Timo Heikkinen vammautui rauhanturvaajana 35 vuotta sitten – "Minulla oli nuoresta pitäen etiäinen, että jonain päivänä istun vielä pyörätuolissa"
Timo Heikkinen vammautui helikopterionnettomuudessa 35 vuotta sitten. Siitä asti entinen rauhanturvaaja on istunut pyörätuolissa, mutta kävelyrobotti nostaa hänet kahden viikon välein jälleen pystyasentoon.
Vuonna 1990 Timo Heikkinen oli rauhanturvatehtävissä Namibiassa. Hän istui muutaman kymmenen metrin korkeudessa helikopterissa lentäjän ja mekaanikon kanssa, kun kopteriin tuli tekninen vika. Se putosi maahan. Lentäjä kuoli, mutta mekaanikko sai vain lieviä vammoja. Timo ei enää koskaan kävellyt omin jaloin.
Oululaisessa kerrostaloasunnossa suomenlapinkoira Lilli seuraa lempeällä katseellaan isäntänsä joka liikettä. Timo Heikkinen, 70, pyörähtelee ketterästi pyörätuolissaan. Vuosikymmenien aikana on tullut harjoitusta.
– En ole ollut koskaan katkera kohtalostani. Syynä on ehkä se, että minulla oli nuoresta pitäen etiäinen, että jonain päivänä istun vielä pyörätuolissa. Osasin jollain kumman tavalla odottaa sitä. Kun onnettomuus tapahtui, ensimmäinen ajatus oli, pitikö sen olla neliraajahalvaus. Kädet eivät aluksi liikkuneet lainkaan, Timo kertoo.
Kädet alkoivat pian toimia, mutta jalat halvaantuivat pysyvästi selkäydinvamman vuoksi.
”Kun onnettomuus tapahtui, ensimmäinen ajatus oli, pitikö sen olla neliraajahalvaus. Kädet eivät aluksi liikkuneet lainkaan.”
Pudasjärvellä nuoruutensa viettäneellä Timolla oli tavoitteena poliisin tai sotilaan ammatti. Poliisikouluun pääsy tyssäsi silmälaseihin. Armeija otti pojan vastaan vapaaehtoisena jo ensimmäisenä lukiokesänä.
– Lukio ei oikein innostanut. Kun ensimmäisessä kevättodistuksessa oli pitkän matikan numero viitonen, päätin lopettaa saman tien. Kesäkuun 15. päivä 1972 astuin vapaaehtoisena Oulun Hiukkavaaran varuskunnan portista sisään.
Nuori mies sai armeijaurallaan monipuolista kokemusta ja työskenteli muun muassa seitsemän vuotta kouluttajana aliupseerikoulussa. Ennen pitkää hän alkoi kiinnostua myös kansainvälisistä tehtävistä.
– Lähdin elokuussa 1986 Libanoniin rauhanturvaajaksi. Tuolloin olin ollut jo pitkään naimisissa ja perheellinen. Minulla oli kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka olivat Libanoniin lähtiessäni 10- ja 3-vuotiaat.
Timon Libanonin-reissu kesti vuoden, minkä jälkeen hän palasi töihin kotikunnaille Oulun Hiukkavaaraan. Seuraavana vuonna Rovajärven talviharjoituksissa tuli puhelu, jossa kysyttiin Timo halukkuutta lähteä YK-tehtäviin Afrikkaan.
– Olin halukas. Kävin koulutuksessa Niinisalossa ja keväällä 1989 lähdin Namibiaan. Minulla oli vuoden sopimus.
Siellä kaikki pysähtyi helikopterin rysähdykseen. Onnettomuuden jälkeen Timo oli koko ajan tajuissaan.
– Suomalainen sotilas tähystää loppuun asti, hän hymähtää kyynisesti.
Timoa hoidettiin aluksi kuusi viikkoa eteläafrikkalaisessa sairaalassa, minkä jälkeen hänet uskallettiin siirtää Helsinkiin. Kun Timo oli leikattu Töölön kirurgisessa sairaalassa, hän pystyi jo seuraavana päivänä istumaan sängynlaidalla.
Helsingistä Timo siirrettiin kotikaupunkinsa Oulun yliopistollisen sairaalan kirurgiselle osastolle. Hoitava lääkäri oli hänen vanha tuttunsa. Lääkäri kertoi Timon vaimolle, ettei mies kävele enää ikinä, mutta hän ei pystynyt sanomaan totuutta suoraan potilaalle itselleen.
– Olin uskonut varmasti, että pääsen vielä kävelemään. Oulusta siirryin Helsinkiin Käpylän kuntoutuskeskukseen. Ensimmäisenä aamuna lääkäri sanoi, että täällä puhutaan asiat suoraan: jos olet elätellyt toiveita, että vielä kävelet, niin totuus on, ettet kävele enää ikinä.
Kun Timolta kysyy, miltä silloin tuntui, hän vastaa hyvin lyhyesti. Voi vain kuvitella, mitä noiden muutamien sanojen takana piilee.
