Image

Kadonnutta taikaa etsimässä: Juha Itkosen kaikkien aikojen Kent-juttu



Kadonnutta taikaa etsimässä: Juha Itkosen kaikkien aikojen Kent-juttu

Marraskuussa 1997 Juha Itkonen osti ruotsalaisen Kent-yhtyeen levyn Isola ja rakastui. Niin teki kokonainen sukupolvi, joka on sittemmin aikuistunut ja keskiluokkaistunut yhdessä Kentin kanssa.
Teksti Juha Itkonen

Istun työhuoneella, kuinkas muutenkaan. On tavalli­nen maaliskuinen tiistai tai torstai, olen kirjoittanut aamupäivän ajan romaania enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Lounas­tauolla avaan sähköpostin ja tarkistan saapuneet viestit. Niitä on tasan yksi: Hei Juha, La Belle Epoque artistilta Kent on nyt saatavilla Spotifyssa! Kuuntele nyt.

Taasko uutta? Se on ensimmäinen ajatukseni: miten ihmeessä ne ovat niin ahkeria? Pitäisikö niiden pitää taukoa välillä, keksiä jotain muuta? Sitten tajuan, että Kent julkaisee levyn suurin piirtein ker­ran kahdessa vuodessa, jokseenkin samassa tahdissa kuin minä kir­joitan kirjan. Jos heidän pitäisi lopettaa, minunkin varmaan pitäisi.

Hei Juha. Kuuntele nyt. Kehotus on niin henkilökohtaisen jul­kea, etten voi muuta kuin totella. Olen sitä paitsi utelias: mistä sen tietää, vaikka vanha rakkauteni olisi pitkästä aikaa saanut aikaan jotain täydellistä. Samanlaista kuin silloin ennen, silti uutta – jotain, joka yltäisi sydämeeni asti juuri tällä elämäni hetkellä.

Laitan kuulokkeet korvilleni ja klikkaan linkin auki. Kuuntelen biisin kolme kertaa peräkkäin. Liioittelua, tiedän, mutta kirjoitta­minen ei erityisemmin houkuttele. Kentiltähän tämä kuulostaa. Myöhempien aikojen Kentiltä, kliiniseltä ja kylmältä: jokainen rummunisku on tietokoneella siirretty tarkasti paikoilleen. Kita­roita säästellään, etteivät ne vain pääsisi kulumaan.

Huomio kiinnittyy sanoihin. Niitä on paljon, ja ne vaikuttavat painavilta. Pommeja terminaaleissa, puukkoja povitaskuissa, kyy­nelkaasua käsilaukuissa. Tekstiviestilainoja, itsemurhia, alkoholia, mustasukkaisuutta. Tulkitsen tekstin impressionistiseksi tilityk­seksi pohjoisten hyvinvointivaltioiden henkisestä pahoinvoinnista. Tuntuu kuin aina raskasmielinen Joakim Berg olisi 44-vuotiaana saavuttanut kokonaan uuden ahdistuksen tason.

Kappale ei ole lainkaan hullumpi. Uhmakas, ajankohtainen, jopa rohkea. Mutta en minä oikeastaan tällaista halunnut. Olen kuun­nellut Kentin uuden singlen, ja minusta tuntuu kuin olisin lukenut Voima-lehden kolumnin.

Mitä minä sitten haluan? Vanhan Kentin takaisin? Lauluja rak­kaudesta ja nuoruudesta? Kitaroita, jotka ihanasti sekä murisevat että helisevät? Uuden Isolan? Luultavasti. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, juuri tämä taitaa olla perimmäinen toiveeni. Tiedän että se on mahdoton, tiedän että se on typerä, mutta en oikein voi kuun­nella Kentiä palaamatta jollain sieluni tasolla syksyyn 1997.

Isola, keltainen levy. Ei kirkkaan, kutsuvan keltai­nen vaan haalistunut, vähän niin kuin 70-luvun virheellisillä kemikaaleilla vedostetut valokuvat. Muistan yhä tarkasti, mi­ten sysipimeänä marraskuun iltana ajoin raitiovaunulla Ha­kaniemestä keskustaan ja hain cd:n Tunnelin Levystä. Ostopää­tökseni sinetöi erinomaisen Om du var här -sinkun lisäksi Samu­li Knuutin Rumbaan kirjoittama arvio ja erityisesti siitä mieleeni tarttunut lause: Ruotsalaispojat sytyttävät revontulia kitaroillaan.

