileirille Kaustiselle.

Nyt sama poika on sitten täysikäinen, kohta kaksikymmentä. Asuu yksin, käy töissä, aloittaa syksyllä opiskelut. On suorittanut jo asevelvollisuutensakin. Olemme yhdessä Tukholmassa, menossa katsomaan Kentiä, ja ainoastaan hänen ansiostaan, poika ehdotti reissua ja hommasi meille liput.

Se on tietenkin minusta hienoa. Tällaista tilaisuutta ei koskaan pitänyt tulla, bändihän oli jo lopettanut uransa. Mutta niin vain tapahtui, ehkä lupaukset on tehty rikottaviksi, ja tässä me nyt olemme, isä ja poika, aikuisina miehinä molemmat.

Paluuta ei voi tehdä, ellei ensin poistu näyttämöltä. 1990-luvun alussa Eskilstunassa perustettu Kent (pitemmän historian yhtyeestä voi lukea jo mainitusta Image-jutusta) teki vuonna 2016 niin mahdollisimman näyttävästi.

Jäähyväiset eivät bändille riittäneet, se järjesti itselleen hautajaiset. Viimeisenä konserttipäivänä mustiin pukeutunut hautajaissaattue vaelsi keskustasta konserttipaikalle. Jotta mitään epäselvyyksiä ei olisi jäänyt, viimeisen levyn päätti kappale nimeltä Sista sången.

Jätin itse Kentin viimeisen kierroksen väliin. Ristit ja pääkallot eivät vedonneet, kuolemasymboliikka tuntui ylimitoitetulta ja jotenkin lapselliselta. Tunsin myös jo jättäneeni bändille omat kirjalliset jäähyväiseni pari vuotta aiemmin. Tärkeä yhtye, totta kai, mutta kuitenkin vain yhtye, ja sitä paitsi nuoruuteni musiikkia, olin itsekin jo neljäkymmentä ja ajattelin että elämän kuului virrata eteenpäin.

Niin se on tietenkin tehnytkin. Kuitenkin on käynyt myös niin, että Kentin lopetettua toimintansa oma suhteeni yhtyeen musiikkiin on yllättäen vain syventynyt.

Kaikki alkoi sattumalta. Tutustuin Hannu Linkolaan, itseänikin kovempaan Kent-faniin, joka jäähyväisten inspiroimana kirjoitti yhtyeestä kokonaisen kirjan. Itse rumpuja soittava Hannu kokosi kirjanjulkkareihinsa Kent-coverbändin ja pyysi minua mukaan koskettimiin. Juuri sinä syksynä aikaa ei olisi ollut yhtään, kotonamme oli kaksosvauvat, mutta tarjouksesta ei voinut kieltäytyä. Soitimme Bar Loosessa Isolan alusta loppuun – siis juuri sen maagisen keltaisen levyn, josta rakkaus omalla kohdallani alkoi.

Keikan oli tarkoitus olla kertaluontoinen, mutta yllättäen ilmenikin patoutunutta kysyntää. Mitä kauemmas Kentin jäähyväiset jäivät, sitä enemmän sitä ilmeisesti kaivattiin. Syksyllä 2023 ja keväällä 2024 Töntin ura oli ainakin tähänastisessa huipussaan: teimme loppuunmyydyt keikat Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa.

Kun Kentin musiikkia on alkanut soittaa, siihen on väistämättä tutustunut entistäkin perusteellisemmin. Toisaalta vahvat Kent-tunteensa on päässyt myös harvinaisella tavalla jakamaan. Koska musiikki ei ole omaamme, keikoilta puuttuu kokonaan egon elementti: rockbändin esittäminen ja nähdyksi tulemisen tarve. Jollain lailla viehättävän puhtaasti kyse on vain musiikista.

En oikeastaan tiedä, miksi Jalo alkoi kuunnella Kentiä. Kysyn sitä häneltä Tukholmassa.