– Se tuntui hyvin pahalta. Halusin saman tien sänkyyn ja siellä sitten vähän puhaltelin.
Samassa huoneessa oli kolme muutakin potilasta, yksi heistä 18-vuotias nuori mies, joka oli istunut pyörätuolissa parisen vuotta.
– Katselin, kun hän siinä kulki. Ajattelin, että olen jo voiton puolella, jos pystyn samalla tavoin liikkumaan, Timo kertoo.
Niin alkoi 35-vuotiaan ammattisotilaan toinen elämä. Timo on hyvin virkeä ja elämässä kiinni. Hän sanoo, että perhe ja lapset auttoivat oleellisesti eteenpäin vammautumisen jälkeen.
– Erosin ensimmäisestä vaimostani kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen ja avioiduin nykyisen vaimoni Sadun kanssa vuonna 2013. Nykyään minulla on myös pojanpoika.
Harrastukset ovat Timolle tärkeitä. Hän on aina ollut kiihkeä Oulun Kärppien jääkiekkojoukkueen kannattaja ja mukana seuran toiminnassa nuoresta miehestä asti. Timo on toiminut joukkueenjohtajana, valmentajana ja huoltajana.
– Pian halvaantumiseni jälkeen Kärppien silloinen toimitusjohtaja pyysi minua kuuluttajaksi. Ihmettelin, miten pystyisin siihen hommaan, jolloin hän totesi, että ”eihän sinun päällesi ole mitään tapahtunut”.
Kärpät eivät ole jättäneet miestä eikä mies Kärppiä. Timo on edelleen mukana toiminnassa ja myös Kärppäsäätiön hallituksessa.
– Lisäksi olen kuulunut paralympiakomiteaan ja ollut yleisurheilun lajivastaava. Olin urheilijoiden mukana Pekingin paralympialaisissa 2008.
Timo kuuluu Oulun seudun rauhanturvaajiin ja on nykyään yhdistyksen kunniapuheenjohtaja. Lisäksi hän on Vammautuneet kriisinhallintaveteraanit -yhdistyksen perustajajäsen. Rauhanturvaajaliitossa hän on toiminut valtuuskunnan puheenjohtajana.
– Olen osallistunut myös lainsäädäntötyöhön ja toiminut asiantuntijana kriisinhallintatapaturmalain käsittelyssä.
”Jos jokin tulehdus on tulossa, tiedän sen vuorokautta aiemmin, sillä saan eräänlaisia sähköiskuja.”
Timon elämässä avautui uusi luku taas 14 vuotta sitten, kun hän aloitti robottikävelyn. Aluksi hän suhtautui siihen hyvin epäilevästi.
– Ajattelin, että koska olen keskeltä poikki, niin olen poikki, eikä siihen auta mikään.
Ensimmäistä kertaa Timo kokeili robottikävelyä kuntoutuksessa Laitilan Terveyskodissa. Nyt hän on kävellyt jo noin miljoona askelta.
Timon selkärangan nikamaväleissä on yksi hermojuuri jumissa, mikä aiheuttaa kipuja. Kun hän kävelee robotin avulla, nikamavälit venyvät. Silloin kivut lievittyvät.
– Lisäksi pystyasennossa sisäelimet menevät oikeaan järjestykseen. Se taas edesauttaa muun muassa suolen toimintaa.
Nykyisin Timo käy kävelemässä joka toinen viikko Saarenvireen kuntoutus- ja hoitolaitoksessa Torniossa.
– Ajan sinne itse autolla, jossa on käsihallintalaitteet. Tornion-keikka kestää seitsemän tuntia. Mukavaa on, että tapaan joka reissulla Torniossa asuvan 82-vuotiaan setäni ja hänen vaimonsa. Heillä on aina lounas pöydässä. Sedän kanssa riittää naurua ja puhumista.
Joka kolmas viikko Timo käy kivunhoitoon erikoistuneen lääkärin vastaanotolla, jossa lääkäri puuduttaa hänen selkänsä. Kipulääkkeitä hän ei tarvitse juuri lainkaan. Kipu iskee yleensä vain, jos Timo kääntyy yöllä sängyssä "mutkalle". Silloin vasemman jalan polvitaive alkaa oireilla.
– Jos jokin tulehdus on tulossa, tiedän sen vuorokautta aiemmin, sillä saan eräänlaisia sähköiskuja. Samoin jos otan alkoholia enemmän kuin kolme paukkua, niin vuorokausi sen jälkeen tulee samanlaiset kivut. Siksi olen lähes lopettanut alkoholinkäytön.
Fysioterapiaa Timo on saanut viikoittain jo 22 vuotta. Fysioterapeutti on pysynyt samana koko ajan.
Kun Timo kävelee kävelyrobotin avulla, nikamavälit venyvät. Silloin kivut lievittyvät.
Timon elämä on hyvässä mallissa myös taloudellisesti. Hän saa tapaturmaeläkettä, johon kuuluu myös haittalisä. Timolla ja Sadulla on Puolangalla mökki, jossa he viettävät paljon aikaa. Timo viilettää kesäisin mönkijällä ja talvella moottorikelkalla.