Ja jumalauta, niinhän he tekivät! Metafora jäi pysyvästi mie­leeni, sillä se oli niin osuva. Kun Isolan kappaleet kohosivat uljai­siin loppunousuihinsa, jotain sen kaltaista todella tapahtui: taivas syttyi tuleen. Kuuntelin levyä yhä uudestaan ja uudestaan, vähään aikaan en oikeastaan kuunnellut mitään muuta, ja soundtrack oli täydellisessä sopusoinnussa maiseman ja vuodenajan kanssa. Päi­vät lyhenivät, pimeys tiheni. Kääriydyin Kentin pohjoiseen melan­koliaan niin kuin metsän pienet eläimet suojaisiin lumikuoppiinsa.

Oikeastaan kiehtovinta Kentissä oli juuri sen tunnistettava arktisuus. Musiikin juuret olivat siinä enimmäkseen brittiläisessä kitararockissa, jota muutenkin kuuntelin. Kuitenkin Kent tuli sel­västi lähempää. Välissämme oli vain musta jäätynyt meri, joitakin taajamia ja paljon pohjoista havumetsää. Sitten oli kieli: todellinen yllätysmomentti. En ollut ikinä inhonnut ruotsin kieltä, siinä mie­lessä olin helpohko saalis, mutta en myöskään ollut tiennyt, että se voi kuulostaa niin kauniilta. Kielikin vahvisti läheisyyttä, jotain pohjoista yhteyttä minun ja näiden Hämeenlinnan kokoisessa Es­kilstunassa kasvaneiden ruotsalaisrokkareiden välillä. Silti se oli myös ehdottomasti vieras, ei minun omani – koska en suhtautunut sanoituksiin samalla tavalla kriittisesti kuin suomenkielisiin teks­teihin, nautin niistä oikeastaan enemmän.

Levy oli täydellinen, kantta ja nimeä myöten. Isola. Yksinäisyys. Talvi. Pimeys. Ihana ylväs melankolia, joka paisui ja paisui ja muut­tui lopulta euforiaksi. Olin rakastunut. Rakastunut tähän musiik­kiin, rakastunut elämään, rakastunut sen katoavaan kauneuteen.

En ollut ainoa, joka rakastui. Yhtäkkiä Kentiä kuuntelivat jok­seenkin kaikki muutkin. Siitä tuli melkein enemmän kuin yhtye, yllättävyydessään ikimuistoinen sukupolvikokemus: ruotsinkielinen rockbändi, jota kuunneltiin Joensuussakin. Jäähallin lavalla, kotibileiden taustamusiikkina, Levottomien soundtrackilla, yhtye oli kaikkialla – näinä vuosituhannen viimeisinä vuosina Kent to­siaan tuli Suomeen ja valloitti sen.

Muistan käyneeni bändikavereideni kanssa loputtomia, tyttöys­tävät hermostuttaneita väittelyitä Isolan ja Hagnesta Hillin parem­muudesta. Muistan, kuinka kitaristimme Skuba soitti aamuyöl­lä Jyväskylästä ja kertoi olevansa juuri saunassa Kentin tyyppien kanssa (kateus!). Muistan viettäneeni uutta vuotta Ruovedellä ja ilmakitaroineeni yhdessä muiden jätkien kanssa humalaisen play­back-videotallenteen Kungen är dödistä. Muistan keikan Vanhalla ylioppilastalolla keväällä 2000, salin aina kelvottomista soundeista huolimatta jokseenkin hurmioituneen, ja paljon muutakin muistan aivojani edes vaivaamatta, Kent-aiheisia muistoja on päässäni kuin hiuksia. Kokonainen aikakausi varastoituneena tähän yhtyeeseen, erityisesti näihin pariin levyyn, joita tuskin enää edes kuuntelen.

Mutta korkein kunnianosoitus, jonka levylle voi antaa, onkin poistaa se kuuntelusta. OK Computer, Achtung Baby, Definitely Maybe, Automatic for The People, Verkligen, Isola, Hagnesta Hill; Ken­tin toinen, kolmas ja neljäs levy kuuluvat itseoikeutetusti tähän joukkoon. Kyse on eräänlaisesta balsamoinnista. Arvotavaroiden vaalimisesta, aikanaan uskomattoman vahvojen kappaleiden suo­jelemisesta siinä toivossa, että ne säilyttäisivät uskomattoman vah­vuutensa. Niihin ei koske kesken arjen. Ei ilman tietoista päätöstä. Ei mielellään selvin päin. Niitä kuunnellessaan toivoo tuntevansa tunteen, tietenkin mieluiten sen saman, ja ajatus siitä, ettei tunti­sikaan mitään, on niin kauhistuttava, ettei sitä halua edes ajatella.