Poika ei osaa selittää, yhtä vastausta ei ole. Mutta lukion ensimmäisellä se oli, hän muistaa, silloin Kent alkoi maistua. Musik non stop on ensimmäinen kappale, jota hän muistaa kuunnelleensa. Jotkut muutkin hänen kaveripiirissään kuuntelivat Kentiä, helsinkiläisissä taidelukioissa bändillä on hänen mukaansa jonkinlainen jalansija, mutta mitenkään laajalti suosittu bändi ei ole.

Hommahan ei mene niin, että siirtäisin lapsilleni oman musiikkimakuni. Niinkin saatoin vielä vuonna 2005 tuoreena isänä kuvitella: että kun laittelee vain lempilevyjään soimaan, poika imee ne isänmaitonaan ja kuuntelee myöhemmin niitä samoja. Hölmö ajatus, ja sitä paitsi kauhistuttava visio.

Ehkä kuitenkin on jotain merkitystä sillä, että laittaa soimaan ylipäätään joitain levyjä. Välittää itse musiikista ja puhuu ja kirjoittaa siitä, soittaa itse ja vie lapsiaankin soittotunneille. Sekään ei tietenkään takaa mitään, lapsemme eivät ole kloonejamme ja päättävät lopulta itse omat mielenkiinnon kohteensa, mutta ainakin esikoistani ja minua musiikki yhdistää.

Kaustisen Näppärikurssin jo mainitsinkin, se kuului jokavuotiseen kesäohjelmaamme miltei vuosikymmenen ajan. Olen ollut Jalon kanssa myös sellaisten itselleni vähemmän läheisten artistien kuin Denzel Curryn tai Brockhamptonin keikoilla – yläasteiässä poika halusi mennä ja tarvitsi vielä silloin vanhemman mukaansa. Jo monta vuotta hän on myös soittanut otteeltaan ilahduttavan perinteisessä Punainen planeetta -rockbändissä, jonka keikoilla olen ylpeänä isänä tietysti ollut yleisössä.

Pojan musiikkimaku on monipuolinen, mielestäni hänen sukupolvelleen tyypillisesti. Spotify-ajassa kaikki on saatavilla välittömästi, nykyhetki ja historia, valtavirta ja marginaali, eikä yhteen musiikkityyliin tai yhtyeeseen tarvitse kiinnittää samalla tavalla koko identiteettiään kuin omassa nuoruudessani. Suhde musiikkiin tuntuu väljemmältä, vapaammalta ja monessa mielessä terveemmältä, vaikka joskus epäilenkin, johtuuko se vain välinpitämättömyydestä.

Toisaalta Jalolta kyllä löytyy intohimoakin. Kun hän innostuu jostain artistista, usein minulle tuntemattomasta räppäristä, hän kuuntelee tätä jonkin aikaa yhtä pakkomielteisesti kuin itse aikoinaan kuuntelin Kentin keltaista levyä. Jos hän taas ei välitä jostain, hän ei pidä mielipidettään salassa. Usein kriittiset lausunnot kohdistuvat itselleni läheisiin bändeihin.

Kentin osalta meillä ei ole ylipääsemättömiä näkemyseroja. Perusrajauksemme on sama: vuodesta 2007 alkanut syntikkapainotteinen Kent on molemmille vähemmän läheistä ja osin täysin tuntematonta maastoa. Jalon mielestä Kentin paras levy ei ole vuoden 1997 Isola vaan vuonna 2005 ilmestynyt Du & jag döden, Isolalla on kuulemma fillereitä, ja vaikka on minusta selvää, että hänen suosikkilevyllään niitä on enemmän, olen valmis sulattamaan näkemyksen.

Liike välillämme ei tietenkään ole yksisuuntaista. Koko pojan elämän ajan olen väkisinkin kuullut musiikkia, jota hän on tietyssä elämänvaiheessaan suosinut. Ensin Paukkumaissia ja Teräsbetonia, sitten NRJ:n tai Loopin soittolistaa ja EDM:ää, myöhemmin Meloa, Ibeä tai jotain hämärää saksankielistä räppiä. Tukholmassakin huvittelemme niin, että luettelen Flow’n esiintyjälistasta minulle täysin tuntemattomia nimiä ja poikani kertoo minulle, mistä niissä on kyse.

