Kukaan ei kirjoita enää kynällä ja se on ongelma
Kukapa enää jaksaisi kirjoittaa kynällä, jos se pitää tehdä samalla tyylillä kuin 5 000 vuotta sitten, sisältöpäällikkö Eeva Sederholm kirjoittaa.
Lapset opettelevat kirjoittamaan nimeään, opettaja kertoi vastikään. Kyse ei ole ekaluokkalaisista vaan vitosista. Ei kuitenkaan syytä sydänkohtaukseen, oppilaat kyllä lukevat ja tuottavat sujuvasti tekstiä.
Heille opetetulla tekstaustekniikalla tulee kuitenkin jähmeitä allekirjoituksia. Nyt harjoitellaan omaperäisempiä syheröitä aikuisuutta varten. Ainakin vielä toistaiseksi allekirjoitusta tarvitaan moneen asiakirjaan digitaalisen peukalonkuvan sijaan.
Kaunokirjoituksen opetuksesta luovuttiin Suomessa vuonna 2016. Opettajat eivät enää saaneet lasten sotkuista selvää, eikä aikaa lisäharjoituksille ollut. Opetusministeriö oli laittanut asioita tärkeysjärjestykseen ja päättänyt, että jatkossa käsinkirjoituksessa keskitytään tekstaamiseen ja sen lisäksi – tietenkin – tietokoneen näpyttelytaitoihin. Sillä tiellä ollaan.
Taidosta on ollut kiistatta etua: kirjainten sitominen yhteen nopeuttaa merkittävästi ajatusten tallentamista muistiin.
Jälleen ainakin naapurimaa Ruotsissa voihkitaan, että lasten käsialasta ei ota mitään tolkkua. Opetusministeriön taannoisista perusteluista päätellen kaunokirjoitussukupolvenkin käsiala oli loppujen lopuksi selvää lähinnä kirjoittajalle itselleen. Silti taidosta on ollut kiistatta etua: kirjainten sitominen yhteen nopeuttaa merkittävästi ajatusten tallentamista muistiin.
Vanhanaikaistako? Voihan ajatukset äänittääkin, jos nyt joku jaksaa ylipäätään ajatella. Tietenkin voi, mutta käsinkirjoitus voi olla hyväksi oppimiselle ja edistää ajattelua. Onpa se monesti myös kätevämpää ja terveellisempää kuin läppärin tai digilaitteen käyttäminen.
Vaan kukapa enää jaksaisi kirjoittaa kynällä, jos työkalupakki on vain piirun verran parempi kuin muinaisilla sumerilaisilla? Näinä digiahdistuksen aikoina kynän käyttö olisi kuitenkin säilytettävä taito.