Se tunne? Melankolinen euforia. Vai euforinen melankolia. Kut­sui sitä kummalla nimellä tahansa, tunne on suloinen ja juovuttava. Tunne, jossa tekee mieli rypeä; tunne, johon voi jäädä koukkuun. Tunne, jonka tietyssä elämänvaiheessa saavuttaa melkein itses­tään mutta joka myöhemmin osoittautuu vaikeasti tavoitettavaksi.

Aurinkoisena huhtikuun päivänä ajan eteläiseen Helsinkiin levy-yhtiö Universalin toimistolle. Kentin uusi levy Tigerdrottningen on aamulla saapunut Ruotsista – ei minään dropbox-kansiona vaan aivan fyysisenä, jotenkin jo vanhanaikaiselta tuntuvana cd-levynä. Virallisessa kuunteluhuoneessa yhtyeen Suomen-markkinoinnista vastaava Anniina Baumann pistää sen soittimeen.

Volyymi on lujalla, äänentoistolaitteet ensiluokkaiset. Melan­kolinen vyöry on ristiriidassa kevätauringon kanssa, joka tulvii si­sään vanhan teollisuusrakennuksen isoista ikkunoista. Juttelen An­niinan kanssa Kentistä. Aurinko paistoi silloinkin, kun hän ihastui bändiin. Hän oli seitsemäntoistavuotias, oli kesä 2002, helteinen päivä Helsingin uimastadionilla – Kärleken väntar kuului stadionin kaiuttimista, ja Anniina oli myyty.

Kärleken väntar ei ole suosikkikappaleitani. Muutenkin minun on vaikea yhdistää Kentiä täydelliseen kesäpäivään, sillä Kent on minulle ensisijaisesti syksy. Auringossa kylpevän Uimastadionin sijasta näen silmissäni räntäsadetta Tokoinrannassa ja syysmyrs­kyn raiskaaman Hakaniemen torin.

Puhelinpalaverista huoneeseen saapuu markkinointijohtaja Kimmo Valtanen: mies, jonka oikeastaan voi sanoa tuoneen Kentin Suomeen. Vuonna 1997 aiemmin Supperheads-brittipopyhtyeessä bassoa soittanut Valtanen oli juuri pistänyt bändihommat telakal­le ja siirtynyt päivätöihin Kentin silloiseen levy-yhtiöön BMG:hen. Valtanen sai hoitaakseen lupaavan ruotsalaisyhtyeen Suomen-lan­seerauksen ja tarttui toimeen nuoren musiikkifanin innolla.

”Jokin erityinen momentum siinä oli”, Valtanen miettii nyt. ”Ei­hän Suomessa oikeastaan kuunneltu ruotsinkielistä rockmusiikkia. Kukaan ei odottanut sieltä suunnalta mitään. Ja sitten tulee yhtäk­kiä tällainen loistava bändi, joka ylittää kielimuurin heittämällä ja lyö isosti läpi. Tuntui, että kaikki kuuntelivat Kentiä. Kaikki otti­vat Kentiltä vaikutteita. Sukupolvikokemus, aivan ehdottomasti.”

Muistelemme yhdessä noita läheisiä, kaukaisia aikoja. Valtasen muistot bändistä ovat tietenkin konkreettisempia, suorastaan fyy­sisiä: hän kertoo muun muassa painineensa Kentin poikien kanssa hotellihuoneessa jonain aamuyönä jatkojen jatkoilla. Juuri tämän lähemmäksi artistia levy-yhtiön edustaja ei kai voi päästä.

Alle kolmikymppisenä työ oli oikeastaan vapaa-aikaa. Ajan kans­sa ei ollut pahemmin ongelmia muutenkaan, jotenkin sitä riitti. Jotain tällaista minä ajattelen, ja niin ehkä ajattelee Valtanenkin, hymy hänen kasvoillaan on aavistuksen haikea. Nyt hän on suurin piirtein samassa elämäntilanteessa kuin minä, keski-ikäinen pien­ten lasten isä. Illalla kotona hän aikoo avata vaimonsa kanssa viinipullon ja ottaa Kentin uuden levyn huolelliseen kuunteluun. Tila elämyksille on aina erikseen raivattava jostain, yritettävä jotenkin tietoisesti järjestää elämyksille otolliset olosuhteet.