Jalo jaksaa pitää minut kärryillä ja selittää, mitä populäärikulttuurissa on meneillään. Arvostan sitä.

Sitä paitsi itseäni kolmekymmentä vuotta nuorempi ihminen on tutustuttanut minut myös Led Zeppeliniin ja esitellyt minulle aiemmin aivan vieraan 80-luvun venäläisbändin nimeltä Kino, jonka melankolisessa kitararockissa on jotain Kentistä muistuttavaa. Kuvittelemme esittelevämme lapsillemme maailman, mutta yhtä lailla he esittelevät sitä meille, usein yllättävistä suunnista.

Keikkaa odotellessamme selailen ruotsalaisen median juttuja Kentistä ja paluukonserteista. Niitä on seitsemän päivän aikana peräti kuusi – kun ensimmäiset kolme myivät loppuun, myyntiin tuli saman tien kolme lisää.

Ilmiö on siis iso, ja tosissaan se otetaankin. Kotimaansa mediassa Kent saa kohtelun, joka Suomessa on varattu vain Coldplaylle. Oikeastaan paremman, sillä omaan murheelliseen tilanteeseemme verrattuna ruotsalainen kulttuurijournalismi on vielä kadehdittavan runsasta ja laadukasta. Jopa molemmat suuret iltapäivälehdet julkaisevat Kentistä uutisjuttujen lisäksi myös esseensä, joissa Kentin tarina rinnastetaan ruotsalaisen hyvinvointivaltion laskusuuntaiseen kaareen ja viittauspisteitä bändin tuotantoon haetaan kirjallisuudesta ja filosofiasta.

Toki tarjolla on myös viihteellisempää informaatiota. Victoria ja Daniel ovat menossa keikalle. Niin on myös pääministeri Ulf Kristersson, kova Kent-fani, jonka suosikkikappale onkin uskottavan sofistikoitunut, ainoastaan sinkun b-puolena julkaistu VinterNoll2. Kristerssonin pitäisi tulla joskus Töntin keikalle, biisi kuuluu vakio-ohjelmistoomme.

Luen myös Storstadspojkarna-nimisistä parikymppisistä influenssereista. Heidän konseptinsa on kuvata itsestään TikTok-videoita Tukholman hienoimmissa ravintoloissa ja kuumimmissa yökerhoissa niin että Kentin kappale Pärlor soi taustalla. Koska sen streamausluvut ovat tästä syystä nousseet, nuoret miehet pitävät yhtyeen paluuta suorastaan omana ansionaan. Herrojen pukeutumistyyliä ja yleistä elämänmenoa kuvataan termillä grisch – minä en tiedä siitä mitään, mutta poikani tietenkin tietää.

Juttua on myös paluun Kent-faneissa herättämistä ristiriitaisista tunteista. Miksi juuri nyt, tai oikeastaan ikinä? Olisiko kannattanut? Samat kaksi kysymystä ovat käsittelyssä myös Töntin sisäisessä keskusteluryhmässä.

Ensimmäiseen kysymykseen helpoin vastaus on raha. Ruotsalaismedia uutisoi tunnollisesti myös bändin jäsenten verotettavista tuloista. Kukaan ei näytä jääneen tyhjän päälle, mutta biisintekijä Joakim Bergin tulot ovat muihin kolmeen verrattuna moninkertaiset.

On yleisesti tiedossa, että nimenomaan Berg halusi lopettaa. Kenties kyse on siis rehdistä tempusta, palveluksesta kavereille. Eikä nyt puhuta mistään karkkirahoista: Aftonbladetin haastatteleman ekonomin kieltämättä melko epämääräisiltä vaikuttavien laskelmien mukaan jokainen Kentin nelikosta tienaisi keikoista noin miljoona euroa, kymppitonnin per soitettu kappale.