– Aamulla saatan sanoa rouvalle, että lähden nyt. Saatan olla kuusikin tuntia reissussa. Siellä on niin hieno luonto ympärillä. Parikymmentä viime vuotta olen viettänyt mökillä noin sata vuorokautta vuodessa. Välillä olen siellä yksinkin, mutta onhan se aina turvallisempaa, jos joku on kaverina.
Haastattelutuokio keskeytyy hetkeksi, kun metsästäjäyhdistyksen puheenjohtaja tulee tuomaan Timolle papereita. Miehet nauraa hörisevät monta kertaa pikaisessa tapaamisessa. Yhdistystoiminta ja kaverien tapaaminen ovat sosiaaliselle Timolle tärkeitä juttuja.
– Olen kova höpöttämään. Menen minne tahansa, niin aina löytyy ystäviä, hän myöntää.
”Viimeinen toiveeni on, että minut laitetaan arkkuun virkapuvussa.”
Sotilaaksi syntyneellä miehellä on vielä yksi harrastus, joka tosin ei pahemmin yllätä. Timon työhuoneen hyllyt ovat täynnä Suomen sotahistoriaa käsitteleviä kirjoja.
– Erityisesti olen kiinnostunut toisen maailmansodan aikaisesta hävittäjälentohistoriasta. Olin kiinnostunut lentokoneista jo lapsena ja tein niistä pienoismalleja.
Hän katselee hetken miettivästi Lilli-koiran ymmärtäviä silmiä.
– En ole katkera, mutta se harmittaa, etten päässyt enää jatkamaan sotilasuraa. Minut ylennettiin luutnantiksi pian onnettomuuden jälkeen. Siitä olisi ollut vielä hyvä jatkaa eteenpäin.
Timo pyörähtää makuuhuoneessa ja esittelee siistiä harmaata sotilasasua.
– Viimeinen toiveeni on, että minut laitetaan arkkuun virkapuvussa.
Mieleen muistuu vielä yksi tärkeä etappi matkan varrelta.
– Kun olin sairaalassa Helsingissä, niin Matikaisen Pentti, tuolloinen jääkiekon A-maajoukkueen päävalmentaja, kävi minua katsomassa. Lupasin hänelle, että vielä minäkin joskus luistelen.
Kun Timo oli ensimmäisellä robottikävelyllään Laitilan Terveyskodissa, hän kertoi luistelulupauksestaan apuna oleville hoitajille. Yllätys odotti seuraava aamuna, kun hänet nostettiin ilmaan tukikorsetissa.
– Hoitajat sanoivat, että katsopa Timppa, mitä tuossa on – luistimet! Niinpä olin vielä kerran pystyasennossa luistimilla, kuten olin luvannut.
Hyödyksi keholle ja mielelle
- Kävelyrobotit tulivat Suomeen 2010-luvun alussa. Ensimmäiset laitteet olivat sveitsiläisiä Lokomat-robotteja, ja ne ovat edelleen yleisimpiä. Aluksi roboteilla kuntoutettiin sotaveteraaneja. Uranuurtaja robottien käyttöönotossa oli Laitilan Terveyskoti.
- Nykyisin kävelyrobotteja on parissakymmenessä suomalaisessa sairaalassa ja kuntoutuslaitoksessa. Laitteet mahdollistavat alaraajapotilaan pystyasennon ja kävelyharjoittelun.
- Kävelyroboteista hyötyvät eniten osittaisen selkäydinvamman saaneet sekä aivoverenkiertohäiriö- ja aivovammapotilaat. Jos hermot ovat vain osittain poikki, robotti edesauttaa niiden parantumista. Aivoverenkiertohäiriön jälkeen aivojen toiminnan pitää muovautua uudelleen. Harjoittelu on aloitettava riittävän ajoissa, ja sen täytyy olla tarpeeksi tehokasta. Heti aivoverenkiertohäiriön tai -vamman jälkeen robottia olisi hyvä käyttää jopa kaksi kertaa päivässä.
- Robotissa ihminen puetaan valjaisiin, jotka toimivat ikään kuin tukikorsettina. Valjailla voidaan nostaa enintään 135 kiloa painava henkilö turvallisesti ilmaan. Jalkoihin kiinnitetään ortoosit eli tukisidokset, jotka liikuttavat jalkoja kävelyn liikemallin mukaisesti. Fysioterapeutti pystyy säätämään ortooseja kaukosäätimellä.
- Robottikävely parantaa merkittävästi nivelien ja verenkierron hyvinvointia, vatsan toimintaa ja yleiskuntoa. Jos potilas on koko ajan pyörätuolissa, hänelle saattaa kertyä vatsaan ilmaa jopa seitsemän litraa vuorokaudessa. Silloin olo on tukala. Nouseminen pystyasentoon samalle tasolle muiden kanssa on myös henkisesti tärkeää. On erilaista katsella maailmaa välillä puolisen metriä korkeammalta kuin tavallisesti.
Lähteet: Lokomat-kouluttaja Paulina Iiskala, Laitilan Terveyskoti.