Tällaisessa huoneessa keskellä arkista iltapäivää musiikilla ei ole mitään mahdollisuuksia yltää sieluun asti. Se valuu vain ohitse muistijälkiä jättämättä. Emme enää edes yritä kuunnella, käännäm­me volyymia pienemmälle, jotta pystymme paremmin puhumaan.

Myöhemmin, minä ajattelen. Sitten joskus myöhemmin. Annan tälle mahdollisuuden, Kent on sentään sen tehnyt.

Kent ei hymyile koskaan. Ei ainakaan valokuvis­sa, kuri on rikkumaton: kun kamerat käyvät, kasvot ki­vettyvät. Tietenkin kaikki pukeutuvat aina mustaan ja piiloutuvat mielellään mustien aurinkolasien taakse. Jos jotain muuta väriä joskus käytetään, se on dramaattinen kuole­manvalkoinen.

Linja on tietoinen ja varhain valittu. Joakim Berg on perustellut sen jo yhtyeen ensimmäisissä haastatteluissa: on helpompaa olla ironinen kuin tosissaan. Hassuttelijoita on tarpeeksi muutenkin, paljon vähemmän niitä jotka ottavat maailman vakavasti. Pitää­hän se paikkansa. Ehkä erityisesti Ruotsi, Abban, Roxetten ja Bo Kaspers Orkesterin kotimaa, tarvitsee kaiken Solsidanin vastapai­noksi yhden umpimielisesti murjottavan, liikaa Depeche Modea ja Curea kuunnelleen rockyhtyeen.

Kai kyse on myös sukupolvista. Kentin juuret ovat tukevasti 90-luvulla, ja niihin aikoihin rockmusiikki oli totista touhua. Ra­dioheadin OK Computer, vuosikymmenen ehkä merkittävin rocklevy, oli todellinen ahdistuksen ja vieraantuneisuuden monumentti. Se ilmestyi toukokuussa 1997, puolisen vuotta ennen Isolaa; bändi ehti kuunnella sitä belgialaisessa studiossa nauhoitusten aikana, ja vaikutteet kyllä kuulee. Kentin ahdistus on vielä tällä levyllä intii­mimpää, vähemmän koko moderniin yhteiskuntaan kohdistuvaa, mutta aurinko ei paista tähänkään risukasaan.

Jälkikäteen ajatellen näin hellittämätön, melkein kokonais­ta sukupolvea puhutellut angsti tuntuu oikeastaan merkilliseltä. 90-luvun lopullahan kaikki oli vielä hyvin. Talous kasvoi. Euroopan unioniin uskottiin. Kaksoistornit olivat pystyssä. Mitään finanssi­kriisejä ei edes aavisteltu. Säyseää, lähialueidensa länsimaistumis­pyrkimyksiin ymmärtäväisesti suhtautuvaa Venäjää johti puolijuoppo mutta maireasti hymyilevä presidentti.

Sen sijaan nyt, kun ahdistukselle olisi huomattavasti enemmän katetta, musiikki onkin aurinkoista. Epäilemättä edelleen joissain soluasunnoissa ja kerrostaloyksiöissä asuu vakavamielisiä, melan­koliaan taipuvaisia parikymppisiä, jotka kuuntelevat surumielisiä lauluja. Valtavirta tuntuu kuitenkin vievän aivan toisaalle, sokka irti bilettämään jonnekin kesäiseen Hankoon. Myönnän tuntevani nuorison musiikkimakua enää häpeällisen pintapuolisesti, mutta tältä minusta tuntuu: uusi sukupolvi kuuntelee musiikkia, jossa hävytön itsekehu saa herkempiä sävyjä vilpittömän elämänmyön­teisistä ystävyyden- ja rakkaudentunnustuksista. On vaikea sanoa, kumpi on Kentille täydellisempi vastakohta: JVG vai Jukka Poika.

Murjottaminen jää siis meidän 70-lukulaisten harteille. Mitä enemmän ikää tulee, sitä helpommin murjottaminen käy, niin myös esimurjottajiltamme Kentiltä – keski-ikäistymisen tuska tuo ilmei­siin aivan uutta uskottavuutta. Heidän levyillään itseinho ei hellitä. Ystäviä ei ole. Rakkaus repii rikki. Nämä ovat tosiasioita elämästä, me tiedämme ne, ja jos nuoremmat sukupolvet haluavat nauttia rap- tai reggaekappaleiden muotoon pakattuja mielialalääkkeitä niin siitä vaan. Kunnon Kent-fani ei niihin koske.