Lainkaan vähättelemättä tällaisen kannustimen merkittävyyttä epäilen, ettei raha selitä kaikkea. Tietenkin omalle ikäpolvelleni ja jo vähän itseäni nuoremmillekin myydään nuoruuttamme uudestaan erinomaisella menestyksellä. PMMP täytti Olympiastadionin kahdesti viime kesänä, Ultra Bra tulevana. Mestarit Areenalla tuntui homeiselta, kun oli itse kaksikymppinen, vielä kolmikymppisenä oli helppo hekotella kuusikymppisten Back to the Sixties -festivaaleille, mutta tässä sitä nyt mennään eikä muuta voida. Nostalgia pyörittää kapitalismin natisevia rattaita.

Mutta jos yleisö haluaa palata hetkeksi nuoruuteensa, varmaankin sitä haluavat myös esiintyjät. Kun yksin kotona Östermalmilla rauhallisen viini-illallisen jälkeen katsoo peilistä omaa keski-ikäistä naamaansa, sitä saattaa hyvinkin tulla mieleen, että olisi kiva lähteä pitkästä aikaa keikalle vanhojen kavereitten kanssa. Emmekös me olleet peräti ihan rokkitähtiä, juuri sitä minä nuorina miehinä Eskilstunassa halusimmekin olla? Mikä hemmetin idea oli pistää pillit pussiin?

Periaatteessa olen sitä mieltä, että paluu niin näyttävän ja viimeiseen kruunuun asti rahastetun poistumisen jälkeen on nolo temppu. Kentin olisi pitänyt pysyä itse kaivamassaan haudassa.

Toisaalta: jos itse olisin joskus kuulunut bändiin, joka palatessaan täyttäisi Olympiastadionin, Hartwall Areenan tai vaikka vain Tavastian, olisin epäilemättä aina avoin paluun ajatukselle. Totta puhuen paljon Tavastiaa pienempikin paikka riittäisi.

Sitä paitsi, jos Kent ei olisi pyörtänyt puheitaan, emme olisi yhdessä täällä. Jalolla ei olisi ollut koskaan elämässään ollut mahdollisuutta nähdä bändiä. En minä sitäkään toivo.

Äskettäin sponsoriaan ja samalla nimeään vaihtanut 3Arena on vuonna 2013 valmistunut jalkapallostadion Globenin kupeessa viisi kilometriä keskustasta etelään. Samassa paikassa Kent järjesti kahdeksan vuotta sitten pitkittyneiden hautajaistensa viimeisen näytöksen.

Katettuna ja konserttitilaksi muutettuna Hammarbyn ja Djurgårdenin kotikenttä tuntuu karulta jopa stadionien mittapuulla. Pelkkää harmaata kaikkialla: katossa, seinissä ja istuimissa, jalkapallokenttää peittävissä muovilevyissä, joiden päällä seisomme tai oikeastaan vielä istumme. Olemme tulleet paikalle hyvissä ajoin ja asettuneet koko kentän kokoisen seisomakatsomon etuosaan, vain parinkymmenen metrin päähän lavasta.

Tällaisiahan stadionkonsertit ovat. Isoja, se on tavallaan koko homman idea. Samalla mittasuhteet ovat väistämättä jotenkin pielessä – mittakaava ei ole musiikin vaan urheilun. Tuntuu kummalliselta ajatella, että sama bändi, jota vuonna 2000 kävin katsomassa kavereitteni kanssa vanhalla ylioppilastalolla, täyttää tämän valtavan hallin kuutena iltana peräkkäin, 39 500 ihmistä kerralla.

Se ei olisi mahdollista, jos Kentille olisi kotimaassaan käynyt samoin kuin itäisessä provinssissa. Suomessa se kapseloitui selvemmin sukupolvimuistoksi, 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun kitararockbändiksi. Ruotsalaisille Kentin uusi soundi sen sijaan kelpasi, ja bändi säilytti sekä suosionsa että merkityksellisyytensä uransa tähänastiseen loppuun asti. Samalla se sai myös uusia, nuorempia kuulijoita.

Illan yleisössä sen ilahduttavasti huomaa. Ympärilläni on paljon vähemmän itseni ikäisiä miehiä kuin pelkäsin. Ikäjakauma on laaja, parikymppisistä kuusikymppisiin. Pikaisellakin silmäyksellä havaitsen useita kaltaisiamme ylisukupolvisia pareja, isiä ja poikia, äitiä ja tyttäriä. X-sukupolven vanhempia, Z-sukupolven lapsia.

Kysyn Jalolta, mitkä minun ikäluokkani bändeistä kelpaavat hänen ikäisilleen. Selvästi vain jotkut, mutta millä perusteella valinta tehdään? Jalokaan ei ole varma kriteereistä. Kuitenkin on selvää, että Oasis käy, U2 taas ehdottomasti ei – Jalon mukaan se menisi edelleen läpi vain ”jos ne olisi lopettaneet Warin jälkeen ja Bono olisi kuollut auto-onnettomuudessa”.

Mutta U2 ei oikeastaan olekaan omaa ikäpolveani. Bono ja kumppanit ovat minua 15 vuotta vanhempia, kolmikymppisiä silloin kun itse olin herkässä 16 vuoden iässä ja nielaisin Achtung Babyn ja ZooTV:n värikkään syötin koukkua myöten. Mietin hetken, että selitys on tässä, U2 ja sen aikalaiset ovat Jalon ikäisille jo liian vanhojen pappojen bändejä, mutta tajuan sitten, ettei asia niinkään ole. Vaikkapa The Smiths, The Clash tai Joy Division kelpaavat kyllä. Uutta Dylan-leffaakin kävimme juuri katsomassa yhdessä.

Juttelemme Jalon kanssa sukupolvista, hän on minun laillani niistä kiinnostunut. Hänen näkemyksensä mukaan äksät ja zetat ovat monissa asioissa samoilla linjoilla. Zetoilla on kuulemma enemmän hankausta millenniaalien kanssa.

En ole varma, pitääkö tämä paikkansa, mutta teoria on sekä kiinnostava että mahdollisesti uskottava. Zetathan ovat äksien lapsia. Joskus aiemmin omat vanhemmat ja heidän arvonsa piti seremoniallisesti murhata, mutta ehkä niin ei enää ole, lasten ja aikuisten välillä ei enää perheissä ole samanlaista ylittämätöntä kuilua.

Ajattelen vuosi sitten kuollutta isääni. Teimme kyllä paljonkin asioita yhdessä. Myös reissuja, suunnistus- ja hiihtomatkoja. Mutta kun sitten kasvoin ja aloin kurottaa kohti itsenäistä elämää, matkat loppuivat. Tuntui siltä, että niiden kuuluikin, olinhan itse jo aikuinen.

On mahdoton ajatus, että kaksikymppisenä olisin ollut hänen kanssaan yhdessä keikalla ulkomailla asti. Toki vertailu ei ole reilu, isä ei ollut varsinaisesti musiikkimiehiä. 80-luvulla hänen autossaan kuuntelimme Irwiniä, Jaakko Teppoa ja Julio Iglesiasin kasettia, jonka hänen kaverinsa Niemisen Antti oli hänelle äänittänyt.

Ja niin se alkaa. Minuutit näytön suuressa kellossa kuluvat loppuun, tunnelma tiivistyy. Musiikki alkaa sekunnilleen ajallaan, huolellisesti suunniteltu show pyörähtää käyntiin napista painamalla kuin elokuva.

Ensimmäinen kappale on tuntematon albumiraita yhtyeen ensimmäiseltä levyltä. Se olisi yllätys, jos olisin malttanut olla katsomatta settilistaa ja lukematta keikka-arvosteluja kahdelta ensimmäiseltä illalta. Joskus nuoruudessani maailma oli yllätyksiä täynnä, enää ei niinkään.

Konsertin alun bändi viipyy nimenomaan kultaisella 90-luvullani. Minun pitäisi olla riemuissani, juuri näitä kappaleitahan olen toivonut, mutta en oikein pääse mukaan. Vaikka seisomme melko lähellä, soittajat näyttäjät pieniltä ja epätodellisilta, miniatyyrihahmoilta valtavan videoscreenin edessä. Oikeastaan tuntuu melkein siltä kuin kieltämättä ällistyttävä, koko jalkapallokentän levyinen näyttö olisi pääosassa – olemme tulleet tuijottamaan sitä emmekä bändiä.