Perjantai-ilta kotona. Pojat nukkuvat, vaimo hoi­taa conference callia jonnekin Los Angelesin suuntaan. Selaan YouTubea ja löydän sieltä dokumentin Så nära får ingen gå – Ett år med Kent. Aikamatka alkaa saman tien. Muistan katsoneeni dokumentin noin kolmetoista vuotta sitten kotisohvallani silloisessa asunnossani Taka-Töölössä. Hämmäs­tyksekseni muistan siitä oikeastaan kaiken: jokaisen kohtauksen, jopa joitain yksittäisiä repliikkejä. Asiat, joita aidosti rakastamme, painuvat mieleemme erityisellä tarkkuudella.

Dokumentin vuosi on 2000, uuden vuosituhannen ensimmäi­nen. Edellisenä syksynä Kent on julkaissut Hagnesta Hill -levyn ja kiertää nyt keikoilla ympäri Ruotsia, Skandinaviaa ja vähän Kes­ki-Eurooppaakin. Amerikan-läpimurrosta haaveillaan, mutta unel­ma kariutuu keskellä kesää: treenikämpälle saapuu faksi (kyllä, eletään vielä lähestulkoon internetin pioneeriaikaa), jossa amerik­kalainen levy-yhtiö ilmoittaa, ettei Kentin edustamalla musiikkityylillä ole juuri nyt mahdollisuuksia Yhdysvaltain markkinoilla. Krapulaiset rokkarit ottavat uutisen raskaasti mutta huuhtovat sen sitten oluilla unohduksiin.

Muutenkin huomattava osa Kentin vuodesta tuntuu kuluvan hu­malassa tai sen jälkitiloissa. Keikkabussissa meno on silkkaa Koti­teollisuutta, tupakka käryää ja huono huumori kukoistaa. Vuonna 2000 bändin jäsenet ovat lähestymässä kolmeakymmentä, vii­meistä rajanylityspistettä todellisen ja jatketun nuoruuden välillä, mutta vielä he ovat nuoria, elävät unelmaansa ja havahtuvat vain aika ajoin edessään tuntemattomana avautuvaan aikuisuuteen. Dokumentti loppuu lähes liikuttavasti, kun vuoden jatkuneen kier­tue-elämän ruhjoma rumpali menee pankkiin, allekirjoittaa laina­paperit ja muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa. ”Vuxenpo­äng”, Markus Mustonen sanoo ja virnistää.

Vuxenpoäng. Aikuispisteitä. Niistä mekin vitsailimme, käytim­me suomeksi täsmälleen samaa sanaa. Vuonna 2000 meillä oli vielä bändi. Jahtasimme yhä levytyssopimusta ja kuvittelimme, että se antaisi meille elämän, josta edelleen ajoittain yhdessä unelmoimme. Toisaalta olimme jo iässä, jossa unelmamme peruuttamattomasti alkoivat eriytyä. Maailma tuntui viestivän meille kiistämättömän selvästi, ettei meistä ehkä olisikaan Provinssin päälavalle. Kukin tahoillamme kasasimme vähitellen oman järkevän, keskiluokkai­sen elämämme rakennuspalikoita.

Mitä oikeastaan tein vuonna 2000? Kirjoitin graduni valmiiksi. Otin vastaan vakituisen työpaikan, jota minulle tarjottiin. Istuin toimituksessa yhdeksästä viiteen, muistan miten oudolta se aluk­si tuntui. Aikuispisteitä, ehdottomasti. Ja jälkikäteen ajatellen olin kuitenkin ällistyttävän nuori, vasta kaksikymmentäviisi. Kaksi­kymmentäviisi, voi helvetti. Mihin minulla mahdollisesti oli kiire?

Onneksi sentään myös soitin ja juhlin. Ehkä lopulta ei ole edes niin väliä sillä, tuleeko bändistä mitään vai ei; tietyssä vaiheessa ja tietyllä tasolla kokemus on silti täsmälleen sama. Euforiaa. Vel­jeyttä. Ystävyyttä. Väsymystä myös, jatkuvia pettymyksiä, mutta nekin ovat yhdessä koettuja ja sellaisina kevyempiä kohdata kuin yksin kestettävät iskut. Tämän kaiken läpi katsoin Kent-doku­menttia aikanaan Taka-Töölössä. Tämän kaiken läpi katson sitä yhä, isommassa asunnossa ja kalliimmalla sohvalla, kolmetoista vuotta vanhempana.

Ikkunoiden takana ilta on lopullisesti pimennyt yöksi. Lasioven takaa kantautuvat puhelinpalaverin äänet. Samaa hälyä kuin aina, mannertenvälistä kaaosta. Kävelen jääkaapille, haen oluttölkin ja napsautan sen auki. Koffia; muistan nyt, että Sami Sirviö ja Harri Mänty esiintyivät Kentin Suomen-suosion huippuvuosina Koffin mainoksessa.

Missä he ovat nyt? Missä on Sami Sirviö? Missä Markus Musto­nen? Joakim Berg? Kotona varmaan, kenties minun laillani naut­timassa näistä päivän hiljaisista, rauhallisista tunneista. Heilläkin on lapsia. Heidänkin aikuispisteensä ovat maksimissa. Niin siinä käy, aika kuluu, ihmiset vanhenevat sen tahdissa, kaikki ihmiset, eikä siinä ole mitään ihmeellistä, niin kuuluu käydä, niin on hyvä.

Ja silti se on ihmeistä suurin, yhtä aikaa sekä karvas että kaunis. Tiden går, om hundra år är du stjärndamm min vän – aivan kuten Joakim Berg laulaa Kentin B-puolikokoelmalta löytyvässä pienes­sä hauraassa helmessä Om Gyllene år, jonka vain kaltaiseni todel­liset fanit tuntevat.

Toukokuun aikana teen niin kuin lupasin, annan tiikerikuningattarelle mahdollisuuden. Kuuntelen levyä viikon ajan päivittäin, enimmäkseen autossa matkalla jonnekin: päiväkotiin, musiikkiopistolle, rautakauppaan, Hämeenlinnaan. Ajan läpi vähitellen vihertyvien, kevääseen he­räävien lähiöiden, ja kaiuttimista autoon tulvii syksyä, vuodenaika ei ole muuttunut, Kent on edelleen syksy.

En vain ole varma, haluanko sitä. En oikein edes jaksa, syksy masentaa minua. Tuntuu kuin Kentin euforisesta melankoliasta olisi kadonnut euforia, se on enimmäkseen pelkästään melanko­liaa: raskasta, mustaa, muuttumatonta. Tai sitten euforia on ka­donnut minusta, mikä ajatuksena on tietysti vielä pelottavampi.

Totta puhuen muistan, milloin tiemme alkoivat erkaantua. 2000-luvun kaksi ensimmäistä levyäkään eivät olleet rakkautta ensi silmäyksellä: kaupallisesti pankin räjäyttänyt Vapen & am­munition oli minun makuuni liian sliipattu ja sitä seurannut Du & jag döden kokonaisuutena kompasteleva. Kumpaakin kuuntelin silti vielä ahkerasti ja hyvillä mielin.

Vuonna 2007 ilmestynyt Tillbaka till samtiden oli sen sijaan jon­kinlainen vedenjakaja. Muistan ostaneeni Soundin Seinäjoen rauta­tieasemalta, nelimiehiseksi kutistunut Kent murjotti sen kannessa; haastattelussa yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet lähinnä kehuskelivat, kuinka synkkä heidän uusi levynsä oikeastaan olikaan. Uusi alku, he sanoivat. Uusi suunta. Kuuntelin levyä ja huomasin, etten eri­tyisemmin pitänyt tästä uudesta suunnasta. Koneet kolisivat kol­kosti, kitaroilla ei enää yritettykään sytyttää revontulia. Aivan kuin kaikki pintapuolisemmat vaikutteet olisivat karisseet pois ja jäljelle jäänyt vain se suurin ja perimmäinen: Depeche Mode.

Ehkä Kent on vajonnut koko ajan syvemmälle omaan synkkyy­teensä. Ehkä minä tarvitsen nykyisessä elämässäni piristävämpää musiikkia. Oli syy sitten kummassa hyvänsä, minussa vai Kentis­sä, Tigerdrottningen on jotenkin liikaa – aina välillä on painettava radio päälle ja otettava vastaan mielialalääke, joita kaupalliset ka­navat auliisti tarjoilevat.