Visuaalisesti keikka näyttääkin upealta. Kentin design on aina ollut tyylikästä, se huokuu ruotsalaista itsevarmuutta ja osaamista. Tuijotan näytölle ilmestyviä ihmeitä, upeita valkoisia hevosia, asuurinsinisessä meressä kelluvia uimareita, ja tunnen vastarintani murtuvan, saan pikkuhiljaa paremmin kokonaiselämyksestä kiinni. Huomaan yllättäen pitäväni joistain uusista kappaleista, sellaisista, joista en levyllä ole välittänyt. On jotenkin helpottavaa, kun Kent ei yritäkään esittää 90-luvun versiota itsestään.

Sehän ei nimittäin onnistu. Lähikuvaa bändistä annostellaan äärimmäisen kitsaasti, mutta kun muusikoita välillä näytetään, totuus syöksyy silmille.

Jocke, Martin, Sami ja Markus näyttävät ikämiehiltä. Huomattavasti vanhemmilta kuin lopettaessaan, melkein kymmenen vuotta on taas kulunut. Kun katsoo Joakim Bergin viisikymppisiä kasvoja jättinäytöllä, tuntuu epämiellyttävästi siltä kuin katsoisi peiliin.

Ainoa vaihtoehto ikääntymiselle on kuitenkin kuolema. Sitä en toivo. Olen elossa, olen Tukholmassa Kentin keikalla täysikäiseksi kasvaneen poikani kanssa, ja olen onnellinen, että olen. Tämähän on ihmeellistä! Tämäkin. Elämä on täynnä ihmeitä, joita ei etukäteen osaa kuvitella, niitä vain tulee yllättäen eteen.

Katselen välillä Jaloa. Mietin, mitä hän lavalla näkee ja mitä mahtaa ajatella. Ei ainakaan samoja ajatuksia kuin minä, hänen ajatuksensa ovat kaksikymppisen ajatuksia eivätkä viisikymppisen, ja se piristää minua, poika katsoo keikkaa vailla nostalgiaa. Hänen nuoruutensa kiskoo minuakin pinnalle haikeuden upottavasta suosta.

Minua ilahduttaa myös tuntemattomien ihmisten läsnäolo. Heidän fyysinen läheisyytensä, keikan aikana seisomme tässä kohden permantoa tiiviisti kylki kyljessä. Kaikki näyttävät nauttivan, sekä keski-ikäiset että nuoremmat. Monet laulavat mukana koko ajan. Laulan välillä itsekin. Jotkut pitävät oikeaa kättään sydämen päällä niin kuin jalkapalloilijat ennen ottelua kansallislaulua tapaillessaan.

Suloinen tunne, jonka saa jakaa, tuntea yhdessä tuhansien muitten kanssa. Melankolinen euforia tai euforinen melankolia, miten päin tahansa. Sitähän täältä tullaan hakemaan, musiikin luomaa yhteyttä. Ja jos tai kun Kentillä on kasapäin tällaisia samaan aikaan sekä yksityisiksi että yhteisiksi muistoiksi muuttuneita kappaleita, jos heidän musiikkinsa onnistuu valamaan ohikiitävän ja löyhän mutta silti todellisen siteen ihmisten välille, miksi ihmeessä he eivät saisi palata? Miksi he ikinä edes lopettivat? En ymmärrä.

Konsertti päättyy samoin kuin 11 vuotta aiemmin Göteborgissa näkemäni keikka. Identtisesti, viimeiset neljä kappaletta ovat samoja ja samassa järjestyksessä. Vi ska alla en gång dö, Joakim Berg laulaa jäähyväisiksi, minä laulan, kaikki laulavat, ja se on edelleen erikoisella tavalla riemukasta ja vapauttavaa, ehkä vielä vahvemmin kuin edellisellä kerralla, sillä olen väistämättä lähempänä sitä, mistä laulamme.