Ja silti, torjunnan takanakin, on pysyvä, lähtemätön rakkaus. Rakastan Joakim Bergin suloista valitusta. Rakastan sitä, miten ruotsin kieli sulaa hänen suuhunsa. Rakastan hänen melodiakul­kujaan, näitä uusiakin, vaikka ne kulkevatkin tuttuja latuja, se­koittuvat toisiinsa ja kieltäytyvät tarttumasta päähän niin kuin ne entiset. Pidän Kentistä yhä, en vain halua kuunnella sitä. Niinkö? Voiko musiikista pitää sillä tavalla, lähinnä periaatteessa? Onko minusta tullut mies, joka pitää musiikista niin?

Sunnuntai 1. kesäkuuta, näillä yhdessä jakamil­lamme pohjoisilla leveysasteilla virallisesti kesän ensim­mäinen päivä. Ullevin stadionilla Göteborgissa Kent jär­jestää ensimmäisen kesän kahdesta Ruotsin-konsertistaan, lämmittelyesiintyjineen oikeastaan pienimuotoisen festivaalin, joka nettisivujen tuotelupauksen mukaan vastaa yhtyeen käsitys­tä täydellisistä festareista.

Täydellisyys tarkoittaa tänään näemmä vaaleanpunaisia värisä­vyjä ja keinopalmuja. Portilla yleisölle jaetaan hassuja pinkkejä pahvikruunuja, jotka ruotsalaiset kuuliaisesti laittavat päähänsä. Yllättävää, mutta myös jotenkin luonnollista; niin kuin Kentin ta­pauksessa aina, levyn ja kiertueen visuaalinen konsepti on huo­lellisesti mietitty.

Ikä ja jonkinlainen asema tuo mukanaan tiettyjä mukavuuksia, joita parikymppisenä ei osannut sen kummemmin kuvitella kuin kaivata. Sohvat ja sohvatyynyt, kulhot täynnä jääkylmiä Heine­ken-pulloja, jonottomat bajamajat. Täällä minä istun, kaksi metriä maanpinnan yläpuolella, kutsuvieraille varatussa aitiossa, ja Ken­tin manageri Martin Roos istuu sohvan toisessa kulmassa, juttelee Kimmo Valtasen kanssa bändin tulevista Suomen-kuvioista. Taka­huonetapaamisestakin on puhetta, mutta se tuntuu oikeastaan vain puheelta. En ole varma, toivonko edes sitä. Mitä helvettiä minä heille sanoisin? Tjäna grabbarna! Jag har alltid gillat er. Skitbra!

Ehkä parempi, että alkuilta sujuu ihan vain näin, rauhassa pää­esiintyjää odotellessa. Katselemme lämmittelybändejä ja teemme havaintoja rockkulttuurin trendeistä silloin ja nyt. Kaikilla uskot­tavilla indiemuusikoilla on nykyään muhkea parta. Laihuus ei ole muodissa, vatsakummutkin sallitaan. Tatuoinneista saa pluspistei­tä. Taustabändeissä soittaa aikamiehiä, mutta keulahahmot ovat nuoria naisia, joilla on anagrammeilta kuulostavia nimiä: Naomi Pilgrim, Beatrice Eli, Ida Redig, Ninsun Poli. Ainoa tavallinen nimi (ja myös ainoa, jonka tunnistan) on Nina Persson, mutta hän onkin vanhaa liittoa, yhtä 90-lukulainen kuin minäkin.

Yhdeksän jälkeen tunnelma alkaa tiivistyä. Päivä antaa periksi, katsomonreunan taakse vajoava aurinko värjää taivaalla roikkuvat pilvet punertaviksi. Sitten odotus onkin äkkiä ohi ja Kent lavalla; ensimmäisen, Verkligen-levyltä poimitun Vi kan väl vänta tils imor­gon -kappaleen ajan tosin piilossa mustan esiripun takana. Versio on hauras ja tunnusteleva, mutta tietenkin harhautus, väärin ase­tettu tienviitta. Sen jälkeen esirippu valahtaa alas, ja surumielinen disko pyörähtää käyntiin.

Kent 2.0 (tai ehkä 3.0 tai 4.0) on oikeastaan tanssimusiikkia – to­sin tanssimusiikkia ihmisille, jotka eivät ehkä varsinaisesti halua tanssia tai ainakaan uskalla hakea vastakkaista sukupuolta tanssi­maan. Olen ajatellut tätä ennenkin, ja nyt, kuunnellessani Markus Mustosen bassorummun tasaista jytinää valtavista kaiuttimista, olen asiasta lopullisesti vakuuttunut. Kent siirtyy ilman taukoja kappaleesta toiseen, mutta pulssi pysyy samana. Yksinkertaista, tehokasta, yksitoikkoista. Toisaalta livenä musiikki kuulostaa, niin: elävämmältä. Tigerdrottningenin kappaleetkaan eivät tunnu lain­kaan yhtä masentavilta, kun silmieni alla on lauma kumipalloina pomppivia ruotsalaisia.

Katselen miehiä videoscreeneillä. Leopardikuvioiseen pikku­takkiin pukeutunutta Joakim Bergiä, aina yhtä rauhallista Sami Sirviötä, alusta alkaen armottomasti hikoilevaa Martin Sköldiä. Vanhoilta he eivät näytä, vanhentuneilta kyllä: lähikuvissa erot­taa harmaantuneet partakarvat ja rypyt kasvoilla. Miehiä, eivät enää poikasia. Yleisössä ikäjakauma taas on huomattavan laaja. Työpaikkaseurueita ja jätkäporukoita, isiä poikiensa ja äitejä tyt­täriensä kanssa. Eturivin fanit ovat sen ikäisiä kuin eturivin fanit aina, nuoria – tyttöjä ja poikia, jotka Isolan ilmestyessä olivat hä­din tuskin syntyneet.

Varsinainen setti kestää puolitoista tuntia. Sen aikana Kent soit­taa yhden kappaleen Verkligenilta, yhden Hagnesta Hilliltä eikä yhtä ainutta Isolalta. Tajuan tämän: sitä bändiä, johon aikanaan niin palavasti rakastuin, ei enää ole. Ei ole yhtyettä, joka soittaisi niitä samoja kappaleita. Vuoden 2014 Kent todella on jotain aivan muuta kuin Kent vielä vuosituhannen alussa.

Niin asia on. Niin on hyvä. Eikä se ole surullista, päinvastoin. Oi­keastaan Kent on tehnyt pienen ihmeen, kieltäytynyt muuttumasta jukeboksiksi ja tehnyt sen onnistuneesti, säilyttänyt suosionsa ja tavoittanut uudella musiikillaan uusia sukupolvia.

Se on arvokasta. Hienoa. Harvinaista. Olen valmis hyväksymään tämän ja poistumaan Göteborgista sitä suurta tunnetta tuntematta.

x

Sitten, yllättäen, se kuitenkin tulee. Bändi palaa lavalle ja soittaa kolme pitkää kappaletta, jotka sekä teks­tillisesti että musiikillisesti ovat oikeastaan vain variaati­oita samasta teemasta. Vanhin niistä on Isolan legendaari­nen 747, uusin pari vuotta vanha yllätyshelmi 999; siinä välissä on vuonna 2005 sävelletty Mannen i den vita hatten. Loppukappaleita, loputtomasti kohoavia – juuri sellaisia täydellisiä stadionrock-kap­paleita, joita on periaatteessa yksinkertaista mallintaa mutta hel­vetillisen vaikeaa toteuttaa onnistuneesti.

Kyse on elämästä. Kyse on kuolemasta. Kyse on ajasta. Kyse on siitä, että 15 000 ihmistä seisoo tällä hetkellä tässä, yleisurheilustadionilla läntisessä Ruotsissa, tuntee tämän musiikin ja ajattelee kukin omia ajatuksiaan. Kokemus on samaan aikaan sekä yksityi­nen että jaettu, sekä intiimi että universumia syleilevä, ja kaiken pohjalla on arvoitus, joka ei ratkea, ei ikinä, ei kunnes kuolen tai me kuolemme kaikki.

Minä? Me? Me. Vi ska alla en gång dö. Niin se päättyy, Mannen i den vita hatten, viimeinen kappale – näin me laulamme, ja taivas stadionin yllä on taittunut tummansiniseksi sametiksi, lavaraken­nelma hohtaa hehkuvan punaisena, videoscreenit syöksevät silmil­le valkoista valoaan. Vi ska alla en gång dö. Jumalauta miten banaa­lia. Jumalauta miten nerokasta! Siinä se on, Kent on löytänyt sen, melankolisen euforian (tai euforisen melankolian) ytimen. Siinä se on, tunnen sen taas. Tunnen sen nyt. ■

Julkaistu: 14.3.2016