Se on myös kiistattomasti totta. Ehkä ainoa yhteinen totuus, joka tässä jakautuvassa disinformaation maailmassa jää jäljelle. Edes Donald Trump ei voi kiistää sitä. Hän käyttäytyy kuin kuolematon mutta kuolee silti, eikä siihen mene edes kovin kauan. Tällä planeetalla on ainoastaan kuolevaisia, luojan kiitos.

Valumme ihmisvirran mukana areenalta metroasemaa kohti. Juttelemme tietenkin keikasta, puramme yhdessä kuulemaamme ja näkemäämme.

Jalo on kokemukseensa pääosin tyytyväinen. ”Tosin mä tajusin, että mulla on kyllä aika erilainen Kent-kokemus kuin noilla ruotsalaisilla”, hän sanoo. ”Mä olen kuunnellut Kentiä yksin luureilla, sellaisia biisejä, joista mä tykkään. Niitä edgyimpiä biisejä. Noi taas tunsi kaikki biisit ja oli tulleet tuonne laulamaan. Ruotsalaiset haluaa aina jossain vaiheessa sen Melodifestivalenin.”

Se on totta, minä ajattelen, niin haluavat. Joissain Kentin kappaleissa on vähän turhankin vahvasti nimenomaan ruotsalaiselta tuntuva yhteislaulullinen elementti. Pojan analyysi on terävää, olen ylpeä siitä.

Illan biisilistassa oli pieniä muutoksia, pari aiempina iltoina soitettua kappaletta oli korvattu uusilla. Jaloa se harmittaa, sillä molemmat pois pudotetut kappaleet olivat Du & jag dödeniltä – siis hänen suosikkilevyltään, joka ilmestyi kuukausi ennen hänen syntymäänsä ja jota Kent kesäkuussa tuli Käpylän urheilupuistoon esittelemään.

Verkossa kaikki on tallessa, myös Kentin vuoden 2005 Käpylän keikan settilista. Kaivan sen helposti esiin ja näytän puhelintani Jalolle. Pojan vedellessä hirsiä pinnasängyssään vajaan kilometrin päässä Kent on soittanut 22 kappaletta, joista peräti seitsemän on ollut silloin uudelta levyltä.

”Ei hemmetti”, Jalo sanoo. ”Tämähän on täydellinen. Du och jag döden on mestariteos. Tuolla mun olisi pitänyt olla. ”

”Ei mahda mitään. Sä et pystynyt osallistumaan. Sä et ollut keikkakunnossa. Sä olet syntynyt liian myöhään.”

”Niin olenkin.”

Poika jää miettimään asiaa. Milloin hänen olisi pystynyt syntyä, jotta hän olisi voinut täyspainoisesti nauttia Käpylän keikasta? Hän tulee siihen tulokseen, että viimeistään vuonna 1987. Silloin hän olisi ollut vuonna 2005 kahdeksantoista, hän olisi päässyt menoon mukaan.

Sanon Jalolle, että siinä tapauksessa hän olisi millenniaali.

”No se ei käy. Mä en halua. Mä haluan olla zeta.”

”Sä olisit myös keski-iän kynnyksellä. Kahden vuoden päästä neljäkymmentä.”

”No en kyllä halua olla sitäkään. Ei kiitos.”

”Eli ehkä ihan hyvä, että et ollut sillä keikalla.”

”Joo. On se sittenkin parempi niin.”

Kuljemme eteenpäin, isä ja poika. Poikkeamme pubiin oluille, syömme hampurilaisaterian Medborgarplatsenin Maxissa, nukumme yön hotellissa Södermalmilla, palaamme seuraavana päivänä iltalaivalla Suomeen. Helsingissä hän asettuu taas omaan elämäänsä ja minä asetun omaani.

Ne ovat nykyään enimmäkseen erilliset. Päivä päivältä olen luopunut hänestä jo kohta kaksikymmentä vuotta ja vähitellen tottunut siihen niin kuin kaikkien vanhempien täytyy. Silti välillämme on side. Se kestää, olen varma siitä. Musik non stop till slut.